Ripsipidennys, manikyyri, turhamaisuuksien rovio jne.

Kerroinkin viimeksi täällä Maringássa ollessani brasilialaisten pakkomielteisestä itsensä puunaamisesta ja kauneushoitoloiden, hammasklinikoiden, plastiikkakirurgien, personal trainer -paikkojen jne. sumasta, joka tässä kaupungissa vallitsee. Itse en ole vielä palannut täällä kuntosalille, vaan keskittynyt lähinnä syömiseen ja laiskotteluun. Kävin kuitenkin jo ensimmäistä kertaa kauneushoitolassa, sehän kuuluu asiaan.

Ennen lähtöäni kävin Suomessa ekaa kertaa laitattamassa ripsipidennyksen. Kyseltyäni ihmisiltä kadulla, hississä, salilla, bussipysäkillä ja vähän kaikkialla, missä he ovat saaneet hienot räpsyttimensä, päätin ottaa riskin ja ostin Citydealin kautta halvan pidennyksen kalliolaisessa kampaamossa. Parin tunnin ripsioperaation jälkeen olin onnellisempi kuin mistään asiasta vähään aikaan (luulen, että koukutuin myös pidennyksiini niin, että palaan paikkaan heti Suomeen tultuani). Ripsistä tuli käytännössä täydelliset, enkä voinut tehdä koko päivän aikana muuta kuin peilailla itseäni jokaiselta heijastavalta pinnalta. Ripset laitettiin myös niin hyvin, että niistä oli nyt kuukaudenkin jälkeen jäljellä vielä kaksi kolmasosaa. Päätin silti käydä fiksauttamassa ne samassa paikassa, jossa kävin viimeksi manikyyrissä (mulle laitettiin siellä viime syksynä myös huono ripsipidennys, tipahtivat 1,5 viikossa).

En oikein tiedä miten ne pidennyksensä siellä tekevät, liimaavatko karvat ripsien sijasta silmäluomen ihoon, vai MIKSI ne heti alusta saakka harittavat ja näyttävät todella huonosti tehdyiltä. Lisäksi nykyräpsyttimet ovat huomattavasti pidemmät kuin Helsingissä laitetut, joten kaikkialle sojottavina näyttävät todella typerältä. Tämän tietysti huomaa vain läheltä katsottaessa, ja hintakin korjaukselle oli vain 25 euroa, joten käyn siellä varmaan jatkossakin. Huoh turhamaisuus. Ripsien lisäksi kävin manikyyrissä, joka ekaa kertaa sattui, koska mun kynsinauhat oli tässä muutaman kuukauden aikana kasvaneet epäluonnollisen paksuiksi. Pieni japanilainen tyttö leikkasi kynsinauhasaksilla lisäksi kahdesti mua sormeen, mutta lopputuloksesta tuli silti upea (vaikkakin S:n mielestä väärän värinen, sillä se olisi toivonut mieluummin vesimeloonia muistuttavaa kaksiväristä lakkausta). 

Yksi brasilialaisten kauneudenhoitovimman ilmenemismuoto on maaninen hiusten puunaaminen. Tästä kielii muun muassa se, että kaikkein tavallisimmistakin päivittäismarketeista löytyy hyllyittäin hiustenhoitotuotteita. Lisäksi kaupungilla on pieniä, apteekkia muistuttavia putiikkeja, joista löytyy lähes pelkkiä hiustenhoitotuotteita. Paikalliset ilmeisesti hamstraavat kaikenlaisia ihmevoiteita ja -litkuja, ainakin valikoimasta, pakkausten koosta (löytyy mm. kilon hiusvoidepurkkeja) ja naisten upeista hulmuhiuksista päätellen. Iso osa on sellaisia tuotteita, joita ei suomalaisista marketeista löydy, minkä vuoksi aion tuoda tällä kertaa kavereille näitä erikoisia tuliaisia. Ulkomaiset merkit täällä maksaa muuten aivan järjettömän paljon, esimerkiksi iso pullo Osis+ -hiuslakkaa oli liikkeessä noin 80 euroa.

It's Friday I'm in love

Kenellä muulla tapahtuu aina täydellinen sekoaminen, kun jotain saa halvalla? No mulla tapahtuu. Aina. Vaikka olisin päättänyt, että nyt en kyllä osta mitään, meen vaan vähän katselemaan. Menin tänään taas vähän katselemaan, mitä kaikkea Sokoksen 3+1 päivillä olisi tarjouksessa...ja lähdin sieltä 85 euroa kevyemmän kukkaron kanssa. Onneksi tuli kuitenkin ostettua juttuja, joita oikeasti tarvitsin, mutta toisaalta myös juttuja, joita en olis juuri nyt ostanut, tai olisin ostanut ne halvemmalla, jos en olisi joutunut ostossekoamisen valtaan. Ostin siis Osiksen hiuslakan, Estee Lauderin kasvoveden, Cliniquen silmänympärysvoiteen, L'orealin ripsarin ja vartalovoiteen, Palmolive-suihkusaippuan ja deodorantin, Lumenen käsivoiteen, hiuksille ja kynsille tarkoitetun Piimax-ravintolisäpurkin, hammaslankaa sekä kynsilakat Max Factorylta ja Rimmeliltä. 

Sen jälkeen kävin vielä S-Marketissa ostamassa alennuksessa olleita kiivejä, leipäjuustoa ja suklaa-rommipalloja, mozzarellaa, broilerinfileitä, rahkaa, turkkilaista jogurttia, maitoa ja mustikoita. Noin niinku tiedoksi, jos jotain kiinnostaa!

Alun perin piti mennä töistä suoraan spinningiin ja sieltä suoraan kotiin, koska mun piti viettää tänään iltaa ex-työkaverin (joka on myös hyvä ystävä) kanssa. Mutta koska hän olikin edelleen kipeä, mulla tuli koti-ilta. Oon viettänyt viime aikoina niin paljon koti-iltoja, että mua itse asiassa harmittaa, etten päässyt tänään ulos. Nyt lupaan muutenkin aktivoitua vanhassa lempiharrastuksessani eli kaljan juomisessa, muuten musta tulee pian raivoraitis. Mutta tänään aion katsoa kaljanjuonnin sijaan vihdoin Luis Buñuelin elokuvan Porvariston hillitty charmi, joka on ollut elokuvalistallani jo vuosia. Ja sitten nukkua. Ja huomenna siivota, käydä vanhempien luona kuulemassa kuulumiset Hong Kongista ja illalla tavata ystävää Godardin Pierrot Le Fou -leffan merkeissä.

Juttelin äsken S:n kanssa. Tänään on suuri juhla, kun S:n perhe juhlii 50 ihmisen voimin isoäidin 80-vuotissyntymäpäivää. Juhlista on jo ehditty riidellä suvun naisten kesken, ja nimikoidut syntymäpäiväpaidatkin on teetetty. S:llä oli järjetön stressi. Kivaa, että mä voin viettää koti-iltaa elokuvan ja suklaapalleroiden kanssa, ilman stressaavia sukuvelvoitteita, jotka siellä on ihan eri kaliiberia kuin täällä. Tänään tuli myös vastaus S:n jatko-opintoihin liittyen: jos laitoksen johtaja saa rahoituksen omaan tutkimushankkeeseensa, se haluaisi palkata S:n tutkimusassarikseen, ja se työ alkaisi jo 1.6. Damn! Sillä mä olen jo paitsi henkisesti valmistautunut lähtemään toukokuussa Brasiliaan, ilmoittanut myös töissä, että lopetan. Tilanteiden muuttuminen kannattaisi varmaan ottaa jännityksen kannalta, ja sitähän se on!

Laitan tähän vielä perjantai-illan iloksi videon, jonka löysin tänään. Ja josta pidin paljon! Elämä ja matkustelu ja kaikki ♥ Have a fabulous Friday!

Memory is the diary that we all carry about with us

Joulu on vaan jotenkin niin ihana juhlapyhä. Ehkä siksi, että sain mahtavia joululahjoja: ison kasan Marimekon astioita, lahjakortin Helsinki Day Spahan, urheiluvaatteita, oloasun, vaatelahjakortin, lompakon ja gradunkirjoitusoppaan (lol). Lisäks oon LUONNOLLISESTI syönyt itseni ihan ähkyyn. Mun ruokahalu on huomattavasti kasvanut Brasiliassa ja Tuuvan isän sanoin, olen kerännyt läskiä ylleni. Jouluherkkujen äärellä tein pyhän lupauksen, että ne läskit lähtee nyt. Joten nyt siis tietysti pitää mässyttää kuin viimeistä päivää. lol. Nauttikaa siis tekin joulusta.

Jatketaan Brasilialla. Mulla jäi blogin kirjoittaminen viimeisinä viikkoina Brasiliassa kokonaan. Varmaan johtui lähinnä siitä, että vietin huomattavasti vähemmän aikaa koneella kuin aiemmin. Kaikki aika ja energia meni pupun kanssa! Yritän nyt tiivistää, mitä olennaista tänä hiljaisena aikana tapahtui.

Ensimmäisenä mieleen tulee muutaman viikon takainen itävaltalaissuku Brennerin (S:n äidin puolen suvun) sukukokoontuminen Curitibassa, Paranán osavaltion pääkaupungissa noin seitsemän tunnin automatkan päässä Maringásta. Itse juhlasta ei ole sen ihmeellisempää kerrottavaa - siellä juotiin olutta ja syötiin keksejä ja seurusteltiin useita tunteja, brasseille tyypilliseen tapaan. Curitibasta lyhyesti sen verran, että se on varmaan kivoin kaupunki jossa olen Brasiliassa käynyt. Eläväistä kaupunkikulttuuria ja jotenkin siinä paikassa on hyvin eurooppalainen fiilis. Kivoja baareja, kivannäköisiä ihmisiä - ja kääntöpuolena ihan karmea ilmasto = kylmä ja sataa ympäri vuoden. Pointti kertoa matkasta Curitibaan on kuitenkin se, että sen matkan aikana pelkäsin ensimmäistä kertaa elämässäni kuolemaa ihan tosissaan. Paljon kaukomailla reissanneet on varmaankin tottuneet paikkojen kaoottisiin liikennekulttuureihin, mutta mulle kokemus oli ensimmäinen.

Menomatka sujui mukavasti yöbussissa jonka penkit sai käännettyä täysin makuuasentoon ja tarjolla oli myös peittoja, tyynyjä, syötävää ja juotavaa. Paluumatkassa ajateltiin säästää ja päätettiin ottaa kimppakyyti S:n sukulaisten täydessä henkilöautossa. Virhe numero yksi. Heti alkumatkasta satoi helvetillisesti, näkyvyys autosta oli käsittämättömän huono, autoa ajanut muija oli todennäköisesti reputtanut inssinsä tai ehkä vielä todennäköisemmin ei koskaan sitä käynytkään, tie oli koko seitsemän tunnin matkan ajan kiemurainen, huonokuntoinen ja täynnä vettä ja kaahaavia autoja. Kuskin ja mun lisäksi kenelläkään ei ollut turvavyötä. Kuskin mielestä oli ok ajaa 60 rajoitusalueella yli satasta koska kyllähän muutkin. Niillä ajotaidoilla se tuntui lähinnä vääjäämättömältä itsemurhalta. Viimeinen pisara oli, kun puolimatkassa tultiin onnettomuuspaikalle vain hetkeä sen jälkeen kun ilmeisesti rekka oli ajautunut märällä tiellä väärälle kaistalle ja törmännyt henkilöautoon. Pysähdyttiin ja ihmiset meidän autosta sekä edellä ajaneesta sukulaisten autosta lähti katsomaan, oliko sen peltiromun sisällä kukaan elossa. Päätin kauhunsekaisista tunteista huolimatta katsoa itsekin. Virhe numero kaksi. Siitä autosta ei ollut enää jäljellä paljoakaan, kaikki tavara oli lentänyt ulos, mm. lasten petivaatteita ja leluja, lasia kaikkialla jne. Näky oli tosi lohduton. Järkytyin pahasti koko tapahtumasta ja vielä enemmän kun kuulin, että romun sisällä oli elossa pieni lapsi, joka oli jäänyt sinne jumiin eikä päässyt ulos. S yritti lohduttaa parhaansa mukaan, että "kohtahan me ollaan jo perillä, enää neljä tuntia". Se ihmetteli, enkö ollut aiemmin nähnyt onnettomuuspaikkaa, siellä kun auto-onnettomuudet on arkipäivää. Nyt en enää lainkaan ihmettele niitä tarinoita, kuinka siltä on useita läheisiä ihmisiä kuollut liikenneonnettomuuksissa ja oman äidinkin henki ollut hiuskarvan varassa samasta syystä. Jopa mä itse tiedän suomalaisen kaverin kaverin, joka on täpärästi selvinnyt hengissä auto-onnettomuudesta São Paulossa. Mitä tämä kertoo brasilialaisesta liikennekulttuurista? Sen ainakin tiedän, että matka Curitibasta Maringáan oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun matkustan pitkää matkaa Brasiliassa henkilöautolla.

Seuraava mainitsemisen arvoinen kokemus on onneksi positiivisempi (huom. edellä kuvaamani kokemus oli ainoa negatiivinen kokemukseni Brasiliasta). Kerroinkin jossain aiemmassa postauksessa brassien maanisesta tarpeesta kaunistaa itseään erinäisin tavoin. Lievin muoto tästä kaunistautumisesta on varmaan ne kymmenet kauneushoitolat joihin törmäsin Maringássa. Kävin siis aiemmin kokeilemassa manikyyriä, mutta kun saatiin kutsu S:n ystävän häihin ja S kertoi brasilialaisten naisten kaunistautumisrituaaleista ennen hääjuhlia, päätin minäkin ottaa täyshoidon läheisessä kauneushoitolassa. Tähän kuului siis manikyyri, kampaus, meikki ja ripsipidennys. Myös pedikyyri olis ollut tarjolla, mutta kaiken sen keskellä ajattelin sen olevan a bit too much. Hyviksi puoliksi koko treatmentissa pitää ehdottomasti sanoa hinta. Suomessa vastaavista palveluista saa maksaa ainakin tuplahinnan! Sen takia kai niin harvat sellaiseen tuhlaavat ja täällä asenne vastaavia hoitoja kohtaan yleisesti on nimen omaan, että se on silkkaa rahantuhlausta. Brasiliassa Maringán kaltaisessa vauraassa kaupungissa nainen, joka ei pidä ulkonäöstään huolta, on vähemmistössä. Maksoin manikyyristäni 20 realia eli alle kymmenen euroa, kampauksesta 80 realia eli noin 35 euroa, meikistä 70 realia eli noin 30 euroa ja ripsipidennyksestä 120 realia eli noin 55 euroa. Se olikin vuokranmaksun ja matkojen lisäksi ainoa asia, johon pistin isosti rahaa Brasiliassa ollessani. Lopputuloksena mun kynnet oli kauniimmat kuin varmaan koskaan, kampaus oli lisätyn hiuskasan ansioista aivan mahtava ja ripsetkin sellaiset räpyttimet että. Meikki sen sijaan oli...mielenkiintoinen. Koin erinäisiä sydämentykytyksiä asian tiimoilta, mutta kiteytettynä voin sanoa, että en koskaan uskonut, että voisin mennä ihan täydestä miehenä naisen vaatteissa. Drag queen. Tranny. Kotona sudin järkyttyneenä meikit hillitymmiksi ennen häihin lähtöä ja sen vuoksi valokuva jäi ottamatta. Itse hääjuhla oli mahtava: hyvää musiikkia, hyvää ruokaa, järjetön määrä kauniita ihmisiä ja upeita asuja, uima-allas ja riittävästi alkoholia. Aamukuudelta pääsin vihdoin painamaan pään tyynyyn herätäkseni muutaman tunnin kuluttua elämäni ihanimpaan krapula-aamuun!

Koko kolmen kuukauden Brasiliassa elelyn kohokohta oli siis ehdottomasti mun viimeinen päivä Maringássa. Jos joku on kyllästynyt mun ainaiseen lässytykseen rakkaudesta ja parisuhteesta, niin suosittelen lopettamaan lukemisen tähän. Niin... Facebookissa varmaan ainakin joku huomasi, että mun ja S:n suhde otti tuona krapulaisena aamuna askeleen eteenpäin. Se, että juuri sinä aamuna mulle tuotiin aamiainen sänkyyn ja kerrottiin, kuinka mun kanssa halutaan viettää koko loppuelämä ja kuinka kaikki asiat ja tekemiset saa merkityksen vasta, kun ne saa jakaa mun kanssa, tuli TÄYTENÄ yllätyksenä. En osannut aavistaa yhtään mitään, enkä etenkään sellaisena aamuna. Huh. Selvää oli, että tunne on molemminpuolinen. Vaikka meillä oli myös vaikeita aikoja Brasiliassa, eikä mun ollut heti helppoa sopeutua, ei ole epäilystäkään siitä etteikö S olisi paras mies, jonka olen näiden 28 vuoden aikana kohdannut. En osaa sanoin kuvailla, miten onnellinen olen siitä että meillä on ollut etuoikeus tutustua toisiimme ja toivon, että meidän kotimaiden suuresta välimatkasta huolimatta saadaan asiat aina järjestymään. Ensimmäiset suunnitelmat on jo tehty, ja palaan Brasiliaan niin pian kuin taloudellisesti mahdollista.

Paljon muutakin kerrottavaa tietty olisi, mutta ehkä kirjoitan niistä vielä myöhemmin. Tästä tuli jo nyt ihan liian pitkä, sormet ja silmät väsyy.

Nyt käyn syömässä vähän lisää jouluruokaa ja lähden jumppaan.

A balanced diet is a cookie in each hand

Kirjoitinkin eilen siitä kuntosalin jäsenillanvietosta, johon olin aikeissa mennä. Eilen oli niin hyvä fiilis siitä, että teen jotain, mikä on mun oma juttu ja lisäks tietty pääsen tapaamaan uusia ihmisiä.

Illalla oli kaatosade ja aika viileää, joten yksi kuntosalilla tapaamani nainen tuli ystävällisesti hakemaan mua kotoa ja mentiin sinne tapaamiseen yhdessä sen ja sen tyttären kanssa. Illanvietto järjestettiin, kuten kerroinkin, ison cachaçarian kellarin yksityistilassa, joka oli hieno. Sinne oli kokoontunut yli 60 kuntosalin jäsentä, pelkästään naisia. Ja nyt on pakko sanoa, sori vaan naiset, etten oo ikinä nähnyt niin paljon silikonia yhdessä paikassa. En varmaan edes Girls of the Playboy Mansion -ohjelmassa, jota oon joskus erehtynyt katsomaan.

Kun saavuttiin, siellä oli illan järjestäjät vastassa ottamassa valokuvia kaikista sisääntulijoista. Ensimmäinen kysymys oli, joka esitettiin (kuten tavallista) mun seurassa oleville ihmisille, ei mulle itselle: onko tuo SE amerikkalainen. Oon alkanut jo tottua siihen, että oon täällä ihmisille automaattisesti americana. En tosin tykkää siitä, mutta toisaalta olis ihan sama minkä maan Etelä-Amerikan ulkopuolelta mainitsisin kotimaakseni, harvalla on pienintäkään hajua missä on joku Finlândia. Nykyisin en ees enää viitsi kysyä, tietääkö mun tapaamat ihmiset, missä Suomi sijaitsee, koska se johtaa yleensä poikkeuksetta kiusalliseen tilanteeseen. Kerran multa on rohkeasti kysytty (kun sanoin asuvani Helsingissä), onko se lähellä Kiinaa.

Nojoo, mutta takaisin eilisiltaan. Agendalla siellä oli juoda brasilialaisia hedelmämehuja, ei siis cachaçaa, syödä ja seurustella. Mehut oli hyviä, ruokakin järjestyi pienen keskustelun jälkeen, siitä kiitos mun ystävälliselle pöytäseurueelle. Niillä oli nimittäin tarjolla vain erilaisia lihoja. Lopulta sain syödäkseni escondidinho-nimistä herkkua, joka on valmistettu muussatusta maniokista (tyypillinen perunan korvike ja mihin tahansa käytetty juures Brasiliassa), hienonnetusta broilerista ja paksusta juustokuorrutuksesta. Nami!

Muutoin ne kolme tuntia, jotka vietin siellä, tuntui todella, todella pitkiltä. En tietenkään voinut osallistua yleiseen seurusteluun, kielitaidon puuttuessa. Onneks mun pöydässä istui muutama ihminen, jotka puhui vähän englantia, ja pystyin juttelemaan edes hieman illan aikana. Lisäks naisten keskustelu siinä pienessä tilassa yltyi usein hirveeks huutamiseksi, ja musta tuntuu että olin koko ajan ihan pihalla, kun en tiennyt mille huudetaan ja hakataan pöytää ja nauretaan.

Ilta huipentui siihen, kun jokaiselle jaettiin oma lahja. Lahjapöydässä oli ihania koreja täynnä ihon- ja kauneudenhoitotuotteita, suihkutuotteita, vaatteita, koruja ja erikoisempia alkoholeja. Korviahuumaavan huudon säestämänä sitten jokainen sai vuorollaan lahjan. Kun tuli mun vuoro, sain isohkon paperikassin joka oli sidottu kiinni kauniilla nauhalla. Avasin sen innoissani...ja nostin sieltä esiin peltilaatikollisen keksejä. Nyt voin rehellisesti sanoa, että kyllä muuten vitutti, kun katselin ympärillä istuvien ihania kauneudenhoitotuotteita. Ne varmaan ei halunneet syödä niitä keksejä itse, joten päättivät antaa ne ahneelle amerikkalaiselle. Illan päätteeks arvottiin vielä yli jääneet muutamat lahjat, joista yksi osui mulle! Jes, ajattelin, mä niin ansaitsin sen revanssin. No ainakin aiheutin hilpeyttä muissa ihmisissä, kun lahjapaketista paljastui kahdet narustringit. Ei vissiin auta syödä kauheesti keksejä, jos haluan yrittää mahtua niihin.

Olin niin ONNELLINEN päästessäni kotiin! Sain potkaista korkkarit jalasta, rojahtaa sohvalle vihdoin sen cachaça-lasin kanssa ja katsoa leffaa S:n kainalossa. Täällä sosialisointi on todellakin bodypumppia rankempaa urheilua.

O que?!? Not in my country...

Tykkään tehdä listoja, joten nyt aloitan ehkä listoja Brasiliasta -sarjan. Tänään kun join aamukahvia parvekkeella mietiskelin, mihin kaikkeen mun pitää täällä ollessa totutella. Niitä asioita on paljon, mutta mikään niistä ei onneksi ole mitenkään ylitsepääsemätön. Kulttuurieroja alan varmaan bongailla sitä enemmän mitä pidemmän aikaa täällä vietän. Tässä asioita, joihin tähän mennessä olen törmännyt - osa hyvin itsestään selviä, ja pätevät myös useissa Euroopan maissa.

8. Kenkien pitäminen sisällä
Brassit käyttävät kenkiä kotona ollessa aina. Jos esim. aamulla herättyäni tassuttelen paljain jaloin kylppäriin, S kysyy heti, missä mun Havaianasit on. Useimmiten kengät jalassa ei onneksi loikoila sängyllä tai sohvalla, mutta joskus sitäkin tapahtuu. Ei tosin mun kodissa. Käytännön tasolla kenkien pitäminen on fiksua, koska asunnot on nyt kevätaikaan vielä jääkylmiä, kun varsinainen hellekausi ei ole kunnolla alkanut.

7. Jonottaminen
En tiedä, päteekö tää vain ruokakaupoissa, mutta jos Suomessa valittaa markettien pitkistä jonoista, ei kannata tulla Brasiliaan. Jonottaminen on käsittämätöntä ja siihen kuluu käsittämättömän paljon aikaa. Asiat eivät tapahdu rivakasti (kts. seuraava kohta) eikä se tunnu haittaavan ketään, paitsi mua.

6. Parempi myöhään...
Tarkoittaa siis, että asiat täällä tapahtuvat usein hitaammin, kuin mihin oon tottunut Suomessa. Brasilialaiset kävelee hitaasti. Lähteminen ylipäänsä minnekään on hidasta. Lounasaikaan on turha odottaa, että mitään tapahtuis. Työtapaamisista on fine olla myöhässä, tai vaihtoehtoisesti ilmoittaa tekstiviestillä olevansa vähän myöhässä, kun tapaamisen olis pitänyt jo alkaa (vähän on suhteellinen käsite, ja voi merkitä kaikkea 20 minuutin ja tunnin väliltä). Asioita hoidetaan silloin, kun niiden hoitamiseen sattuu sopiva hetki - amanhã, amanhã jne. Toisaalta tällainen elämänrytmi sopii mulle, sillä täällä mun ei kerrankin tarvii potea huonoa omatuntoa siitä, että oon aina myöhässä!

5. Sisätiloissa tupakointi
Ei tavallaan mikään iso juttu, mutta toisinaan hieman häiritsevä. Brassit nimittäin tupakoi kotonaan melkeinpä missä tahansa. Myös toisten luona kyläillessä on ihan ok pistää tupakaksi olohuoneessa. Hyväksyn sisällä tupakoinnin paitsi koska mun on pakko, myös koska ulkona on kohtalaisen lämmin ja ikkunat sekä parvekkeen ovi suurimman osan ajasta auki. Mun makuuhuoneessa ei kuitenkaan kessuttele kukaan. Keittiössäkään tupakoinnista en voi sanoa varsinaisesti tykkääväni.

4. Henkilökohtainen tila
Stereotypiat brassien fyysisyydestä eivät oo täysin tuulesta temmattuja. Täällä pussaillaan, halaillaan ja kosketellaan jatkuvasti. Jos suomalaiselle henkilökohtainen tila, jonne ei parane tunkeutua ilman erillistä lupaa, on yksi metri, brasilialaisille se on huomattavasti vähemmän. Itse asiassa välillä musta tuntuu, että brassit eivät edes tajua oman kroppansa ulottuvuuksia, koska ventovieraiden kyljessä seisominen ei esimerkiksi ole juttu eikä mikään, vaikka tilaa olis seistä kauempanakin. Läheisempiä ihmisiä kosketellaan jatkuvasti ja kaikkialla. Ihmiset keskustelee seisoen mun mittakaavassa hyvin lähekkäin. Myös vastakkaista sukupuolta on ihan okei kosketella juttelun lomassa, mä en tosin vielä oo voinut sopeutua siihen tapaan. Vierailtaessa muiden ihmisten kotona, tai esim. juhlissa, kaikki paikallaolijat poskisuudellaan läpi sekä tullessa että lähtiessä.

3. Julkiset hellyydenosoitukset
Suomessa julkinen kuhertelu koetaan yleensä kiusalliseksi. Jos iltaa vietetään ystävien kesken, ja kaks tyyppiä viettää puolet ajasta toisiinsa liimautuneina, se ON kiusallista. Vaan ei Brasiliassa. Täällä pariskunnat osoittaa hellyyttä toisilleen ihan jatkuvasti. Perhelounailla, kavereiden seurassa, kadulla, kaupassa, where ever. Yllättävää kyllä, siihen hiljalleen tottuu, että seurassa ihmiset saattaa suudella kesken jutustelun. Ehkä tulee vielä sekin hetki, kun oppii, mitä sinä aikana pitäis tehdä - peukaloidenpyörittelyn sijaan.

2. Minha casa é sua casa
Brasilalainen vierailukulttuuri on omaa luokkaansa. Tällaisesta meillä ei oo mitään hajua Suomessa. Toisten, etenkin perheenjäsenten ja sukulaisten, kodeissa kyläillään lähes päivittäin. Ihmiset kutsuu mielellään myös itse itsensä kylään. Kyläilyt saattaa kestää puolesta tunnista useisiin tunteihin, ja yleensä mitä enemmän ihmisiä, sen pidempään on kohteliasta olla paikalla. Oon tottunut siihen, että kotona vietetään aikaa pääasiassa yksinään, mutta pari kertaa viikossa on kivaa kutsua joku kylään, tai vaikka viettää iltaa jonkun toisen kodissa. Jokapäiväinen vieraileminen on väsyttävää, vaikka joskus (kuten tänpäiväisellä viiden tunnin sunnuntailounaalla) on tietysti tosi kivaakin.

1. Sanansa mittainen nainen
Vaikeinta on tähän mennessä ollut tottua siihen, että ihmiset ei oikeastaan tarkoita, mitä ne sanoo. Iso osa brasilialaista kulttuuria tuntuu olevan muiden miellyttäminen. Ei voi olla mitään raivostuttavampaa kuin se, että kysyn S:ltä jotain, ja se vastaa kuten haluaisin sen vastaavan pelkästään siksi, että se tietää mun haluavan kuulla tietyn vastauksen. Ja sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa, mitä se todellisuudessa ajattelee. Täällä saa myös tottua siihen, että tehdään lupauksia ja suunnitelmia, joita ei koskaan olla edes aikeissa toteuttaa. On kohteliasta kutsua joku illalliselle/lounaalle/kahville, mutta oikeasti kutsu on esitetty pelkän yleisen kohteliaisuuden vuoksi. "Don't take it literally" on lause, jonka oon kuullut S:n suusta moneen otteeseen.

TOP10-listan sijasta tästä tuli nyt TOP8. Mietiskelin tänään, että todennäköisesti mun listan ykkösenä olisi tän maan vastakohtaisuudet, jos asuisin jossain muualla kuin Maringássa, esimerkiksi Riossa, missä varmaan kiteytyis täysin uudella tavalla ajattelu vastakohtapareista köyhyys/rikkaus, valkoiset/mustat, väkivalta/konfliktinratkaisu, kurjuus/kauneus, korruptio/kunnia jne.

Brasil, Brasil!!!!!

TÄÄLLÄ MÄ OON! Vihdoin perillä Brasiliassa, siis! Mai gaad, musta tuntuu vieläkin täysin absurdilta, että oon nyt täällä, tosi kaukana kotoa, ihan hirveen pitkän ja ongelmaisen(kin) matkan jälkeen... Täällä on ihanaa! Vastaanotto on ollut mitä sydämellisin, täällä on lämmin ja aurinko paistaa - tosin eilisiltana oli tosi kylmä, olis tarvinnut takkia - ja oon taas päässyt jatkuvan herkuttelun (kakkuja, jälkiruokia, suklaata, makeita drinkkejä) makuun.

Yritän nyt ehkä kertoa edes vähän järkevästi jotain matkastani ja ekasta päivästä Maringássa.

Mun matka tänne alkoi siis maanantaina 4.10. (tänään on vissiinkin tiistai) klo 03:00 kun heräsin lähteäkseni lentokentälle. Hirveetä. Olin siinä vaiheessa kai torkkunut jännityksestä kankeena muutaman tunnin, joten olo oli kovin pirtsakka. Onneks iskä heitti kentälle ja kantoi mun laukkua. Mun reitiksi muodostui lopulta Helsinki-Amsterdam-São Paulo-Curitiba-Londrina-Maringá. Alun perin mulla piti olla suora lento São Paulosta Maringáan, mutta lento olikin peruttu, joten matka piteni lopulta huomattavasti. Lento Damista São Pauloon oli tähänastisista kaukolennoista paras! KLM on ensinnäkin aivan mahtava lentoyhtiö (en saa tästä mainoksesta vouchereita): maailman ystävällisin palvelu ja parhaat lentokoneruuat ever! Valittamista ei ollut matkaseurassakaan, kun mun vieressä istui Recifestä kotoisin oleva übergay (kuka asui muuten Saksassa, joten puhuttiin osaksi aikaa saksaa!) brassi, joka kertoi mulle matkan aikana koko elämäntarinansa. Se kertoi mulle myös kaiken mitä tarvitsee tietää koillis-Brasiliasta ja sovittiin, että jos matkustan akselille Salvador-Recife-Natal, ollaan yhteydessä ja se kertoo parhaat vinkit, minne mennä ja mitä tehdä. Toisaalta, se kertoi käyvänsä husbandinsa kanssa usein Ibizalla bailaamassa, joten en tiedä uskoako ainakaan sen baarisuosituksia.

Saavuin sit lopulta kuolemanväsyneenä yli 16 tunnin matkustamisen jälkeen São Pauloon ja odottelin lentokentällä myöhässä olevan jatkolennon lähtöä vaikka kuinka pitkään, kunnes lopulta joku tuli ilmoittamaan (portugaliksi), että lento on peruttu. En tietenkään tajunnut mitään, joten kysyin lähimmältä ihmiseltä ensin puhuuko se englantia (hataralla portugalillani pystyn just ja just tähän) ja sen jälkeen, mitä ihmettä tapahtuu ja miks kaikki näyttää niin tuohtuneilta. Neljän naisen porukka, joista yksi puhui sujuvaa englantia, thank God, kertoi mulle että voisin neuvotella lentoyhtiön kanssa, jotta ne maksais mulle hotelliyön Sampassa. Sanoin, etten missään nimessä halua jäädä sinne, koska mua odotetaan Maringássa. Kysyin sit saisinko liittyä niiden seuraan, koska jonnekinhan niidenkin oli pakko olla menossa. Lopulta mulla tuli aivan ihana matka niiden kanssa - mielettömän sydämellisiä tyyppejä, joiden ystävällisyys ja apu tuli siinä väsymyksen ja lievän epätoivon tilassa todellakin tarpeeseen.

Parasta oli, että kun vihdoin saavuin keskellä yötä Londrinan ja Curitiban kautta Maringáan, niin S oli entisen duunipaikkansa ZAZ-lehden 10-vuotiskemuissa! Soitin sille Londrinan kentältä, kun bussi kohti Maringáa oli lähdössä ja mua tietysti vitutti niin paljon kuin matkaväsyneenä nyt voi ylipäänsä vituttaa, kun se hehkutti puhelimessa kauheessa metelissä niitä bileitä. Sanoi vielä, kun pahoittelin et se joutuu jättämään hauskat kekkerit kesken hakeakseen mut kentältä, että "it's okay". VÄÄRÄ VASTAUS! Senhän olis pitänyt riemuita siitä, että tuun! No sit meillä oli lopulta sopivan vittuuntunut jälleentapaaminen. Ai että muuten vituttikin... Ja kaiken lisäks se oli juonut, joten mua vitutti mennä sen kyytiinkin. Huomaa, että Suomessa on harvinaisen tiukka suhtautuminen (ja mielestäni ainoa oikea) alkoholiin ja autolla ajamiseen. Tuntuu, että missä tahansa muualla on ihan ok lähteä baari-illan jälkeen autolla kotiin.

Nojoo, se siitä viime yöstä. Nukuin vajaat kuusi tuntia uudessa kodissani, joka on ÖVERI! Neljä huonetta (olohuone/ruokasali, makuuhuone, kirjasto, työhuone) ja keittiö, kodinhoitohuone sekä kaks kylppäriä, joissa molemmissa suihku, vessanpönttö ja pisuaari, ja parveke, jossa riippumatto. Tää talo on myös aivan ihana, hitchcockmaisine kierreportaineen ja tosi kauniine eksteriööreineen. Mä en vaan tiedä, mitä tällä kaikella tilalla pitäis tehdä. Tuntuu, että meen koko ajan väärästä ovesta sisään, täällä on liikaa huoneita! Päivä on hujahtanut tosi nopeasti. Oon ollut tietty ihan sairaan väsynyt myös. Meille tuli tänään uus jääkaappi, nopeampi nettiyhteys ja kaapeli-tv. Käytiin supermercadossa eli marketissa ostamassa hullut määrät ruokaa, vierailtiin S:n sukulaisten ja perheenjäsenten luona (oon kuulemma kauniimpi kuin viimeks...tarkottaakohan se, että olin silloin ruma?), pääsin puhumaan ekaa kertaa portugalia ja join liikaa kahvia. Jotenkin vaan niin outoa, että oon oikeasti täällä.

Nyt oon yksin täällä lukaalissa, juon kaljaa ja nuokun. Parin tunnin päästä S tulee jostain tapaamisesta ja sen veli tulee kylään. Kymmeneltä illalla! Mä en tajua tätä kyläilykulttuuria...kerron siitä myöhemmin lisää. Mua väsyttää ja haluisin vaan nukkua. Olkkarin kattolampulla tepastelee joku oksettava iso koppakuoriainen. Yritän ehkä nyt häätää sen täältä.

Toivottavasti joku jaksoi lukea tän romaanin loppuun! Huomenna pitäis tehdä vaikka mitä... Kerron niistä lisää huomenna!