Freak out in a moonage daydream oh yeah!

Tää päivä oli hyvä päivä! Monia hyviä juttuja tapahtui. Pieniä, mutta merkityksellisiä.

Koin tänään ensimmäiset riemun ja onnen tunteet töissä sitten tammikuun, kun aloitin. Se sai muistamaan, miksi nautin niin paljon tästä työstä, kun tein sitä muutama vuosi sitten. Olo oli niin hyvä, että harmitti kun en voinut jakaa sitä kenenkään kanssa. Olisi tehnyt mieli soittaa jollekin kaverille, mutten sitten koskaan soittanut. En tiedä miksi. Mulle tarjottiin tänään myös töitä, syksyksi. Se oli hienoa! Harmi, että syksyn suunnitelmat on edelleen levällään, enkä siis osannut antaa vastausta suorilta. Päivän kruunasi vielä bussikuski, nuori poika joka ehkä halusi vaan eloa tylsään duuniinsa. Kuski jutteli matkustajille mikrofonin välityksellä koko matkan, selosti reitillä etenemistä, säätilaa, tapahtumia matkan varrelta sekä vielä päätepysäkille saavuttaessa lentokonehenkisen perilletulotoivotuksen. Ihmiset oli ihan jäässä eikä kukaan oikein osannut sanoa mitään. Mä olin entistäkin iloisempi!

Vieläkin tärkeämmiksi päivän pienet jutut muodostuivat, koska oon ollut aika allapäin tällä viikolla ja viime viikon lopullakin. Mulla on ollut niin huono olo, johtuen todennäköisesti jostain v-mäisesta vatsapöpöstä. Olin saikulla maanantain ja tiistain, ja vaikka nyt olen palannut tosiaan jo töihin, on olo edelleen huono. Ärsyttävää! Tänään kokeilin body pumppia, virhe. Kärsin ja tärisin koko tunnin.

Kaiken huippu oli, että onnistuttiin eilen kehittämään S:n kanssa ihan hirveä tappelu ihan merkityksettömästä asiasta. Asiasta, joka ei millään tavalla vaikuta meidän suhteeseen eikä ole riippuvainen mistään, mitä kumpikaan meistä tekee = täysin turhasta. Koko homma kärjistyi lopulta siihen, että huusin ja paruin silmät punaisena puhelimeen. Ja miten reagoin S? Pysyi tyynen rauhallisena, rauhoitti mut ja sen jälkeen asia saatiin keskusteltua halki ilman draamaa tai äänen korottamista. Koen olevani onnekas, että ansaitsen kaiken sen pyyteettömän ja kärsivällisen rakkauden, jonka S mulle antaa. Mulla sen sijaan on vielä paljon opeteltavaa siinä, miten hallita omaa draamantajuani ja räjähdysalttiutta. Ja ennen kaikkea, miten lopettaa täysin mitättömien asioiden vatvominen ja niistä ongelmien tahallinen leipominen.

Tänään löysin Guardiankin sivuilta ihan mahtavan sarjan David Bowien vanhoja kuvia ja haluan jakaa ne teidän kanssa. Etenkin toiseksi viimeisess kuvassa nuori David Jones Hermionensa kanssa näyttää siltä, ettei todellakaan tiedä mitä kaikkea vielä tulee tapahtumaan. David <3

Kuvat: Guardian.co.uk

It's work that kills you!

Aargh! Äsken tunsin itseni taas naurettavammaksi, kuin pitkiin aikoihin!

Olen siis kipeänä, jossain pirun vatsataudissa. Tänään oli maailman huonoin omatunto siitä, etten ollut töissä vaikka mulla olis töitä tehtävänä. Lisäksi pitäisi hoitaa yksi akuutti palkka-asia, jonka due to olis HUOMENNA. No, lähdin sitten myöhään illalla toimistolle. Että saisin hoidettua kaikki mieltä painavat asiat. Ja etten tartuttaisi muita toimistolla olevia. Kun nousin bussista, tajusin että olin unohtanut toimiston kulkukortin kotiin! EI VOI OLLA TOTTA!!! Olin ihan varma, että laitoin sen käsilaukkuun ennen lähtöä! (joo, olin laittanut, mutta väärään laukkuun!)

No, ei auttanut kuin odottaa seuraavaa bussia, joka veisi mut takaisin kotiin. Ainakaan toi ei varmasti parantanut mun oloa yhtään, kuten ei tieto siitäkään, että mun on pakko lähteä byroolle huomisaamuna, vaikka sitten oksennuspussin kanssa. Kotimatkalla kävin Siwassa, vaikka en ikinä normaalisti käy Siwassa, ja ostin laskiaispullia. Söin sitten harmitukseeni spagettia pestolla ja ja parmesanilla, ja laskiaispullan. Kipeenä ei varmaan tarvitse laskea kaloreita sen paremmin kuin hiilareitakaan.

Nyt mä haluaisin vaan olla näin.

Jules et Jim

Uusi tai tavallaan vanha työ, kauniita unia kiitos

Aloitin tänään väliaikaisen työn entisessä työpaikassani. Tarkoituksena olis siis säästää näiden kuukausien aikana niin paljon rahaa, että voin sillä rahoittaa paluun Brasiliaan kesäksi ja joulukuussa matkan Nykiin. Heippa shoppailu, heippa ulkona syöminen ja juominen, heippa elokuvissa käyminen. Moi askeesi ja erakoituminen (taas tää!).

Niin, siis piti sanoa, että olipa kiva tulla tänään aamulla toimistolle, kun vastaanotto oli niin mukava. Kuherruskuukausi on todennäköisesti ohi jo huomenna, siks pitääkin hehkuttaa nyt kun vielä voi. Kivaa ei ollut se, että en nukkunut viime yönä silmäystäkään. Mulla on varmaan vieläkin se jetlagi, koska en oo lomaillessani juurikaan edes yrittänyt siirtää sisäistä kelloani pois Brasilian ajasta. Toisin sanoen oon mennyt nukkumaan myöhään yöllä ja herännyt joskus puolenpäivän aikaan. Oon siis henkisesti edelleen Brasiliassa ja se tuntuu nyt unettomuutena, yyh.

Mut nyt lähden piloxingiin ja mun mahaan sattuu, koska aloitin tänään uuden elämän = itseni näännyttämisen terveellisemmillä ruokailutottumuksilla. Moikka.

Home, sweet home, where art thou?

Kävin tänään katsomassa asuntoa Ullanlinnasta. Tai se ei ollut kokonaan mulle, vaan kolmen hengen kimppakämppä josta vapautuisi kevääksi pieni 10 neliön huone. Koska käytän tän kevään Maikkarin netissä apuhommissa rahaa keräten ja lähden toukokuun lopussa takaisin Brasiliaan, on tosi vaikea löytää asumusta noin lyhyeksi ajaksi, ellei sitten alivuokrahuonetta. Kämppä oli kiva ja tietysti aivan huippusijainnilla. Mulla on niin ikävä Helsingin keskustassa asumista, ette arvaakaan! Vuokra 400 euroa + muut kulut oli kuitenkin aika härski huonen pienuuteen nähden.

Siispä päädyin tässä pari minuuttia sitten tällaiseen ratkaisuun: muutan kevään ajaksi kesällä pois nukkuneen mummoni entiseen omistusasuntoon Laajasaloon. Okei, siellä asuminen on melkein yhtä hanurista kuin Vantaallakin, mutta pois luetaan nyt tuplasti kalliimpi seutulippu sekä vanhempien läsnäolo! Jihaa. Sieltä on onneksi suht helppo liikkua keskustaan sekä Pasilaan töihin. Iltahummailut kaupungilla saa kyllä tässäkin tapauksessa unohtaa, ellei ole varaa maksella takseja (ei ole) ja jonottaa siihen päälle pakkasessa muutama tunti että sellaisen ylipäänsä saa. Kredittinä Vantaan Ruskeasannalle: sinnekin oli helpompi päästä neljältä yöllä suoralla yöbussilla! Mutta tää on kaiken kaikkiaan paras ratkaisu sekä taloudellisesti ja jo senkin vuoksi, että S tulee maaliskuussa kuukaudeksi katsomaan mua tänne, ja olis todennäköisesti suurta nihkeyttä asua siinä kimppakämpässä tuohon aikaan. Tällaiset tapetit mä haluaisin sinne, ruusullinen olohuoneeseen ja toi naamatapetti keittiöön. Molemmat tapetit on Cole & Sonin Fornasetti Collectionia.



Yritin tänään sen kämppänäytön jälkeen käydä alennusmyynneissäkin. Sanoinko jo, että mulla oli sairas ikävä Helsingin keskustaa?! OLI! Mun piti kuitenkin sännätä piloxing-tunnille (muistatte varmaan, sleek - sexy - powerful!) ja aleissa kiertely jäi. Siksipä suuntaan kaupoille huomenna uudestaan. Ihanaa! Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että onpa mahtavaa olla taas Helsingissä. Ristiriitaista. Ikävöin myös Brasiliaan. Tänään onnistuttiin S:n kanssa kaivamaan esiin vanha riita ja repimään se auki uudeksi riidaksi. Nyt olo on surkea ja ikävä vieläkin suurempi, vaikka ei ehditty edes sovintoa tekemään. Tää kaukosuhde on ihan kamala toisinaan, en varsinaisesti suosittelisi kenellekään, jos nyt kysytte.

PS. En vieläkään siirtynyt takaisin lowcarbille, vaikka lupasin tehdä sen tänään. Huomenna.

Berlin, I love you, don't give me up!

Tästä tulee nyt taas avautumispostaus, joten kaikki aurinkoisella mielellä olevat, kannattaa siirtyä lukemaan jotain muuta.

En muista taas koska olisi taas viimeksi harmittanut niin paljon, että tekis mieli vaan huutaa ja löytää joku syyllinen tilanteeseen, jossa syyllistä ei ole. Nyt on just sellainen fiilis. Kerronpa miksi.

Kuten kirjoitin aiemmin, olen siis aloittanut työnhaun ensi vuotta varten. Hakujen joukossa oli kaksi paikkaa ylitse muiden, joista molemmat olisivat mulle periaatteessa kuin unelmien täyttymys. Etenkin se toinen, tiedotusavustajan paikka Suomen Berliinin suurlähetystössä. Niin, no homma kaatui sen osalta sitten siihen, että oon Brasiliassa. Tänään soitin lähetystön lehdistöpäällikölle ja kyselin valintaprosessin etenemisestä. Ei voida haastatella, ei voida tehdä oikein mitään. Ekaa kertaa mua vituttaa olla täällä. Tekis mieli ottaa lento alkuviikosta Suomeen, jos ne sitten ottais mut haastatteluun. Mutta siinä taas ei olis mitään järkeä, koska sadan hakijan joukosta on kuitenkin vain prosentin mahdollisuus tulla valituksi. Totta kai tiedän, että mulla on erinomaiset referenssit kyseistä paikkaa ajatellen, mutta koskaan ei voi tietää, mitä entisiä maailmaa kiertäneitä edustustojen tiedotusavustajia sitä paikkaa on myös hakemassa.

No, ei auta itkeä ja ruikuttaa, itsepä oon valintani tehnyt. Valitan silti. Tuntuu heti vähän paremmalta. Itse asiassa oon motivoituneempi viimeistelemään mun tutkimussuunnitelman kuin varmaan koskaan aiemmin. Ja siitä tulee niin hyvä!

Mitä yhdestä työpaikasta Berliinissä.

Paitsi että se nyt olis vaan mun kaikkien ammatillisten unelmien suurin ja hekumallisin mahdollinen täyttymys...

Benny the Bunny

Me saatiin tänään uusi perheenjäsen, pupu!
Kerrankin mulla on siis jotain kerrottavaa.


Käytiin ruokkimassa S:n veljen koiraa ja mietittiin, millainen koira itse valittais, jos tulisi sellainen tilanne. Täällä koiranpentuja myydään lemmikkikaupoissa, joten käytiin myös tilaisuuden tullen paijailemassa niitä. Yhdessä kaupassa oli pieni persialaiskissa, joka näytti niin krapulaiselta, että me nauretaan sille näylle edelleen. Se oltais haluttu, harmi että oon allerginen kissoille. Tänään ihan sattumalta bongasin, että yhdessä eläinkaupassa myytiin tipuja. Siis lapsikanoja! Oli pakko mennä katsomaan kuka ostaa lemmikiksi kanan? Ilmeisesti joku, koska heti kun olin päässyt päivittelemään asiaa, viereen tuli mies joka osti kymmenen tipua. Mä olisin vaan halunnut pitää tipua kädessä.

Siellä oli tietysti myös maailman söpöimpiä kissanpentuja ja koiravauvoja. Hämmentävien vaiheiden jälkeen tajusin poistuvani kaupasta häkin kanssa. Häkissä oli pupu. Pupu oli vilkas ja utelias ja nuuski mun käsiä koko automatkan. Pupu ristittiin spontaanisti Benny the Bunnyksi , vaikka se ei juurikaan näytä Bennyltä, ainoastaan siitä syystä että satuttiin kuuntelemaan Abbaa automatkalla. Nyt jos se onkin tyttö, siitä tulee sit varmaan Agneta. Tai ehkä Björn.

Meillä oli hyvä alku Bennyn kanssa! Tosi hyvä. Päästettiin se vapaaksi meidän kirjastoon ja annettiin sen rauhassa tutustua uuteen ympäristöön ja meihin. Se pomppi innoissaan ympäri huonetta ja kävi välillä nuuhkimassa meitä ja me paijattiin sen untuvaista turkkia. Kunnes sitten S säikäytti sen! KUKA SÄIKÄYTTÄÄ PIENEN UNTUVAISEN PALLERON? Vain täys sadisti voi tehdä niin. Siitä asti Benny the Bunny onkin sitten luimistellut sohvan alla ja sätkinyt kauhuissaan karkuun heti jos jompi kumpi meistä astuu huoneeseen ja yllättää sen jostain muualta kuin sohvan alle liiskaantuneena. Eli "kuinka saat lemmikin luottamaan itseesi?" -vinkkejä otetaan vastaan.


Bottomlinena on kuitenkin, että Benny on maailman söpöin pupu. Kuten kuvista ehkä näkyy, sillä on vähän sileää pidempi turkki ja viikset ja karvaiset tassut, joilla se sutii pitkin lautalattiaa. Hassu. Otan lisää kuvia heti, kun saadaan se pois tuolta sohvan alta...

Ai niin. Jotain muutakin oli.

Ryhdyin työnhakuun ensi vuotta varten, eli jos kuulette avoimista viestinnän alan työpaikoista, saa vinkata ja siitä olisin myös suuresti kiitollinen!

EDIT: MÄ en siis ostanut tätä ihanaa karvapalleroa, vaan S. Se jatkaa elämäänsä onnellisena eläinhullun perheen jäsenenä senkin jälkeen, kun lähden takaisin Suomeen.

Return of the gal

Täällä taas! Oon ollut viime aikoina suhteellisen laiska blogini kanssa. En siis ole kuollut tai muuten vaan kadonnut. Toisaalta viime aikoina oon tuntenut useaan otteeseenkin olevani vähän hukassa. Noh, täällä taas, anyway! Paluunkin päätin ajoittaa 9/11:n vuosipäivään. Harkittu teko.

Voisin varmaan kertoa, mitä kaikkea hiljaiseloni aikana on tapahtunut, mutta en nyt haluaisi a) mennä yksityiskohtiin ja b) että tästä tulis taas joku mega-avautuminen. Sen verran voin ehkä kuitenkin todeta, että oon kokenut jonkinlaista tunnemyrskyä viime aikoina. Hyvässä ja pahassa, kuten se kai aina menee. Tein jo kerran päätöksen olla sittenkin lähtemättä sinne Brasiliaan. Mun ja S:n yhteydenpito vaan alkoi jossain vaiheessa (taas) hiipua, kaikki tuntui aika ongelmalliselta ja mä en oikein nähnyt mitään syytä enää lähteä. Varsinaisesti, vaikka tavallaan halusinkin. Ja joka kerta, kun me sitten satuttiin samaan aikaan online, niin mua vaan vitutti ja harmitti sen välinpitämättömyys ja tyly asenne mua kohtaan. Ja musta tuntuu, että vitutus oli molemminpuolista, että aika ajoin se ei vaan voinut sietää mua. Mutta kaikkihan muuttui, kun vihdoin sanoin (tähän liittyi aika paljon muitakin tekijöitä, vanhoja ja uusia), että tästä ei taida enää tulla mitään, oon kyllästynyt ja haluan aikaa ja tilaa. Yhtäkkiä olinkin maailman tärkein ja ihmeellisin asia! Yhtäkkiä koko maailma olis saanut romahtaa, koska olin ainoa asia, jolla oli oikeasti merkitystä. Se tuntui tietty hyvältä - toisaalta mulla ei tunnu olevan enää hajuakaan, mikä on todellista ja mikä ei. En haluais ajatella itseäni asiana, jolla lopulta ei ole todellista merkitystä (tai jolla vaan luullaan olevan merkitystä, koska joskus tosiasioiden myöntäminen tekee kipeää). Että on kivaa, kun on joku kalmankalpea eurooppalainen tyttö, jota kaikki sukulaiset rakastaa kun se on kuin enkeli ja niin nätti, ja sillä on ihmeellisen kaunis pystynenä. En mä nyt tietenkään halua ajatella, että asia on noin. Niin, näiden ohella mulla oli oikeastaan myös yksi häkellyttävä henkilökohtainen syy ajatella Suomeen jäämistä, mutta nyt musta on alkanut tuntua, että mun pitäisi sittenkin lähteä. Että mulla ei oikeastaan kuitenkaan ole täällä yhtään mitään, joten miks jättäisin ne kortit kääntämättä? Epävarmuus on välillä niin...epävarmaa. Toisaalta, mä en ole kyllä koskaan pelännyt riskeerata ylipäänsä yhtään mitään.

Kuten joku viisas on joskus sanonut:
"To love is to risk not being loved in return. To hope is to risk pain. To try is to risk failure, but risk must be taken because the greatest hazard in life is to risk nothing."

Tästähän tulikin itse asiassa sit mukavan yksityiskohtainen mega-avautuminen.

Nojoo, se siitä. Kerronpa myös, että mulla loppui työsopimus kesätyöpaikassani 3.9. Siitä jäi hetkeksi ihan outo fiilis! Mulla oli niin kiva kesä; työ oli mukavaa ja työkaverit aivan mahtavia. Erityisesti mulla on ikävä Epiä, Tarua ja Kimmoa, ja sitä, ettei me nähdä enää päivittäin, vaikka tietty pidetäänkin yhteyttä. Näkemistä estää myös se, että tein paluumuuton. Jyväskylä mon amour. Tai sitten ei... En muuten oo nähnyt vieläkään Hiroshima mon amouria, vaikka monta kertaa on pitänyt katsoa. Tulin tänne nyt sit kuitenkin tekemään graduni tutkimussuunnitelman. Mutta en jaksa kirjoittaa siitä sen enempää, ehkä joskus. Nyt en halua pilata ihanaa lauantaifiilistäni miettimällä asiaa.

Mä otan nyt päiväunet ja lähden sit viettämään lauantaita! Kirjoitan taas pian, ja lupaan että pidättäydyn jatkossa näistä avautumisista!

Heippa!