Is cinema greater than love?

"We're not too easy on each other, but we treat each other with great gentleness and tenderness. We're a bit fearful of each other but not too much." -Francois Truffaut suhteestaan Jeanne Moreaun kanssa. 

I feel it all, I feel it all

So little time, etc. Aika täällä jotenkin vaan hujahtaa, vaikka ei tekisikään mitään erityisen merkittävää.

Maringán talvi jatkuu. Joka päivä on vaan kylmempi, ja mun ostamasta lämmittimestäkään ei oo juuri ollut hyötyä. Mulla on öisin päälläni pitkät housut ja college-paita plus kolme peittoa. Se ehkä kertoo, millaisessa ikiroudassa olen tällä hetkellä. On helpompaa olla ulkona, koska siellä lämpötila on kuitenkin ihan ok, mutta sisätiloissa se menee luihin ja ytimiin ja tekee sisällä olemisesta tosi epänautinnollista. 

Ollaan katsottu menneellä viikolla S:n kanssa paljon elokuvia. Rakastetaan niitä molemmat, mutta meillä on vähän erilainen maku (mun on tietysti parempi). Siksi meillä on aina kauhea vääntö siitä, kumpi saa valita elokuvan. Jokin aika sitten S halusi ihan välttämättä katsoa koko Alien-saagan ja lupasi siitä hyvästä, että saan valita seuraavat elokuvat hamaan tulevaisuuteen. Ja se oli hyvä diili, koska nyt ollaan katsottu Hitchcockia, Dario Argentoa, Fritz Langia, vanhaa Woody Allenia (ok, myös S:n suosikki) jne. Yhtenä päivänä kahlattiin läpi internettiä löytääksemme hyviä (ja siis nimen omaan HYVIÄ) kauhuelokuvia, ja törmättiin leffaan nimeltä Begotten. Katsottiin siitä hieman alkua, joka jätti muhun mahdollisesti pysyvän emotionaalisen haavan. En suosittele herkkiksille tai hermoheikoille, kuten itse olen, saatika katsottavaksi syömisen aikana tai välittömästi sen jälkeen. Jos katsottavaksi ollenkaan. Mutta sainpahan nyt Begottenin ulos itsestäni. Sen kuvasto on nimittäin kummitellut päässäni jo monta päivää.

Menneellä viikolla kävin läpi myös pienen kriisin. Ajattelin ensin, etten edes kehtaa kertoa siitä, mutta mitäpä mä toisaalta olen aiemminkaan häpeillyt. Siitä asti, kun muutettiin yhteiseen asuntoon täällä Maringássa viime syksynä on S:llä ollut pöydällä kehyksissä valokuva itsestään ja toisesta tytöstä. Kuvassa he kaulailevat iloisina vähissä vaatteissa (ehkä rannalla tms.). Aluksi suhtauduin negatiivisesti siihen kuvaan, koska jotenkin se vaan tuntui oudolta. S selitti, että kuvassa on hänen hyvä ystävänsä, joka menehtyi muutama vuosi sitten autokolarissa. Tämän kuultuani asia oli mulle ok, eikä se kuva enää häirinnyt mua. Ajattelin, että ehkä on tärkeää pitää kuolleen ystävän muistoa yllä, tai jotain. Viime viikolla kuitenkin, ihan muussa yhteydessä kuin kyseisestä tytöstä puhuttaessa kuulin, että S:n suhde häneen ei ollutkaan pelkkä platoninen ystävyyssuhde vaan muutakin. Se pöydällä kehystettynä oleva kuva alkoi jälleen häiritä mua, ja koin sen jopa jotenkin loukkaavana. Toisaalta ajattelin, että olis jotenkin väärin pyytää S:ää laittamaan kuva jonnekin pöytälaatikkoon sen sijaan, että se olis meillä esillä. Se tyttö on kuitenkin kuollut. Ja jotenkin sekin olisi kai ollut loukkaavaa. Kävin ahdistavan henkisen kamppailun itseni kanssa, jonka tuloksena oli riita. Lopulta pyysin, että S ottaisi kuvan pois. Tästä on nyt viikko aikaa, mutta poden edelleen huonoa omatuntoa asiasta. Musta tuntui alkuun siltä, että mua varmaan rangaistaan tästä itsekkäästä vaatimuksesta jotenkin...oon ehkä flippaamassa pahemman kerran. Nyt se kuva on kuitenkin poissa näkyviltä, S:n pöytälaatikossa. Ja nyt avauduttuani tästä, se asia alkoi jälleen painaa mun mieltä.

Aargh.

Oon kuunnellut viime päivinä Feistiä. Tässä tän hetken lemppari.

The eternal B.B.

Katsoin just ikuisuusprojektini, elokuvan Serge Gainsbourgin elämästä. Eipähän ollut kaksinen, pakko myöntää. Olisin halunnut tykätä paljon enemmän, sillä rakastan ja jumaloin Gainsbourgia muusikkona.

Mutta olipahan B.B. Siis melkein kuin se oikea Brigitte. Vaikka se on kyllä kaikessa täydellisyydessään melko lyömätön.

I can never have a real conversation with you. You never have ideas, only feelings. That's not true. There are ideas in feelings

Pierrot le fou (1965)

I don't want to be loved very much, I just want to be loved

Mulla tulee usein vanhoja upeita elokuvia katsoessa mieleen, että miksi ihmeessä en ole aiemmin nähnyt tätäkin? Tämähän olis ollut yks mun lempielokuvista heti. Harvoin samaa fiilistä sen sijaan tulee uudemmista leffoista. Tänään tuli, kun katsoin Bernando Bertoluccin The Dreamersin.

Pariisin kevät 1968, vallankumouksellinen hurmos, kolme elokuvia rakastavaa, kaunista nuorta, sekaisin, ranskalaisen elokuvan klassikot. Hurmos! Katso tämä, muuta en  oikein osaa sanoa.

 

 

 

 

 

Ai niin. Eva Greenistä tuli suosikkini. Eva on tässä elokuvassa IHANA. "I could hear my heart pounding. I don't know if it was because I'd just been chased by the police or because I was already in love with my new friends." Mäkin haluan tavata Isabelin ja Theon.

In the end we had the pieces of the puzzle, but no matter how we put them together, gaps remained, oddly shaped emptinesses mapped by what surrounded them, like countries we couldn't name.

Kuuntelin aamulla Au Revoir Simonea, ja kuuntelen yhä. Muistan kun näin ne joskus vuosia sitten  Tavastialla livenä. Jotenkin niistä huokui joku tosielämän Virgin Suicides. Virgin Suicides (jonka suomenkielinen nimi on muuten Kauniina kuolleet ?!) on yksi 90-luvun parhaista elokuvista...ehkä paras, en osaa päättää. Ja tänään Au Revoir Simonen We Are Here sai mut itkemään.

 

 

 

 

Consumerism, the corruption of the soul

Tänä viikonloppuna harmitti taas, että kamera unohtui kotiin (lisää aiheesta kamera tulossa tällä viikolla). Perjantai-iltana olin kiltisti kotona, Veera ja Nikolas kävivät kylässä ja lauantaina heräsin jo kahdeksalta. Suuntasin Stockan kautta ystäväni Johannan luo brunssille, jonne oli kutsuttu vanhoja ystäviäni kouluajoilta, heidän miehensä ja lapsensa. Taisin valittaa jo aiemmin ahdistustani siitä, kuinka ulkopuoliseksi tunnen itseni aina näissä perhekokoontumisissa. Johtuen pelkästään siitä, ettei mulla ole lapsia sekä siitä, ettei mun mies voi suht pitkän välimatkan vuoksi koskaan osallistua näihin bakkanaaleihin. Lisäksi kuka aloittaa brunssin klo 10.30, may I ask? Brunssi oli kuitenkin kaikista ennakkoasenteista huolimatta aivan ihana! Aurinko paistoi koko aamupäivän ikkunoista, pöytä oli koreana ja herkkuja oli vaikka minkälaisia, seura oli loistavaa (myös ne lapset oli ihan kivoja, hah) ja tuli juteltua paljon kaikkea, myös muista aiheista kuin kuolaräteistä ja vauvanruokamerkeistä. Ja juurikin ne hetket olisin niin halunnut ikuistaa kuviksi. Oma vika.

Stockan hullut päivät oli tänään viimeistä päivää, joten kävin tietty vähän fiilistelemässä. Onko kenenkään muun mielestä jotenkin ihan kauheeta että ne loppui?? Mun mielestä se on joka kerta jotenkin traagista! (Luovuin tänään myös eräästä toisesta asiasta, kun söin viimeiset rippeet pari päivää sitten kokkaamastani taivaallisesta massaman currysta.) 

Okei, mulla kuluu aina ihan tähtitieteelliset summat rahaa hulluilla päivillä, meen johonkin ihme transsiin, sekoan ja kulutan kuin viimeistä päivää. Mutta vaikka en ostaiskaan mitään, niin nautin siitä ihmisvilinästä ja sellasesta juttujen hypistelystä ja etsiskelystä ihan älyttömästi. Tänä keväänä ostin hulluilta päiviltä tätä:

- Casall urheilucaprit ja toppi

- Nike urheilutoppi

- Filippa K neuletakki

- Iittala Ego kahvikupit

- Taschen 20th century photography

- Portuguese-English bilingual dictionary

- Leo Tolstoi: Anna Karenina

- Orhan Pamuk: Viattomuuden museo

- Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

- Vogue nilkkasukat

- KAMERA!!!!!! Josta kerron lisää myöhemmin!

Ja sitten tietysti ruokaa Herkusta. Masses of ruoka. Vähän lähti lapasesta. Nyt voin taas odotella ensi syksyn hulluja päiviä ja miettiä, mitä kaikkea sieltä haluaisin hankkia.

Tänään katsoin elokuvan Don't Look Now, joka mun on pitänyt katsoa pitkään, ja lopulta uskalsin katsoa sen yksin päiväsaikaan. Don't Look Now on psykologinen trilleri ehkä enemmän kuin kauhuelokuva, koska siinä ei juurikaan roisku veri, ei lennä suolet eikä paniikkisäikytellä mustatukkaisilla lapsilla. Paranormaalit ilmiötkin on jätetty pois, joskin yksi elokuvan ahdistavimmista henkilöistä on sokea meedio. Yksi todella häiritsevä kohtaus oli se, jossa meedionainen ja vanha sisko nauravat ilkikurisesti Julie Christien näyttelemälle äidille. Siis ehkä nauravat hänelle, ehkä eivät. Se muistutti vahvasti Mulholland Driven kohausta, jossa vanha pariskunta nauraa. Miksi nauravat vanhukset on jostain syystä pelottavia? 

Jos Don't Look Now'ssa muu ei kiinnosta, niin kannattaa katsoa se ihan vaikka siksi, että se on kuvattu kauniissa Venetsiassa.  Tai sitten vaikka siksi, että siinä on yksi graafisimmista seksikohtauksista, joita olen nähnyt muissa kuin alan elokuvissa. Kohtaus on sinänsä hieno, että se kuvaa mielestäni aika hyvin lapsensa menettäneen parin yritystä olla edelleen yhtä intiimissä suhteessa kuin ennen traagista menetystä.

Off topic: Miksi Britney Spearsin uuden levyn nimi on Femme Fatale? Ärsyttävää. Mun mielessä "femme fatale" yhdistyy kaikkeen mitä Britney Spears ei ole.

I'm glad I don't like spinach, because if I did then I would eat it, and I can't stand the stuff

Bebe-leivoksia ja punaviiniä. Katsoin äsken Godardin Pierrot le foun yhdessä parin ystävän kanssa, ja voin oikeastaan just nyt ainoastaan hehkuttaa sen ihmeellisyyttä! Ensinnäkin. Pääosissa Jean-Paul Belmondo ja Anna Karina = ei voi mennä pieleen. Itse asiassa nyt huomasin ensimmäistä kertaa, kuinka loistava näyttelijä Belmondo oikeastaan onkaan! Toiseksi, elokuvan kuvat ja värit = täydellistä. Bonnie & Clyde -henkinen rakkaustarina, jonka kliinisyys tekikin siitä täysin taianomaisen, epärealistisen. Itse asiassa juonella ei ole niinkään merkitystä Pierrot le foussa. Se oli mielestäni ennen kaikkea hullutteleva kahden päähenkilön matka, jonka katkaisivat useaan otteeseen täysin irrelevantti dialogi ja erikoiset monologit. Itse asiassa jotkut leffan monologeista olivatkin ihan parasta antia, ei juonellisesti, vaan elokuvan tarinan kannalta. Absurdia on viimeistään ihanan Anna Karinan ja Belmondon käsittämätön Vietnam-näytelmä. Oli pakko kysyä kanssakatsojilta, että mitä hitsiä... I love it.

Elokuvassa on myös pari täysin juoneen liittymätöntä musikaalikohtausta. Tässä oma suosikkini, yksi koko elokuvan lempikohtauksista, vaikka oikeastaan ei voi sanoa niin...tykkäsin vaan niin paljon niistä kaikista.

Rest in peace, Liz Taylor

Uutinen Hollywoodin kultakauden ikonin Elizabeth Taylorin kuolemasta saavutti minut tänään puoli neljältä yhden Facebookin statuspäivityksen ansiosta. Parahdin tiedon samassa avokonttorissa istuville työkavereilleni, joiden vastaus oli "old news, tossahan se on pyörinyt jo pitkään CNN:llä".

No! Mulle Liz Taylorin kuolema ei sinänsä sisällä suurempaa henkilökohtaista merkitystä, vaikka rakastankin vanhoja Hollywoodin studiokauden elokuvia ja niiden elokuvien tähtiä. Jotenkin näiden legendojen ja ikonien poismeno tuntuu aina oudolta, koska eikö ne oo tavallaan kuolemattomia?! Samanlainen tunne oli yhden lempinäyttelijäni, Dennis Hopperin, sekä tietty Wacko Jackon kuoleman jälkeen. Tähän mennessä surullisin olen ollut George Harrisonin poismenosta vuonna 2001. Henkilökohtaisesti koskettavia tähtikuolemiakin tulee vielä. Ainakin Paul McCartneyn ja David Bowien...mutta en halua edes ajatella asiaa!

Lepää rauhassa Cleopatra, pääset hengailemaan taas Michaelin kanssa - kuten kaverini osuvasti totesi.

Lisää Elizabeth Taylorin elämästä ja urasta voi muuten lukea esim. New York Timesin sivuilta. Obs (Hyvä Olli)! Tämän nekrologin kirjoittaja on kuollut vuonna 2003. Jonkin aikaa on siis Lizinkin kuolemaa jo odoteltu.

You know, I've been thinking. Everything is... just comes together. It's me. I chose this. I chose all this

Huh, olen elossa! Tosin just ja just...

Viikonlopun Lahti-bailaus oli yllättävän raskasta. Lähdin sinne siis lauantaina ala-asteelta saakka koossa olleen tyttöporukan + heidän miestensä kanssa juhlimaan yhden ryhmän jäsenen miehen 30-vuotissynttäreitä. Oli mahtavaa, että koko joukko oli pitkästä aikaa kasassa, tietysti vain S:n puuttuminen harmitti. Saavuttiin Lahteen viiden maissa, otettiin hotellilla skumpat ja suunnattiin sitten juhlapaikalle, jossa juhli illan aikana noin sata vierasta. Harvapa voi sanoa omistavansa sata hyvää ystävää, mutta tämä tyyppi voi. Niin sosiaalista ihmistä en ole tavannut toista, ja on helppoa uskoa, että hänestä pidetään paljon! Juhlat oli erittäin onnistuneet ja illan kruunasi tietysti juhlakalun langon, Lenni-Kalle Taipaleen ja Idols-tuomarina nähdyn Sami Pitkämön bändi. Tanssin pitkästä aikaa (varastoon taas seuraavaksi vuodeksi) ja juhlatilan sulkeuduttua baarissakin oli hauskaa. Tuli juotua aika paljon skumppaa ja kossuvissyjä. Joskus aamuviideltä rymyttiin nukkumaan ja aamulla varhain pääsin vieläpä hotellin aamiaiselle. Onnea vielä kerran Veltsulle, oli loistavaa! Kuvia saatte, ehkä, jos siellä pyörinyt valokuvaaja lataa kuvansa nettiin.

Eilen vietin päivän veljeni perheen kanssa. Vanhemmat on edelleen matkalla Hong Kongissa, joten me hengailtiin eilinen niillä. Olin puoli kuollut kun pääsin vihdoin kotiin, eikä filis ole juurikaan muuttunut tänään. Heräsin aamulla vitutukseen ja krapulaiseen oloon. Kerron vitutuksesta huomenna lisää, kunhan saan siihen vähän etäisyyttä. Työpäivä meni väsyneissä merkeissä ja peruin ilmoittautumiseni spinningiinkin, koska tuntui, etten selviäisi siitä rääkistä hengissä. Näin muuten viime yönä ihan pimeetä unta, kuinka mun kuntosalikortti oli vanhentunut/kadonnut/jotain, enkä sen takia päässyt salille. Yritin väkisin ja vaikka mitä keinoja, väkivallasta kiristykseen, käyttäen päästä jumppaan, mutta turhaan. Vakavaa hommaa toi jumppaaminen! Ei vissiin pitäisi syödä kokonaista pizzaa just ennen nukkumaanmenoa. Tässä on tämän hetken todella väsynyt minä (joka aikoo nukkumaan heti, kun tämä on kirjoitettu).

Ihanaa, että nyt voin vaan olla koko illan. Katsoin äsken elokuvan 127 Hours ja tykkäsin. Se on tositapahtumiin perustuva elokuva kalliokiipeilijästä, jonka käden iso lohkare murskaa, ja joka jää sen vuoksi loukkuun kallion railoon. Tykkäsin elokuvan kuvauksesta ja leikkauksesta, se pelasi ainakin alkuun pitkälti C.S.I. Miami-maisilla lähäreillä, kirkkailla väreillä ja nopeilla leikkauksilla. Elokuvan lopussa tuli tietty mietittyä, mitä kaikkea sitä olis lopulta valmis tekemään säästääkseen oman henkensä. Saatoin voida hetken jopa hieman pahoin... Tykkäsin yllättäen myös pääosassa olleesta James Francosta! Katsoin jokin aika sitten Francon toisen elokuvan Howl, ja siinä tyyppi ei oikein herättänyt mitään tunteita. Ei tosin ollut huonokaan! Mutta miten se olikin niin onneton Oscareiden juontajana? En voi käsittää. Ehkä sitä saattoi vähän jännittää.

Voin päättää illan tähän, koska James Durbin lauloi just Paul McCartneyn Maybe I'm Amazed American Idolissa. Yks mun lempibiiseistä koskaan. Nyt mua unettaa. Huomenna aion filosofoida, koska ne ajatukset ovat päässä jo nyt, mutten vaan yksinkertaisesti jaksa kirjoittaa!

You and I are such similar creatures Vivian. We both screw people for money

Pretty Woman on varmaan jokaisen 90-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneen lempielokuvista! Tai vaikkei lempi, niin ainakin leffa jota ei ole vaan mitenkään voinut välttyä näkemästä (yleensä vieläpä useaan kertaan). Se tuli pari viikkoa sitten telkkarista, silloin S oli vielä täällä ja katsottiin se yhdessä. Viime kerrasta olikin aikaa! 

Julia Robertsin asut Pretty Womanissa on tietysti klassikoita! Päätettiinkin S:n kanssa äänestää parhaasta puvusta ja oli muuten vaikeaa. Mä muistan, että lapsena mun suosikkiasu oli se hutsupuku, joka Julialla on päällä ekassa kohtauksessa kun se pokaa kadulta Richard Geren! Siis SE. Totta tää on. Pitää oikein googlata se asu, huh.

 Nyt mun mielestä ehdottomasti hienoin oli valkoinen kävelypuku vai mikäköhän olis oikea sana tituleeraamaan sitä puhvihihaista mekkoa? Kävelypuvusta tuli mieleen, että olen tosi ihastunut vanhahtaviin suomen kielen vaatekappaleita kuvaaviin sanoihin, kuten pusero tai ulsteri tai kävelypuku. Tai kävelykengät. Nykyisin kieltä turhaan yksinkertaistetaan, jonka seurauksena kaikesta tulee vaan paitoja ja takkeja ja kenkiä. Mutta valitsisin siis tämän parhaaksi Pretty Woman -asuksi.

S:n mielestä aivan ehdoton ykkönen oli Julian poolopelissä käyttämä ruskea-valkopilkullinen leninki (muuten ihana sana myös!). Se kertoi jo pienempänä ihailleensa sitä ja asukokonaisuutta hattuineen, vöineen ja käsilaukkuineen. Se on kyllä kieltämättä classy, ja mulla tuli heti mieleen, löytyisiköhän jotain vastaavaa nettikaupoista. Löysin kaksi, Asokselta ja Topshopista. Harmi, että Asoksen mekko oli hieman liian arkinen versio verrattuna siihen mitä haluaisin, ja Topshopista taas oli koot loppuneet. 

 

Ai niin, tänään tapahtunutta: 

Aamulla bussissa istui sekopää, jonka viereen tietysti minä menin istumaan. Lähdin siitä kyllä aika nopeasti, kun se nainen (keski-ikäinen, hyvin pukeutunut) alkoi huutaa ja kiroilla hulluna. Sitä jatkui koko loppumatkan, jonka aikana se ehti mm. kertoa perheensä tarinan ja haukkua kaikki bussissa olevat. Poistuessaan se vielä huusi "Valtio, tai siis kaikki te huorat, maksatte mun pikavipit. Sitä saa mitä tilaa."

Töiden jälkeen menin spinningiin (se oli vaan 45min, tylsä, mutta 90-luvun musateemalla, olikin ollut ikävä 2Unlimitedia) ja sieltä S-Markettiin. Ostin Mignon-munan joka maksoi 1,60 euroa! Ja se on ihan onnettoman pieni nykyisin. Oli pakko ostaa kaksi ja söin ne hyvällä ruokahalulla ja huonolla omatunnolla.

Rautatieasemalla, penkkien luona Forexin edessä makasi mies, kun kävelin siitä ratikalle. Vieressä seisoi kädet hartaasti ristissä reisien edessä vartijoita. Mietin, että olikohan se mies kuollut. Yritin nimittäin pitkään katsoa, hengittääkö se, mutta en ainakaan huomannut mitään liikettä sen kaulalla, rinnalla tai vatsalla, vaikka kuinka yritin. Lähdin sitten kotiin, enkä jäänyt seuraamaan, mutta asia jäi häiritsemään. En kyllä löytänyt nettilehdistä, että kukaan olis kuollut asemalle, ehkä se oli sittenkin vaan sammunut.

"Nobody can be uncheered with a balloon." - Winnie the Pooh

Mä rakastan ilmapalloja! En siis sellaisia Tiimarista ostettavia, joita saa puhaltaa posket ruvella ja keuhkot vinkuen, vaan isoja, kunnollisia ja värikkäitä ilmapalloja. Oon pitkään toivonut, että joskus saisin itsestäni valokuvan ilmapallojen kanssa, jotain samantyylistä kuin tässä Flickr-galleriassa. Tilaisuutta edes nähdä noin hienoja palloja ei ole kyllä koskaan vielä tullut vastaan, mutta toivon että joskus vielä pääsen artsysti poseeraamaan sellaisten kanssa! Yksi lempilelokuvistani, ainakin animaatioista, on tietystikin Up.

Disney Pixar's Up

Olen tänään kipeänä kotona (ahdistaa, koska olis paljon töitä tehtävänä). Lauantai-illan pahoinvointi leffateatterissa ei siis todennäköisesti ollutkaan irtokarkkien ja Black Swanin käsivarakuvauksen aiheuttamaa, vaan jotain ihan muuta. Joka tapauksessa, sairaana on tietysti paljon aikaa surffailla ja googlettaa kaikkea turhaa. Ja sitten löytyi tämä:

National Geographic

Kuva on National Geographicin uudesta sarjasta How Hard Can It Be? ja kuvassa on siis tosielämän UP-talo. Olen pähkinöinä! Talo nousi ilmaan 3000 heliumpallon voimin ja lensi lopulta 10 000 jalan korkeudessa kokonaisen tunnin. Kyseessä ei tietenkään ole ihan oikea talo kuten elokuvassa, mutta kuitenkin!

Kipeä päivä on pelastettu.

Do you remember that pact we made? We promised to never leave each other

Kuumeessa kotona. Päivä 2.

Tänään aamupäivällä musta tuntui, että saattaisi vihdoin olla hyvä hetki katsoa loppuun pari viikkoa sitten aloittamani Gaspar Noén Enter the Void. Olen vähän myöhässä tän elokuvan suhteen, mutta en saanut motivoitua itseäni katsomaan sitä aiemmin. Rakastan Noén edellistä elokuvaa Irréversible enkä olis uskonut, että Enter the Voidin kohdalla fiilis on lähinnä päinvastainen. Katsoin tosiaan pari viikkoa sitten melkein kolmetuntisesta elokuvasta noin 2/3 enkä sen jälkeen saanut itseäni viritettyä olotilaan, joka olis sopinut leffan loppuunsaattamiseen.

Tämä intro varmaan puhuu puolestaan: en siis tykännyt. Odotukset oli korkealla ja upeiden opening creditsien jälkeen entisestäänkin. Noh, nyt voinkin sitten todeta, että ne alkutekstit olikin koko elokuvan parasta antia.

Elokuvahan oli silkkaa visuaalista ilotulitusta - kuvaus ja editointi oli kunnianhimoista. Kaikki elementit, joilla katsojia ylipäänsä voi kuvitella sokeeraavansa, oli käytetty ja näytetty mahdollisimman graafisesti. Oli paljon suorasukaista seksiä (myös Boardwalk Empiressä näytellyt Paz de la Huerta oli alasti yli puolet elokuvasta, mikä ei sinänsä haitannut, koska nainen on aikamoista eye candya kenelle tahansa), naisten välistä seksiä, dildoja, close-uppeja sukuelimistä jne. Oli huumeiden tykittämistä, verta, spermaa, kolariuhreja, ja kaiken huippuna abortti ja sen jäljet gynekologin metallikupissa.

Toinen puoli elokuvan muistettavaa visuaalisuutta oli kuvaus, joka oli 95-prosenttisesti päähenkilö Oscarin näkökulmasta kuvattua. Oscar potkaisee tyhjää jo elokuvan alkumetreillä, joten loppuelokuvan hän ilmeisesti leijailee tapahtumien yllä seuraten etenkin siskonsa Lindan, eli de la Huertan, tekemisiä (joissa onkin sinänsä ihan riittävästi seurattavaa). Käsivarakuvaus, kameran jatkuva pyöriminen ja kiitäminen yli Tokion kattojen, kuvasta ja kohtauksesta toiseen on näin pitkässä elokuvassa lähinnä rasittavaa. Lisäksi tää elokuva ei todellakaan ole mitään epileptikon kevyttä sunnuntaiviihdettä - kuva nimittäin välkkyy niin, että se alkaa olla vähän liian häiritsevää ihan tavallisella aivosähkötoiminnalla varustetullekin. Tiivistettynä vois siis todeta, että ylenpalttinen visuaalinen kikkailu ampuu itseään vähän jalkaan. Lisäksi Enter the Void oli mun mielestä totaalisen ylipitkä.

Kun leffa tuli ensi-iltaan, luin jostain arviosta vertauksen Kubrickin Avaruusseikkailuun. En allekirjoita, todellakaan. Avaruusseikkailu on sentään mestariteos, ja kyllähän kai Enter the Voidissakin olis ainekset ainakin kulttiklassikon asemaan. Kuitenkin, kuten totesinkin jo aiemmin, liika mässäily ja kikkailu alkoi lopulta vaan väsyttää eikä lopun Love Hotelin seksihuumakaan jaksanut enää kiinnostaa.

Voisin antaa tälle elokuvalle vielä toisen mahdollisuuden, jos tulis tilaisuus nähdä se valkokankaalta. En tosin lähtis katsomaan Director's cutia, sillä en uskalla edes arvailla, kuinka pitkäks se olis venytetty.

Tähän vielä joitain kuvia, ei itse elokuvasta, vaan V-lehdestä vuodelta 2009. Kuvissa Enter the Voidin päähenkilöt Nan Goldinin kuvaamina, hyvin enterthevoidmaisissa kuvissa.





Edit : Oli pakko muuttaa otsikko, se edellinen tuntui jotenkin... ihmeelliseltä. Uusi siis lainaus elokuvasta.

No one will answer your prayers...until you take off that dress

Aamulla oli kuumetta, joten jäin kotiin. Harmitti, etten päässyt töihin, joten yritin nukkua myöhään että päivä tuntuis vähän lyhyemmältä, mutta kymmeneltä en enää saanut unta. Tänään oon tsempannut hulluna, että pystyisin löytämään tästä päivästä jotain iloisia ja positiivisia asioita.

Keitin aamulla ihan älyttömän hyvää kahvia.
Lakkasin kynnet vihreiksi, ja niistä tuli hienot.
Maksoin Ebaysta huutamani ihanat kengät (ne, jotka sopis täydellisesti niiden ruskeiden housujen kanssa), joten saan ne varmaan jo ensi viikolla.
Nukuin päiväunet.
Enää seitsemän päivää muuttoon.
Enää kymmenen päivää S:n tuloon.

Koska mun päivä meni melkein kokonaan sängyssä, ehdin lukea tosi paljon lehtiä, selailla blogeja ja kuunnella musiikkia. Oli outoa, kun en sähköpostin avaamisen jälkeen voinutkaan loggautua Facebookiin. Mutta sieltä nyt hetkeksi poistuminen tuntuu edelleen hyvältä ratkaisulta just tähän tilanteeseen. Halusin etsiä uutta musiikkia ja mun mieleen tuli juliste, joka löydettiin S:n kanssa Berliinistä viime kesänä. Se esitti poikaa, jolla oli musta silmä. Irroitettiin se, ja S teetti siitä Brasiliassa taulun joka sittemmin roikkui meidän olohuoneen seinällä, kuten kuvasta näkyy (mulla on niin ikävä tota asuntoa...).


Tajusin, etten oo itse asiassa koskaan kuunnellut millaista musiikkia ko. bändi Perfume Genius tekee, joten kuuntelin. Sitä löytyi Spotifysta ja rakastuin ensi kuulemalta. Toivoisin, että voisin just nyt soittaa S:lle ja kertoa, ja sanoa että senkin pitäis kuunnella, koska se tulisi todennäköisesti rakastamaan sitä vielä enemmän kuin minä. Se tykkää niin paljon Sigur Rosista ja Jonsista. Ja niihin vertaisin Perfume Geniusia. Niihin ja Sufjan Stevensiin, ehkä myös Bon Iveriin. Ne surusävelet ei olleet ihan parasta musiikkia tähän mun bluemoodiin, mutta suosittelen kuuntelemaan.

Sitten tapahtui jotain hämmentävää: katsoin elokuvan, jossa näyttelevät sekä Hugh Grant (yöks) että Emma Thompson (blah)! En voi sietää kumpaakaan, onneks tää ei sentään ollut Jane Austen/Shakespeare-mukaelma vaan leffa nimeltä Love Actually. En muista koska viimeks olisin katsonut romanttisen komedian. Ystäväni Sini suositteli sitä ja onneksi katsoin! Tuntui vähän paremmalta sen jälkeen, vaikka tavallaan myös vähän pahemmalta.

Ihaninta siinä elokuvassa oli Colin Firthin hahmo, joka rakastui portugalilaiseen kotiapulaiseensa. Samastuin heti sen haparoivaan portugaliin, kuulostan ihan samalta kun puhun. Ja tietty se oli elokuvan paras kohtaus, kun koko kylä lähti englantilaisen kanssa kosioretkelle. Kuva tuolla alussakin on siitä. Ja sitten soi Beach Boys. Parasta.

Nyt voin mennä nukkumaan, haikeana ja täynnä rakkautta...
God only knows what I'd be without you...

Une femme est une femme - même quand elle est malade

No niin, mä tulin sitten kipeäksi. Ei oo mitään rasittavampaa kuin olla kipeänä vällyjen välissä viikonloppuiltana, kun tiedossa olis ihanat juhlat ja kerrankin paljon ystäviä kokoontuneena yhteen. Vaikka mulla onkin aika huono olo, kävin tänään silti Reetan kanssa matkamessuilla. Menomatka messukeskukselle (kuten myös paluu) oli tukala, koska palelin ihan hulluna. Itse messuista ei oikeastaan jäänyt mitään käteen. Paitsi päivä Tukholmassa -risteily!!!! Omg.

Alunperinhän siis menin sinne etsimään lentoa Brasiliaan, mutta sitä ei löytynyt - ainoa lentotarjous löytyi TAP Portugalilta, ja niiden tarjouksessa maksimi perilläoloaika oli yksi kuukausi. Oli siis ihan pakko ostaa jotain muuta. Osuttiin Siljan ständille just silloin, kun niillä alkoi 15 minuuttia kestävä tarjousmyynti, Helsinki-Tukholma -risteily A-hytissä 50 euroa. Ihan oikeasti en halua risteilylle! En! Mutta koska S halusi niin tulenpalavasti jo kesällä päästä risteillen Tukholmaan (kieltäydyin keskustelemasta aiheesta, koska pelkkä puhekin siitä aiheutti suurta ahdistusta) ja musta tuntui lopulta kurjalta kun niin suorilta torjuin koko ajatuksen, niin päätin nyt sitten ostaa sille tän risteilyn syntymäpäivälahjaksi.

Messuista voin sanoa nyt tän kerran perusteella, että ei kannata mennä. Jos siis löytää etsimänsä netistä, kannattaa jäädä kotiin.

Tässä kipeässä lauanta-illassa oli tietysti myös hyviä puolia. Sain olla hyvällä omatunnolla kotona verkkareissa, sekä, mulla oli aikaa järjestää huomisen kirppiskäynnin myytävät tavarat, joita onkin siis ihan riittävästi ottaen huomioon, että saan kantaa ne yksin. Mulla tuli tavaraa siis neljä täyttä Ikea-kassillista ja paljon enemmänkin olis ollut, mutta ne ei mitenkään mahdu sille pöydälle joten jätän ne ens kertaan. Myytävänä mulla on ihan käsittämätön läjä vaatteita laidasta laitaan, talvitakkeja, kenkiä, käsilaukkuja ja vähän koruja. Ollaan siis Valtterilla ystäväni Veeran kanssa huomisesta aamuyhdeksästä, tulkaa moikkaamaan!

Kun olin saanut kaikki tavarat pakattua valmiiks aamua varten, aloitin katsomaan Godardin Une femme est une femmeä (jonka oon nähnyt aiemmin, ja jonka nyt sitten jätin kesken koska olen niin väsynyt). Mä rakastan Godardin elokuvia ja Nainen on aina nainen vuodelta 1961 on yksi mun Godard-lemppareista. Siinä on paitsi Jean-Paul Belmondo (miks musta tuntuu, että kaikkien 60-luvun ranskalaisten elokuvantekijöiden ensimmäinen nimi on Jean?), myös niin ihana ihana Anna Karina, joka oli Godardin muusa ja näyttelee muissakin sen elokuvissa.

Jos haluaa nähdä ranskalaisen uuden aallon elokuvia, kannattaa tässä ja ensi kuussa käydä Orionissa, muistaakseni siellä on Alain Resnaisin retrospektiivi. Vaikka Resnais ei kyllä vedäkään vertoja Godardille ja Truffaut'lle, niin ajattelin itse käydä katsomassa ainakin pakolliset klassikot Marienbadin ja Hiroshima, rakastettuni.

What's the use of worrying about your beard when your head's about to be taken?

Mulla oli eilen mielessä joku suuri ajatus, josta olin aikeissa kirjoittaa. Illalla olin kaupungilta tultuani liian väsynyt tulemaan enää koneelle, joten se on nyt unohtunut. Ei varmaan sittenkään ollut mitään kovin mullistavaa.


Datailun sijaan katsoin eilen Teemalta vihdoin Akira Kurosawan klassikkoleffan Seitsemän samuraita (1954). Itse asiassa vedin hiukan mutkia suoriksi, koska aloitin katsomisen vasta tunnin kohdalta, kun leffa kokonaisuudessaan kestäisi kolme ja puoli tuntia. I consider it seen! Elokuva kertoo siis tarinan kylästä, jota seitsemän eläköitynyttä samuraita tulee suojelemaan rosvoilta, ja opettaa samalla kyläläisiä puolustautumaan. Yksinkertaisuudessaan tarina menee syvälle ihmisyyteen ja sen perimmäisiin tunteisiin ja opittuihin käyttäytymismalleihin. Elokuva oli kauniisti kuvattu ja siinä oli todella hienoja kohtauksia, jotka mukavasti lämmittivät elokuvarunkkarin mieltä. 50-luvun Hollywood-elokuvaan verrattuna Seitsemän samuraita näyttää auttamattoman vanhanaikaiselta. Missä on Technicolor?! Lol. Mitään en teknisistä yksityiskohdista ymmärrä, visuaalisesta kuitenkin sen verran, että voin noin todeta. Joka tapauksessa Seitsemän samurain visuaalinen rujous on lopulta sen kauneus. Toisaalta elokuva jätti ristiriitaisen fiiliksen, koska olin moneen otteeseen vähällä nukahtaa. Se oli melko raskassoutuinen, vaikka olikin tavallaan kepeä. En tiedä, oliko syy japanilaisessa kerrontatavassa joka poikkeaa länsimaisesta, mutta kaikenmaailman äksöniin, tisseihin ja räjähdyksiin tottuneelle katsojalle hidas maalailu ja dialogi oli...noh, hidasta. Älä siis katso tätä väsyneenä. Mutta katso, se on tärkeintä.

Eilen ennen elokuvan katsomista olin taas, yllätys yllätys, piloxing-tunnilla. Oon jäänyt koukkuun. Kuvailinkin jo syksyllä piloxing-muuveja yhdessä postauksessani. Eilen mua ensimmäistä kertaa hävetti ne. Elielin SATSin sali, jossa tunteja pidetään on keskellä kuntosalia lasiseinän erottamana. Kuntosalilla treenanneet sai naureskella ikkunan edessä "sex salsaa", rodeoratsastusta ja muita enemmän tai vähemmän eroottishenkisiä liikkeitä naamat punaisina hinaaville naisille. Mua niin säälitti, että sinne oli eksynyt myös yksi mies. YHYY! Joku raja sillekin, että poikaystävää pyydetään mukaan yhteisen harrastuksen merkeissä. Bodypump on ok. Spinning on ok. Body combat on ok. Pilateskin on ok. Mutta pliis, älkää ikinä raahatko vastentahtoista raukkaa piloxingiin. Jos pidät itseäsi kovinkin katu-uskottavana, kehotan siinä tapauksessa itsekin pitäytymään niissä egoturvalliseksi havaituissa lajeissa.

I think your legs and breasts are very moving

Tänään ystäväni Olli ilahdutti Facebookissa mun aamua kuvalla, tai .gif-animaatiolla, yhdestä parhaista Godardin elokuvista, Hullu Pierrotista. Ilahduin itse asiassa niin paljon, että postaan sen tänne.

Jean-Paul Belmondohan näytteli tietysti jo ennen Pierrot le fouta (1965) Godardin läpimurtoleffassa À bout de souffle, jonka suomennos Viimeiseen hengenvetoon on muuten huomattavasti parempi kuin enkkunimi Breathless. Ja jonka remakea with Richard Gere suosittelen välttämään.

Jee Olli!

And I sometimes weep from fear, because time is so short

Katsoin eilen taas mun "ikuisuusprojektia", Bergmanin Fanny och Alexanderia. Pääsin puoliväliin elokuvaa. Se ei siis ole ikuisuusprojekti siksi, että se olis huono elokuva...päin vastoin! Oon kerta kerran jälkeen yhtä overwhelmed siitä tunnelmasta, joka elokuvassa vallitsee. Jotenkin mulla ei vaan koskaan ole aikaa katsoa sitä kerralla loppuun.

Nyt kuitenkin teki mieli postata yksi monologi Fanny ja Alexanderista. Sen herkkyys ja kuiskatut sanat teki eilen illalla muhun poikkeuksellisen suuren vaikutuksen. Vaikka itse tilanne elokuvassa onkin melko ahdistava, niin sen hauraus ja rehellisyys oli kuitenkin jotenkin niin kaunista (sentimental fool). Ai niin, ja taas bergmanmaiseen tapaan oli kohtauksessa käytetty hienoa close-uppia!

I've never cared for anything very seriously.
I've sometimes wondered,
if there wasn't something very wrong with my feelings.
I couldn't understand why nothing really hurt,
why I never felt really happy.

I know now,
that the crucial moment has come.
I know that we'll hurt each other,
but I am not afraid.

I also know that we will make each other very happy.
And I sometimes weep from fear,
because time is so short,
the days pass so quickly and nothing lasts forever.

Kiss me, now,
and hold me in your arms, like only you can.

For peace of mind, resign as a general manager of the universe

Aaargh, nyt on ihan pakko avautua siitä, etten oo taas pitkään aikaan ollut näin läpikotaisin AHDISTUNUT (tosin musta tuntuu, että kaikki tätä blogia lukevat ajattelee mun olevan ahdistunut 24/7)! Siis miten asiat voi olla näin? Miten mä voin olla tällanen epäonnistuja? Kuvittelin olevani hyvä! Ja osaava! Ja selviytyjä! Ja sitten karu totuus iski vasten kasvoja:

Oon Jyväskylän yliopiston, Suomen, ja ehkäpä jopa koko maailman epäakateemisin luuseriopiskelija. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että todennäköisesti en saa koskaan mun gradua (vihaan sitä sanaakin) tehtyä, oon erittäin epämotivoitunut tällä hetkellä, mua ahdistaa sen työn ajatteleminen, ahdistaa se, että en tiedä mistä aloittaa ja itkettää, koska ahdistaa. Ja tadaa, kierre on valmis.

Koska päätin olla nyt ajattelematta tota asiaa enää tänä iltana, niin yritän kirjoittaa myös hyvistä asioista! Ihanaa on se, että tänään rakas ystävä Öze palasi kesälomaltaan Istanbulista Jyväskylään! Me nähtiin viimeksi Özgürin kanssa toukokuussa ja mulla oli sitä niiiiiin ikävä kesän aikana. Mä mietin, toikohan se mulle jotain tuliaisia...ehkä se selviää huomenna, kun mennään lounaalle! Jee! Sitä ennen pitäis hakea uusi tarra opiskelijakorttiin ja istua koko aamu kirjastolla, blah.

Toinen kiva asia on, että huomenna meen urheilemaan (kun tänään myöhästyin pilateksesta) ja tapaan sen jälkeen illalla kavereita. Kolmas kiva asia on, että lauantaina lähden käymään Helsingissä, tosin vain muutamaksi päiväksi, mutta sielläkin on luvassa kaikkea tosi tosi tosi kivaa! Ehkä ehtisin käydä jopa tsekkaamassa jonkun R&A-elokuvan sunnuntaina tai maanantaina päivällä. Merkkasin festarilehteen vaikka kuinka monta must-seetä, kunnes tajusin, että mähän vietän suurimman osan siitä festarista Jyväskylässä. Joten toivottavasti aikaa riittäis tänä viikonloppuna kulttuurillekin!

Jee, tulipas hyvä mieli, kun mietin, miten paljon hyvät asiat oikeastaan tekeekään. Unohdin ahdistuksen ja juurikin nyt mun mieli on tyyni.

Kaikki järjestyy.

Ommmm.

Hitchcock ♥ blondes

Katsoin äsken ensimmäistä kertaa Hitchcockin Marnien (1964). Sanotte mitä sanotte, mutta se menee ehdottomasti mun top7 Hitchcock-elokuvien joukkoon (muut siihen sarjaan kuuluvat leffat on Vertigo, Rear Window, Rope, Psycho, The Birds ja North by Northwest). Top7-lista siis pelkästään siksi, että top5-lista olis ollut ihan liian mahdoton laatia.

Mutta Marniesta sen verran, että olin jopa vähän yllättynyt, miten ns. vaikeita teemoja siinä käsiteltiin - kuten nyt esimerkiksi naisen frigidiyttä. Siinä samassa tietysti sivuttiin samanlaisia teemoja kuin Vertigossa; pakkomielteitä ja persoonan moniulotteisuuksia, tuntemattomia traumoja jne. Merkillepantavaa oli kuitenkin myös se, miten maltillisesti ja häveliään tuntuisesti näitä teemoja, etenkin ensimmäistä, käsiteltiin visuaalisesti. Lopultahan elokuvassa ei näytetty, mitä Marnielle tapahtui lapsena...eikä esim. mitä avioimiehen (ihana Sean Connery muuten nuorena!) kanssa makuukammarissa oikeastaan tapahtui, kun mies oli ensin käynyt Marnieen käsiksi.

No joo, mutta tästä päästään itse aiheeseen, eli siihen, kuinka olin taas kerran niin vaikuttunut Hitchcockin pettämättömästä tyylitajusta, mitä tulee naisiin - ja etenkin aina yhtä fataaleihin Hitchcock-blondeihin! Itse asiassa Hitchcockin elokuvien rakentuminen hienostuneiden, viileiden ja ah-niin-saavuttamattomien blondien ympärille on taiteilijan tiukka tavaramerkki, josta mä ainakin nautin! Tässäkin tapauksessa Tippi Hedren oli aika vaikuttava moniongelmaisena mystisenä Marniena. Melko samanlaisena ulkoiselta olemukseltaan Hedrenin haavoittuvaisemman hahmon saattaa muistaa Linnuista.

Ei varmaan tarvitsis edes mainita Vertigon kohtalokasta Kim Novakia, joka ainakin mun silmissä on elokuvahistorian voittamaton femme fatale. Sitten on tietysti Takaikkunan suloinen Grace Kelly, The Man Who Knew Too Muchin reipas Doris Day, Psykossa harmillisen vähän elinaikaa saanut superkaunis Janet Leigh ja Vaarallisen romanssin Eva Marie Saint.

Hitchcock knew his blondes! Mutta kaiken takaa löytyy tietysti myös nainen. Mä nimittäin luin, että "Hitch" käytti elokuvissaan samaa Oscar-palkittua puvustajaa Edith Headia, jonka käsialaa on mm. Kim Novakin ja Tippi Hedrenin kurveja nuolevat jakkupuvut ja Grace Kellyn mustavalkoinen iltapuku Rear Window'ssa.

Tietystihän Hitchcock oli mestari myös kaikessa muussa visuaalisessa tyylittelyssä, miesten sulavasta pukeutumisesta tunnelmien ja ympäristöjen luomiseen sekä tyylikkääseen symbolismiin, kuten nyt vaikka spiraalin käyttö Vertigossa. Aiheesta on kirjoitettu kirjakin, Hitchcock Style (kirjoittanut Jean-Pierre Dufreigne, eli vissiin sit joku ranskalainen tyyliguru), joka on varmaan jokaisen Hitchcock-fanin must-ostos.