Cause I am a material girl...

Mun Maringásta lähtevät tekstit tuntuu pyörivän kahden aiheen ympärillä: perhekriisit ja sää. Näistä olisi kerrottavaa taas, mutta kerron lyhyesti. Perhekriisi lieventyi kunnes viikko sitten kärjistyi taas, ja nyt pahemmin kuin aiemmin. Olin vihainen ja ahdistunut, kunnes kuulin että mun paappa Suomessa kärsii sydänvaivoista ja on tällä hetkellä huonossa kunnossa sairaalassa. Tiedosta tuli niin huono olo, että oli pakko tehdä jotain. Niinpä ehdotin asianosaisille täällä, että jokainen meistä yrittäisi olla huomaavaisempi ja ystävällisempi toisiamme kohtaan, koska itse ainakaan en näe yhtäkään oikeaa syytä miksi ei. Rauha on taas maassa, toivottavasti se jatkuu ainiaan. Säästä puolestaan voin mainita sen verran, että nyt on kylmempi kuin ikinä! Aamulla mittarissa oli +3 C ja tällä hetkellä (klo 13) se näyttää +7 C. Eilen oli kymmenen astetta, toivottavasti lämpötila ei enää laske yhtään.

Tänne tullessani en varsinaisesti osannut varautua brasilialaiseen talveen. Niinpä otin mukaan vain pikkukenkiä, ballerinat ja toiset matalat, avokärkiset kengät sekä kahdet korkkarit. Kun kylmä alkoi oikeasti vaivata, puhuin siitä äidin kanssa puhelimessa, ja äiti sanoi lähettävänsä mulle pikapostissa talvikengät. Pyysin laittamaan mukaan myös yhdet käyttämättömät farkut ja pitkähihaisen paidan, sekä Vii Voanista ostettuja massaman curry -tahnoja (täältä ei löydy mausteita aasialaiseen kokkailuun, paitsi japanilaisen ruoan valmistukseen). Viikko meidän keskustelun jälkeen ovipuhelin soi ja S vastasi. Pian se tuli mun luokse ja sanoi, että portilla olisi mulle lähetys - joka maksaa 937 realia eli noin 450 euroa. Mentiin alas ihmettelemään tilannetta, ja siinähän ne oli, nätissä Postin oranssissa paketissa: rakkaan Annikan kirpparilta löytämät talvisaappaat, Topshopista haalitut mustat farkut ja lämmikepaita. S kävi lyhyen keskustelun kuriirin kanssa, josta ymmärsin että mitään ei ollut tehtävissä. Syynä oli, että isä, joka paketin lopulta lähetti, oli maininnut sisällön arvoksi 500 euroa. VIISISATAA EUROA! Kun todellinen arvo lienee noin 50 euroa. Sao Paulossa paketti jäi näin ollen tulliin, jossa siihen lätkäistiin mukavat verotarrat päälle ja lähetettiin edelleen kohti Maringáa. Kylmä totuus kuulemma oli, että joko maksaisin 450 euroa ja saisin tavarani, maksaisin 450 euroa, lähetyksen takaisin Suomeen ja mahdolliset verot Suomessa, tai paketti TUHOTTAISIIN, how dramatic. En siis tule näkemään tavaroitani enää koskaan, heippa. Kaiken perheriidan aiheuttaman totaalisen väsymyksen keskellä en edes jaksanut soittaa mun isälle valittaakseni siitä, miksi sen piti merkitä tähtitieteellinen summa paketin sisällön hinnaks. Soitin sen sijaan äidille ja kerroin tilanteen. Äiti ei ollut ollenkaan huolissaan siitä, että menettäisin rakkaan materiani, vaan kehotti olemaan onnellinen ja tyytyväinen, olihan se vain tavaraa ja olemmehan me kaikki terveitä ja meillä on asiat muutenkin hyvin.

Huoh. Paketin kohtalossa jäi kuitenkin mietityttämään, miksi siihen ylipäänsä lisättiin niin suuri vero? Koska enhän ollut ostanut mitään, vaan lähetys sisälsi vain mun omia vaatteita. Tämä jäänee mysteeriksi. Ehkä parhaillaan joku paketintuhoamiskone jauhaa mun kauniita talvisaappaita...

I feel it all, I feel it all

So little time, etc. Aika täällä jotenkin vaan hujahtaa, vaikka ei tekisikään mitään erityisen merkittävää.

Maringán talvi jatkuu. Joka päivä on vaan kylmempi, ja mun ostamasta lämmittimestäkään ei oo juuri ollut hyötyä. Mulla on öisin päälläni pitkät housut ja college-paita plus kolme peittoa. Se ehkä kertoo, millaisessa ikiroudassa olen tällä hetkellä. On helpompaa olla ulkona, koska siellä lämpötila on kuitenkin ihan ok, mutta sisätiloissa se menee luihin ja ytimiin ja tekee sisällä olemisesta tosi epänautinnollista. 

Ollaan katsottu menneellä viikolla S:n kanssa paljon elokuvia. Rakastetaan niitä molemmat, mutta meillä on vähän erilainen maku (mun on tietysti parempi). Siksi meillä on aina kauhea vääntö siitä, kumpi saa valita elokuvan. Jokin aika sitten S halusi ihan välttämättä katsoa koko Alien-saagan ja lupasi siitä hyvästä, että saan valita seuraavat elokuvat hamaan tulevaisuuteen. Ja se oli hyvä diili, koska nyt ollaan katsottu Hitchcockia, Dario Argentoa, Fritz Langia, vanhaa Woody Allenia (ok, myös S:n suosikki) jne. Yhtenä päivänä kahlattiin läpi internettiä löytääksemme hyviä (ja siis nimen omaan HYVIÄ) kauhuelokuvia, ja törmättiin leffaan nimeltä Begotten. Katsottiin siitä hieman alkua, joka jätti muhun mahdollisesti pysyvän emotionaalisen haavan. En suosittele herkkiksille tai hermoheikoille, kuten itse olen, saatika katsottavaksi syömisen aikana tai välittömästi sen jälkeen. Jos katsottavaksi ollenkaan. Mutta sainpahan nyt Begottenin ulos itsestäni. Sen kuvasto on nimittäin kummitellut päässäni jo monta päivää.

Menneellä viikolla kävin läpi myös pienen kriisin. Ajattelin ensin, etten edes kehtaa kertoa siitä, mutta mitäpä mä toisaalta olen aiemminkaan häpeillyt. Siitä asti, kun muutettiin yhteiseen asuntoon täällä Maringássa viime syksynä on S:llä ollut pöydällä kehyksissä valokuva itsestään ja toisesta tytöstä. Kuvassa he kaulailevat iloisina vähissä vaatteissa (ehkä rannalla tms.). Aluksi suhtauduin negatiivisesti siihen kuvaan, koska jotenkin se vaan tuntui oudolta. S selitti, että kuvassa on hänen hyvä ystävänsä, joka menehtyi muutama vuosi sitten autokolarissa. Tämän kuultuani asia oli mulle ok, eikä se kuva enää häirinnyt mua. Ajattelin, että ehkä on tärkeää pitää kuolleen ystävän muistoa yllä, tai jotain. Viime viikolla kuitenkin, ihan muussa yhteydessä kuin kyseisestä tytöstä puhuttaessa kuulin, että S:n suhde häneen ei ollutkaan pelkkä platoninen ystävyyssuhde vaan muutakin. Se pöydällä kehystettynä oleva kuva alkoi jälleen häiritä mua, ja koin sen jopa jotenkin loukkaavana. Toisaalta ajattelin, että olis jotenkin väärin pyytää S:ää laittamaan kuva jonnekin pöytälaatikkoon sen sijaan, että se olis meillä esillä. Se tyttö on kuitenkin kuollut. Ja jotenkin sekin olisi kai ollut loukkaavaa. Kävin ahdistavan henkisen kamppailun itseni kanssa, jonka tuloksena oli riita. Lopulta pyysin, että S ottaisi kuvan pois. Tästä on nyt viikko aikaa, mutta poden edelleen huonoa omatuntoa asiasta. Musta tuntui alkuun siltä, että mua varmaan rangaistaan tästä itsekkäästä vaatimuksesta jotenkin...oon ehkä flippaamassa pahemman kerran. Nyt se kuva on kuitenkin poissa näkyviltä, S:n pöytälaatikossa. Ja nyt avauduttuani tästä, se asia alkoi jälleen painaa mun mieltä.

Aargh.

Oon kuunnellut viime päivinä Feistiä. Tässä tän hetken lemppari.

Winter is nature's way of saying, "Up yours."

Meidän kodissa on niin kylmä, että tää näpyttely tekee tuskaa! Tekis mieli olla koko ajan vaan tumput kädessä, jos mulla siis olis sellaiset.

Ehdin viime viikolla jo hehkuttaa, kuinka täällä on ihanan aurinkoinen ja lämmin sää. Viikonlopun aikana asiat kuitenkin muuttui, aurinko tosin paistoi tänään aamulla, mutta lämmöstä ei kyllä ole tietoakaan. En tiedä kumpi on parempi, olla sisällä ikkunat auki vai ikkunat kiinni. Sillä ei tunnu olevan juurikaan väliä, mutta aamuinen aurinko kyllä helpotti tilannetta vähän. Istuin parvekkeella suorassa auringonvalossa niin kauan kuin sitä kesti. Koska sisätilojen kylmyys on yksinkertaisesti tuskaa! Selvitäkseni tästä ja pahemmasta seuraavat kaksi kuukautta mun on ostettava lämmitin. Villasukat/takit/housut on kokeiltu ja mikään ei tunnu auttavan. Lisäksi kylmästä suihkusta kylmään kylpyhuoneeseen ja sieltä kylmään makuuhuoneeseen siirtyminen on sietämätöntä.

Mutta, onneksi mukavat asiat lämmittää mieltä. Viikonloppuna pidettiin pienimuotoinen get-together niille ihmisille, joiden kanssa ystävystyin täällä viime syksynä. Lisäksi S kutsui vanhoja koulukavereitaan, joita olen joskus tavannut, mutta joista kukaan ei puhu englantia tai ole muutenkaan kovin kiinnostunut maailmasta Maringán ulkopuolella. Tein tarjolle falafeleja, marinoitua munakoisoa, tsatsikia, hummusta, tapenadea ja leipää. Onneksi kukaan niistä koulukavereista ei lopulta saapunut, koska S arveli että pettymys olisi ollut suurehko, kun tarjolla ei olekaan pão de queijoa ja sipsejä (ei sillä, I heart pão de queijo). Mun eksoottiset tarjoilut oli lopulta menestys ja muutenkin ilta oli parhaita Brasiliassa viettämiäni. 

 Juhlissa tein myös viimeisen eforttini lähestyäkseni S:n veljen tyttöystävää. Oltiin parvekkeella nelistään, kun otin asian suoraan puheeksi, kysyin ymmärtääkö hän kaiken mitä englanniksi puhun (vastaus oli kyllä), ja kerroin, kuinka tärkeää mulle ja kaikille olis, että hän osoittaisi edes vähän kiinnostusta tutustua ja kommunikoida mun kanssani. Lopulta pidin niin koskettavat paasaukset portugaliksi, että S ja veljensä pyyhkivät silmäkulmiaan liikutuksesta. Itse niiden sanojen kohteelle niillä ei kuitenkaan ollut merkitystä, eli tilanne ei muuttunut miksikään. Sen illan jälkeen päätin, että mun yritykset on yritetty enkä enää voi tehdä asialle yhtään mitään. Kaikkien kanssa ei vaan voi olla ystävä, ja se on nyt perheen kuningataräidinkin hyväksyttävä.

Ensimmäinen kosketus Maringán talveen syntyi muuten samana iltana, kun puolenyön jälkeen lähdettiin käymään isoissa farmijuhlissa kaupungin laitamilla. Mulla oli päällä farkut, neuletakki, kaulahuivi ja trenssihenkinen ysäritakkini, ja olin aivan umpijäässä. Kinkerien sisäänkäynnillä tapasin hauskoja ihmisiä, ja loin toivon mukaan yhden uuden ystävyyssuhteen alun. Katsotaan, mitä siitä tulee, mutta tyttö oli ainakin ihana ja alku lupaava! Sunnuntain perhelounas oli tuskallinen dagen efter -taistelu, mutta sain sentään vauhdikkaan kyydin S:n veljen moottoripyörän kyydissä, se pelasti koko päivän.

Haluaisin kirjoittaa vielä lisää, mutta mun sormet on niin kohmeessa etten pysty.

The time to enjoy unpacking is approximately a week after the arrival

Käsittämätöntä mutta totta: sain matkatavarani purettua vihdoin eilen, viiden päivän perilläolon jälkeen! Sitä ennen ne lojuivat levällään meidän olohuoneen lattialla, kaiken maailman ötököiden syötävänä (täällä on siis sisätiloissa jos jonkinlaista tyyppiä gekoista lähtien, johtuen siitä, että kaikki ikkunat ja parvekkeen ovet on jatkuvasti avoinna). Nyt tää asunto näyttää taas enemmän asutulta, kun täällä on ympäriinsä muutakin kuin tyhjiä kokispulloja (nerd) ja kaljatölkkejä. Pakko silti sanoa, että olen ehdottomasti meidän talouden siivoton osapuoli. Muistan, kun vielä Jyväskylässä asuessa S tiskasi joka kerta meidän kimppakämpän tiskit käydessään meillä. Hyvä mies!

Otin pari valokuvaa, vain kokeillakseni kamerassani S:n kameran 50mm/1.8 objektiivia. En oikeasti ymmärrä valokuvauksesta mitään, mutta tyhmempikin näkee näistä kuvista, että ko. linssi on hyvä lähikuviin, mutta ei niin hyvä laajempiin otoksiin. Sillä ei myöskään voi zoomata, joten päättelen, että se on paljolti tarkoitettu lähikuvien ottamiseen. Voitte korjata, jos olen väärässä. Kuvista kuitenkin näkyy, miten siististi olen asetellut tavarani kylppäriimme, siihen toiseen niistä kahdesta. Kotona mulla on kasoittain kosmetiikkaa, joka kaikki lojuvat kylppärissä valtavassa kärryssä. Jotain hyötyä matkatavaroiden 20kg:n rajoituksestakin siis (tosin mulla oli painoa tullessa 29 kg, ja pääsin jokaisessa checkissä läpi ilman lisämaksuja nyyhkytyksen ja anelun avulla). 

Kuvissa lisäksi kaksi mun lempitavaraa meidän kodissa, eli taulut. Ja tietysti tuliaiset Suomesta, joita en ole vielä ehtinyt antaa.

Olen tosiaan ollut täällä nyt sen vajaan viikon, ja alan taas muistaa, millaista elo Maringássa on. Ensinnäkin, täällä on lämmin. Täällä on lämmin, vaikka kuuluisi olla talvi. Iltaisin tosin lämpötila tippuu lähelle 10 astetta, ja pian pitäisi tulla sade, jonka aikana lämpötila pysyttelee muutaman päivän noissa lukemissa. Huono puoli Maringássa (en tiedä, onko tää brasilialainen ilmiö) on se, että täällä ei ole paikkoja, joissa nauttia siitä auringosta ja lämmöstä. Lähin ranta on noin 15 tunnin bussimatkan päässä. Täällä ei ole puistoja, eikä maringalaiset harrasta ulkona hengailua muuten, kuin lenkkeilyn merkeissä. Varmaan muistattekin, etten viimeksi joulukuussa Suomeen palattuani ollut ruskettunut (vaikka en rusketu juuri muutenkaan). Se johtui siitä, ettei täällä yksinkertaisesti ole paikkoja joihin mennä ruskettumaan. Ellei halua mennä tohon tien pientareelle, mutta se saattais olla hieman vaarallista tällä liikennekulttuurilla. Viime syksynä S vei mut piknikille. Mentiin lopulta nurmikentälle keskelle isoa liikenneympyrää. Se kertoo jotain. Ainoa tapa saada väriä pintaan on siis lenkkeily. Koska lenkkipolku kulkee kahden ison puiston ympärillä (huom, puiston, jotka muistuttavat enemmänkin viidakkoa, ja jotka on aidattu korkeilla aidoilla sisäänpääsyn estämiseksi). Ehkä siksi maringálaiset on niin kovia lenkkeilemään?

Sitten se iänikuinen kieliongelma. Täällä kukaan ei puhu englantia. Näiden päivien aikana olen ollut entistäkin tyytyväisempi, että sijoitin Brasilian Suomen suurlähetystön hintaviin kielikursseihin menneenä keväänä. Olo täällä on nimittäin niin paljon helpompaa, kun puhuu edes vähän portugalia. Tällä hetkellä kielitaitoni on siinä pisteessä, että pystyn ilmaisemaan itseäni simppeleissä asioissa suullisesti ja kirjallisesti sekä ymmärtämään ihmisiä, jotka puhuvat hitaasti ja selkeästi. Se riittää päivittäisiin asioihin kuten kaupassa käymiseen ja (vähäsanaiseen) lounastamiseen S:n mummon kanssa. Ihmiset täällä ovat pääasiassa yllättyneitä mun vähäisestäkin kielitaidosta ja todella ylpeitä siitä, että haluan oppia.

Tästä pääsenkin sulavasti siihen, mistä kirjoitin jo vähän pari päivää sitten. Kirjoitin siis viestin maanantaiaamuna S:n veljelle ja tyttöystävälleen siitä, että olis mukava tavata ja jutella. Tiistaina päivällä veli sitten vastasi ja päätettiin tavata baarissa samana iltana. Istuttiin siellä kaksi tuntia, ja lopputulema oli, että S:n veljen tyttöystävä puhui koko aikana ehkä kymmenen sanaa. Portugaliksi. Poikaystävälleen. Olin ihan oikeasti odottanut, että tässä olis ollut tilaisuus ylittää joku pieni kynnys, ja pelkästään siksi puhuin illan aikana portugalia joka kerta kun osoitin sanomiseni suoraan tälle naiselle. Sillä ei vaan ollut lopulta mitään vaikutusta. Eilen sain sähköpostin S:n veljeltä, siinä sanottiin, että nainen ei aio puhua englantia ja on siinä asiassa kuin vuori, joka ei liikahdakaan. End of discussion, enempää en voi enää tehdä. Tilanne on sinänsä vaikea, koska myös mulla tulee epämukava olo puhua portugalia hänen seurassaan, yksinkertaisesti koska musta tuntuu, että häntä ei ylipäänsä kiinnosta kommunikointi mun kanssani. Ja siitä huolimatta meidän pitää viettää pitkiä aikoja samassa paikassa joka viikonloppu, jolloin hän kyllä on erittäin puhelias ja kovaääninen, ei vain mun suuntaan.

No joo, mutta tein parhaani ja lopputulos oli tämä. Voin olla tyytyväinen, että yritin.

Pari hauskaa asiaa tiedossa: lauantaina järjestetään juhlat meillä, jonka jälkeen jossain lähistön farmilla on isot juhlat. Niistä siis ensi viikolla. Lisäksi aiotaan mennä S:n kanssa sambakurssille. Siitä lisää, jos kehtaan kertoa.

Return of the garota fantasma

Moi! Ja heti alkuun puolustuspuhe sille, että blogini on viettänyt hiljaiseloa todennäköisesti lyhyen historiansa tähän saakka pisimmän ajan. Puolustaudun sillä, että vappuisen muuttoni jälkeen asuin kolme viikkoa vanhempieni luona, missä interne access oli vähän totuttua rajatumpaa (ei langatonta + nettiaktiivit vanhemmat).

Mutta olen back! Ja kuten varmaan Facebookista jokainen on lukenutkin, back in Brazil! Saavuin tänne Maringán pikkukaupunkiin viime perjantaina, 27 tunnin matkustamisen jälkeen. Sen jälkeen viikonloppu menikin jetlagista selvitessä, vaikka musta tuntuu, että pää on vieläkin vähän sekaisin kaikesta valvomisesta (en osaa nukkua lentokoneessa). 

Itse matka meni sen pituudesta huolimatta hyvin. Helsingistä Frankfurtiin istuin brittiläisen ydinvoimatutkijan vieressä, jolla oli takanaan kaksi monikulttuurista avioliittoa ja vahvat mielipiteet niistä, ja ylipäänsä kaikesta. Isällisellä kädellä hän ohjasi mua sen vajaan kolmen tunnin ajan, ja toivoin, että oltais voitu jatkaa juttelua pidempäänkin. Hän antoi kuitenkin mulle yhteystietonsa ja totesi "I wanna hear how this story continues, please write me". Frankfurtissakin löytyi seuraa, mikä oli hauskaa, koska kulkeminen lentokentällä oli varsinainen patikkaretki. Vasta portilla mun uusi amerikkalainen toveri tajusi, että sen lento São Pauloon lähteekin 20 minuuttia aiemmin ja toiselta puolelta lentokenttää. Toivottavasti ehti, poor thing. Pitkällä lennolla mun vieressä ei istunut ketään, mikä oli hämmästyttävää, koska jokaisella aiemmalla kerralla lento on ollut täyteen buukattu. Sain siis nostaa jalat viereiselle penkille, vaikka en osannutkaan nukkua, pöh. São Pauloon saavuin aamuviideltä, ja mun seuraava lento lähti kaupungin toiselta kentältä, maan sisäisten lentojen Congonhasilta, joten seuraavaksi matkustin kaksi tuntia bussilla sinne odotellakseni taas muutaman tunnin lentokentällä. Tässä vaiheessa mun jalat huusi veritulppaa, vaikka mulla oli lentosukat olleet jalassa jo...niin, no vuorokauden. Lennolla Maringáan olin kuin haamu ja toivoin, ettei kukaan vaan tajuaisi että olen ulkomaalainen ja alkaisi jutella. Turha toivo. Mun viereen istui nainen, joka kertoi olevansa näytteliä ja halusi, että opetan hänelle suomea. Ja sekin antoi sähköpostiosoitteensa ja puhelinnumeronsa, ja pyysi ottamaan yhteyttä kun tulen Rio de Janeiroon, jotta hän voi näyttää mulle kaupunkiaan. Oli niin uuvuttavaa!

Maringássa S oli mua vastassa. En voi sanoin kuvata, miten hyvältä tuntui nähdä. Kun odotin mun matkatavaroita hihnalta ja näin S:n hymyilevän lasin takana, halusin vaan hyökätä sen lasin läpi. Vasta myöhemmin kuulin, että mun vieressä istunut nainen on kuuluisa brasilialainen saippuaoopperanäyttelijätär.

Tähän mennessä päivät Maringássa on menneet ihmetellessä elämää. Tuntui hyvältä olla taas meidän kodissa. Heti lauantaina menin katsomaan meidän pupua, jonka S vei helmikuussa mummonsa hoidettavaksi tullessaan käymään Suomessa, ja joka siitä saakka on elellyt onnellisen pupun elämä siellä isolla ja vihreällä pihamaalla. Kun näin, miten onnellisena se pomppi ja miten kesyyntynyt se oli S:n isoäidin kanssa, mun sydän särkyi hetkeksi, koska tiesin etten vaan voi viedä sitä takaisin kerrostaloasuntoon, missä se ei saa syödä ruohoa ja juoksennella vapaana ulkona. Ja elää onnellisen kanin elämää. Päätettiin, että annetaan sen elellä siellä, ja saan käydä katsomassa sitä niin usein kuin haluan. Mun pieni poni ♥

Viime syksynä S teki töitä kotona, mutta nyt se on palannut toimistolle, joten vietän paljon aikaa yksin. Mun tavoitteena on palata salille heti, kun jaksan. Eli ensi viikolla. Aloitan uudelleen myös mun lenkkeilyharrastuksen, ja yritän tavata S:n sukulaisia enemmän sinä aikana, kun olen yksin. Aiemmin selittämäni perheongelmat ei toistaiseksi ole ratkenneet, mutta tänään illalla on tarkoitus mennä kaljalle ja juttelemaan S:n veljen ja tyttöystävänsä kanssa. Heidän puoleltaan ei tullut minkäänlaista aloitetta sitten viime syksyn, joten kirjoitin eilen molemmille ja toivoin, että voitais tavata. Ostin tälle naiselle jopa pienen lahjan Suomesta, hyvän tahdon eleenä. Toivon, että löydetään konsensus ja voidaan vastaisuudessa ainakin sietää toisiamme, vaikka ystäviä meistä tuskin tuleekaan. Ennen kaikkea toivon tietysti kunnioittavaa ja ystävällistä kohtelua, vaikka sen enempää hän ei haluaisikaan muhun tutustua. Se on ihan fine, kaikkien kanssahan ei vaan voi ystävystyä. Mutta toivon hänen tulevan asiassa hieman vastaan, jos ei muuten, niin edes veljesten välien vuoksi.

Tänään S tuli lounastauolla kotiin ja otettiin kuvia meidän talon edustalla. Joku joskus pyysi, että laittaisin kuvia siitä, miltä täällä näyttää, joten tässä muutama. Otan joku päivä kuvia vielä sisältä meidän asunnosta.

Tervetuliaisaamiainen eli mun suosikkela, pão de queijoja ja coxinhoja sekä syntymäpäivälahja, punainen käsintehty käsilaukku!

 

Meidän parveke, alhaalla vasemmalla

Taloa ympäröiviä aitoja koristavat sähköpaimenet

I MISS MY VAUVINHO!

Mitä enemmän katselen Brasiliaan jääneen pienokaisen kuvia, sitä enemmän ikävöin sinne. Katsokaa nyt miten ihana ja liikuttava se on! Relailuasento jalat pitkällään oli paras. Ihan ku isäntänsä.













Neljänneksi alimmassa kuvassa pupu on pissed off - näin kävi aina kun se joutui häkkiin. Kolmanneksi alin kuva näyttää säälittävät etujalat sen jälkeen kun pupu astui vahingossa lattialle unohtuneseen friteerauskattilaan (öljy oli sit kylmää!).

SNIF.

Memory is the diary that we all carry about with us

Joulu on vaan jotenkin niin ihana juhlapyhä. Ehkä siksi, että sain mahtavia joululahjoja: ison kasan Marimekon astioita, lahjakortin Helsinki Day Spahan, urheiluvaatteita, oloasun, vaatelahjakortin, lompakon ja gradunkirjoitusoppaan (lol). Lisäks oon LUONNOLLISESTI syönyt itseni ihan ähkyyn. Mun ruokahalu on huomattavasti kasvanut Brasiliassa ja Tuuvan isän sanoin, olen kerännyt läskiä ylleni. Jouluherkkujen äärellä tein pyhän lupauksen, että ne läskit lähtee nyt. Joten nyt siis tietysti pitää mässyttää kuin viimeistä päivää. lol. Nauttikaa siis tekin joulusta.

Jatketaan Brasilialla. Mulla jäi blogin kirjoittaminen viimeisinä viikkoina Brasiliassa kokonaan. Varmaan johtui lähinnä siitä, että vietin huomattavasti vähemmän aikaa koneella kuin aiemmin. Kaikki aika ja energia meni pupun kanssa! Yritän nyt tiivistää, mitä olennaista tänä hiljaisena aikana tapahtui.

Ensimmäisenä mieleen tulee muutaman viikon takainen itävaltalaissuku Brennerin (S:n äidin puolen suvun) sukukokoontuminen Curitibassa, Paranán osavaltion pääkaupungissa noin seitsemän tunnin automatkan päässä Maringásta. Itse juhlasta ei ole sen ihmeellisempää kerrottavaa - siellä juotiin olutta ja syötiin keksejä ja seurusteltiin useita tunteja, brasseille tyypilliseen tapaan. Curitibasta lyhyesti sen verran, että se on varmaan kivoin kaupunki jossa olen Brasiliassa käynyt. Eläväistä kaupunkikulttuuria ja jotenkin siinä paikassa on hyvin eurooppalainen fiilis. Kivoja baareja, kivannäköisiä ihmisiä - ja kääntöpuolena ihan karmea ilmasto = kylmä ja sataa ympäri vuoden. Pointti kertoa matkasta Curitibaan on kuitenkin se, että sen matkan aikana pelkäsin ensimmäistä kertaa elämässäni kuolemaa ihan tosissaan. Paljon kaukomailla reissanneet on varmaankin tottuneet paikkojen kaoottisiin liikennekulttuureihin, mutta mulle kokemus oli ensimmäinen.

Menomatka sujui mukavasti yöbussissa jonka penkit sai käännettyä täysin makuuasentoon ja tarjolla oli myös peittoja, tyynyjä, syötävää ja juotavaa. Paluumatkassa ajateltiin säästää ja päätettiin ottaa kimppakyyti S:n sukulaisten täydessä henkilöautossa. Virhe numero yksi. Heti alkumatkasta satoi helvetillisesti, näkyvyys autosta oli käsittämättömän huono, autoa ajanut muija oli todennäköisesti reputtanut inssinsä tai ehkä vielä todennäköisemmin ei koskaan sitä käynytkään, tie oli koko seitsemän tunnin matkan ajan kiemurainen, huonokuntoinen ja täynnä vettä ja kaahaavia autoja. Kuskin ja mun lisäksi kenelläkään ei ollut turvavyötä. Kuskin mielestä oli ok ajaa 60 rajoitusalueella yli satasta koska kyllähän muutkin. Niillä ajotaidoilla se tuntui lähinnä vääjäämättömältä itsemurhalta. Viimeinen pisara oli, kun puolimatkassa tultiin onnettomuuspaikalle vain hetkeä sen jälkeen kun ilmeisesti rekka oli ajautunut märällä tiellä väärälle kaistalle ja törmännyt henkilöautoon. Pysähdyttiin ja ihmiset meidän autosta sekä edellä ajaneesta sukulaisten autosta lähti katsomaan, oliko sen peltiromun sisällä kukaan elossa. Päätin kauhunsekaisista tunteista huolimatta katsoa itsekin. Virhe numero kaksi. Siitä autosta ei ollut enää jäljellä paljoakaan, kaikki tavara oli lentänyt ulos, mm. lasten petivaatteita ja leluja, lasia kaikkialla jne. Näky oli tosi lohduton. Järkytyin pahasti koko tapahtumasta ja vielä enemmän kun kuulin, että romun sisällä oli elossa pieni lapsi, joka oli jäänyt sinne jumiin eikä päässyt ulos. S yritti lohduttaa parhaansa mukaan, että "kohtahan me ollaan jo perillä, enää neljä tuntia". Se ihmetteli, enkö ollut aiemmin nähnyt onnettomuuspaikkaa, siellä kun auto-onnettomuudet on arkipäivää. Nyt en enää lainkaan ihmettele niitä tarinoita, kuinka siltä on useita läheisiä ihmisiä kuollut liikenneonnettomuuksissa ja oman äidinkin henki ollut hiuskarvan varassa samasta syystä. Jopa mä itse tiedän suomalaisen kaverin kaverin, joka on täpärästi selvinnyt hengissä auto-onnettomuudesta São Paulossa. Mitä tämä kertoo brasilialaisesta liikennekulttuurista? Sen ainakin tiedän, että matka Curitibasta Maringáan oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun matkustan pitkää matkaa Brasiliassa henkilöautolla.

Seuraava mainitsemisen arvoinen kokemus on onneksi positiivisempi (huom. edellä kuvaamani kokemus oli ainoa negatiivinen kokemukseni Brasiliasta). Kerroinkin jossain aiemmassa postauksessa brassien maanisesta tarpeesta kaunistaa itseään erinäisin tavoin. Lievin muoto tästä kaunistautumisesta on varmaan ne kymmenet kauneushoitolat joihin törmäsin Maringássa. Kävin siis aiemmin kokeilemassa manikyyriä, mutta kun saatiin kutsu S:n ystävän häihin ja S kertoi brasilialaisten naisten kaunistautumisrituaaleista ennen hääjuhlia, päätin minäkin ottaa täyshoidon läheisessä kauneushoitolassa. Tähän kuului siis manikyyri, kampaus, meikki ja ripsipidennys. Myös pedikyyri olis ollut tarjolla, mutta kaiken sen keskellä ajattelin sen olevan a bit too much. Hyviksi puoliksi koko treatmentissa pitää ehdottomasti sanoa hinta. Suomessa vastaavista palveluista saa maksaa ainakin tuplahinnan! Sen takia kai niin harvat sellaiseen tuhlaavat ja täällä asenne vastaavia hoitoja kohtaan yleisesti on nimen omaan, että se on silkkaa rahantuhlausta. Brasiliassa Maringán kaltaisessa vauraassa kaupungissa nainen, joka ei pidä ulkonäöstään huolta, on vähemmistössä. Maksoin manikyyristäni 20 realia eli alle kymmenen euroa, kampauksesta 80 realia eli noin 35 euroa, meikistä 70 realia eli noin 30 euroa ja ripsipidennyksestä 120 realia eli noin 55 euroa. Se olikin vuokranmaksun ja matkojen lisäksi ainoa asia, johon pistin isosti rahaa Brasiliassa ollessani. Lopputuloksena mun kynnet oli kauniimmat kuin varmaan koskaan, kampaus oli lisätyn hiuskasan ansioista aivan mahtava ja ripsetkin sellaiset räpyttimet että. Meikki sen sijaan oli...mielenkiintoinen. Koin erinäisiä sydämentykytyksiä asian tiimoilta, mutta kiteytettynä voin sanoa, että en koskaan uskonut, että voisin mennä ihan täydestä miehenä naisen vaatteissa. Drag queen. Tranny. Kotona sudin järkyttyneenä meikit hillitymmiksi ennen häihin lähtöä ja sen vuoksi valokuva jäi ottamatta. Itse hääjuhla oli mahtava: hyvää musiikkia, hyvää ruokaa, järjetön määrä kauniita ihmisiä ja upeita asuja, uima-allas ja riittävästi alkoholia. Aamukuudelta pääsin vihdoin painamaan pään tyynyyn herätäkseni muutaman tunnin kuluttua elämäni ihanimpaan krapula-aamuun!

Koko kolmen kuukauden Brasiliassa elelyn kohokohta oli siis ehdottomasti mun viimeinen päivä Maringássa. Jos joku on kyllästynyt mun ainaiseen lässytykseen rakkaudesta ja parisuhteesta, niin suosittelen lopettamaan lukemisen tähän. Niin... Facebookissa varmaan ainakin joku huomasi, että mun ja S:n suhde otti tuona krapulaisena aamuna askeleen eteenpäin. Se, että juuri sinä aamuna mulle tuotiin aamiainen sänkyyn ja kerrottiin, kuinka mun kanssa halutaan viettää koko loppuelämä ja kuinka kaikki asiat ja tekemiset saa merkityksen vasta, kun ne saa jakaa mun kanssa, tuli TÄYTENÄ yllätyksenä. En osannut aavistaa yhtään mitään, enkä etenkään sellaisena aamuna. Huh. Selvää oli, että tunne on molemminpuolinen. Vaikka meillä oli myös vaikeita aikoja Brasiliassa, eikä mun ollut heti helppoa sopeutua, ei ole epäilystäkään siitä etteikö S olisi paras mies, jonka olen näiden 28 vuoden aikana kohdannut. En osaa sanoin kuvailla, miten onnellinen olen siitä että meillä on ollut etuoikeus tutustua toisiimme ja toivon, että meidän kotimaiden suuresta välimatkasta huolimatta saadaan asiat aina järjestymään. Ensimmäiset suunnitelmat on jo tehty, ja palaan Brasiliaan niin pian kuin taloudellisesti mahdollista.

Paljon muutakin kerrottavaa tietty olisi, mutta ehkä kirjoitan niistä vielä myöhemmin. Tästä tuli jo nyt ihan liian pitkä, sormet ja silmät väsyy.

Nyt käyn syömässä vähän lisää jouluruokaa ja lähden jumppaan.

Party like a Brazilian

Tänään meillä on juhlat!

Juhlitaan sekä S:n hyväksyntää tohtoriopintoihin että kesää että meidän vastamaalattua kotia. En pukeudu sambahöyheniin, mutta tanssin ehkä pöydällä. Rukoilen Spotifylta, että se voisi toimia tänä iltana. EDES tänä iltana! Kutsuttiin sekä S:n ystäviä että mun kaikki täällä saamat ystävät, jee! Teen marinoitua savujuustoa ja pão de quejoja (jotka epäonnistuu 80 % todennäköisyydellä, mutta hei, yritin!). Ja tarjolla on tietysti caipirinhoja niin paljon kuin ihmiset jaksaa juoda. Toivottavasti selviän baariin asti, lol.

Hauskaa viikonloppua!

Change from ordinary to extraordinary

Hävettää!
Mulla ei muka oo enää viikonloppuisin aikaa roikkua netissä kirjoittamassa blogia tai kommentoimassa kaikkien statuksia Facebookissa tai edes lukemassa Hesarin sivuilta mitä Suomessa tapahtuu (olenhan tuore The Newyorkerin tilaaja, ei mun tartte, ha).

Tänään alkaa uusi projekti, kertomisen arvoinen. Tänään, tai ehkä vasta huomenna aamulla, alkaa projekti: seinien maalaaminen. Mä rakastan maalaamista! Aiemmin vaan mun maalauskokemukset on olleet siitä helppoja, että joku on valmistellut kaiken ja mä olen saanut vaan sutia menemään. Noh, nyt siis kaikki valmistelut on tehtävä itse. Hätäapua haen sitten netistä, jos tapahtuu jotain katastrofaalista. Muuten luotan siihen, että "eiks kaikki nyt osaa maalata?".

Maalattavia seiniä tai osioita on kolme, joista kaksi on valkoisia (toisesta tulee punainen, toisesta turkoosi) ja yksi oranssi, josta tulee toivottavasti valkoinen. Oranssin seinän haasteena on, että se on kuviorapattu. Tänään S tuli kotiin mukanaan punaista maalia, turkoosia maalia, valkoista maalia, tela ja suteja. Kävin oikeasti jo vähän lukemassa maalausohjeita ja nyt tiedän, että meillä pitäis olla myös mm. maalipesua. Koska TIEDÄN että on melko sama mitä sanon puuttuvista tarvikkeista (meillä ON kaikki tarvittavat välineet, period), ryhdyin valmistelemaan tiloja maalaamista varten. Oranssin seinän reunat, katto, listat (en saanut irti joten peitin) ja valokatkaisimet on nyt suojattu, samoin lattia ainakin vähän. Onneksi maalarinteippi loppui kesken, ettei mun tarvinnut suojata seinän viimeistä ylänurkkaa, jonka verhotangon taakse on majoittunut gekko. Suojausta tehdessäni huomasin myös, että edellisen kerran näitä seiniä maalannut neropatti ei ole juurikaan välittänyt suojailuista, jonka vuoksi oranssin seinän reunat ovat osittain valkoiset, parvekkeen metalliovi ja tummanruskeat lattialistat puolestaan oranssit. Näin Brasiliassa remontoidaan, ei se oo niin tarkkaa. Kaikki paineet katosi saman tien!

Haaveilin myös vinyyliseinätarroista, mutta Tuuvan kokemuksen perusteella en kyllä viitsi miettiä sitä sen enempää. Tiedoksi asiasta tietämättömille, että ne ei pysy kunnolla, valuu seinältä ja niin edelleen.


Tänään tapahtui myös jotain muuta tavallisuudesta poikkeavaa. Menin kuntosalilla tapaamani naisen englannin kurssille pitämään esitelmän Suomesta! Vois kuvitella, että ketään ei vois vähempää juuri kiinnostaa, mutta ne kurssilla olleet ainakin esitti hyvin, jos asia oli niin. En olis ikinä odottanut niin söpön innokasta vastaanottoa ja niin monia kysymyksiä. Lopulta keskusteltiin reippaasti yliaikaan Suomen ja Brasilian eroista, ja lähdin sieltä 2,5 tunnin jälkeen uupuneena mutta onnellisena.

Mutta nyt meen uupuneena mutta onnellisena nukkumaan. Mun pitäis kertoa paljon asioita järjestämistäni tulevista juhlista ja pikkujouluista ja portugalin opiskelusta ja tietysti Benny the Bunnysta, joka on ihan mahtava tyyppi. Niistä huomenna.

Completely lost in translation

Mulla on tänään portugalin kurssilla presentaatio! Aiheena Suomi. Toisin sanoen on ihan sama mitä sanon, kun lähdetään siitä, että 20 prosenttia kurssilaisista todennäköisesti tietää, missä koko paikka sijaitsee. Ajattelin sitten kertoa vaikkapa suomalaisesta depressiivisestä mielenlaadusta, ikiroudasta ja alkoholismista. Ja Kaurismäestä. Tärkeimpänä ehkä kuitenkin se, että pystyisin viemään 10 minuutin esityksen läpi portugaliksi.

Mulla on viime aikoina ollut huono fiilis siitä, että en oo oppinut täällä kieltä kuten toivoin. En voi siitä syyttää pelkästään huonoa kielikurssia vaan pääasiassa itseäni. Se kuitenkin harmittaa, etten löytänyt täältä hyvää kielikurssia, kuten se, jonka kävin Suomessa. Oon siis päntännyt itsenäisesti, puhunut kaikki osaamani asiat tuhanteen kertaan kaikkien tapaamieni ihmisten kanssa, mutta en vaan sisäistä uusia asioita. Yritän ja yritän, luen ja pänttään, mutta en silti ymmärrä mitään, mitä nää ihmiset puhuu. Ainoastaan S:n ja sen perheen puhetta (kun se on suunnattu suoraan mulle) ymmärrän jonkin verran, koska ne tietää puhua riittävän hitaasti. Mitä tulee puhumiseen, osaan toimia helpoissa arkielämän tilanteissa, mutta siitä, että itse osaa puhua, ei oo juurikaan hyötyä jos ei ymmärrä mitä toinen ihminen vastaa. Sen sijaan että toistelen "desculpe, mas não falo português" mun pitää alkaa sanoa "desculpe, não entendo português".

Tänään meillä käy siivooja, luksusta. Söin parvekkeella mangoa aamupalaksi (luksusta) ja mietin, että mulla on enää kuukausi jäljellä Brasiliassa. Enää tai vielä, miten sen ottaa. Mutta vaikka mulla onkin ikävä mun kummipoikaa Viliä ja haluaisin jo paijata sen pullaista vauvaihoa, niin en silti haluais lähteä täältä. Kunpa mulla oliskin mahdollisuus työllistyä täällä alalla, jolla haluaisin, mutta se ei vaan Maringán kokoisessa kaupungissa onnistu. Ehkä, jos puhuisin tosi sujuvasti portugalia... Ei auta kuin tehdä nyt alkuun hyvin se esitelmä.

Shoot, shoot!

Tän viikon keskiviikkona jouduin taas skippaamaan portugalin kurssini, jota käyn. En muista, oonko edes kertonut siitä täällä? Käyn siis Maringán isoimmalla yliopistolla kerran viikossa opiskelemassa portugalia. Siitä ei käytännössä ole ollut mulle muuta hyötyä kuin se, että tapaan välillä ihmisiä. Mikä on hyvä! Tietysti seura siellä ei ole ihan sellaista, jonka kanssa haluaisin hengailla vapaa-ajalla: 80 prosenttia kurssilaisista on 16-17-vuotiaita lukion vaihto-oppilaita, jotka kaikki puhuvat jo sujuvaa portugalia. Sitten siellä on mun ikäinen uusiseelantilainen tyttö jonka portugali on todella heikoissa kantimissa, keski-ikäinen kovaääninen kolumbialaismatami, joka puhuu pelkkää espanjaa ja minä. Kurssilla edetään edistyneimpien, eli teinien taitotason mukaan. Minä ja ne kaksi muuta huonoa ei siis suurimman osan aikaa ymmärretä mitään. Se on vähän turhauttavaa, mutta ei se mitään! Tykkään käydä siellä silti, just niistä sosiaalisista syistä.

Niin, eilen en siis päässyt sinne kurssille, koska se yliopisto on kaukana ja täällä mennään kaikkialle autolla = julkisen liikenteen palveluita on tuskin lainkaan ja ne kulkee aina silloin kun huvittaa. S oli paikallisen farkkuja valmistavan firman katalogin kuvauksissa, joten se otti mut mukaansa. Sillä valokuvaajalla (tässäpä linkki sen kotisivuille) oli Black Rebel Motorcycle Clubin paita ja pillifarkut, ja sen studiokin oli hieno. Ensimmäinen Maringássa tapaamani hipsteri, tai ainakin mies pillifarkuissa. Itse asiassa näin ensimmäisen (ja tähän saakka ainoan) naisen, jonka tyylisen voisin ihan yhtä hyvin bongata Helsingistä, pari viikkoa sitten. Se näytti vähän kaverini Lauramarian kaverilta Ainolta. Mutta niin erilainen tyyli täällä siis on (otan joskus baariin kameran mukaan ja yritän salakuvata ihmisiä). No niin, sen farkkumerkin farkutkin oli aika kauheita. Tai siis sellasia, joita en ikinä itse käyttäis. Jollaiset vois olla vaikka BB-voittajalla Sarilla. Malli oli myös huono, se näytti joka kuvassa samalta, eli lähinnä pusukalalta (sori negatiivisuuteni). Sen sijaan ihmiset, joita tapasin siellä kuvauksissa, oli ihania ja hauskoja, ja söin paljon keksejä tylsyyteeni, ehkä noin 25.

Päivän päätteeks olis vielä pitänyt mennä sen crewn kanssa syömään, mutta protestoin mun portugalin kurssin skippaamisen takia, ja lähdin body pumppiin. Eilen olin sellaisella tunnilla, jossa tehtiin 30 minuuttia vatsalihaksia kauheella tempolla, ja hyvä kun sain tänään punnerrettua itseni ylös sängystä. Että terveisiä vaan SATSille: teidän core-tunti ei enää koskaan tule tuntumaan tehokkaalta.

Mutta takaisin asiaan, tässä kuvia sieltä kuvauksista. Laitan niitä valmiita katalogikuvia joskus myöhemmin, jos saan.

A balanced diet is a cookie in each hand

Kirjoitinkin eilen siitä kuntosalin jäsenillanvietosta, johon olin aikeissa mennä. Eilen oli niin hyvä fiilis siitä, että teen jotain, mikä on mun oma juttu ja lisäks tietty pääsen tapaamaan uusia ihmisiä.

Illalla oli kaatosade ja aika viileää, joten yksi kuntosalilla tapaamani nainen tuli ystävällisesti hakemaan mua kotoa ja mentiin sinne tapaamiseen yhdessä sen ja sen tyttären kanssa. Illanvietto järjestettiin, kuten kerroinkin, ison cachaçarian kellarin yksityistilassa, joka oli hieno. Sinne oli kokoontunut yli 60 kuntosalin jäsentä, pelkästään naisia. Ja nyt on pakko sanoa, sori vaan naiset, etten oo ikinä nähnyt niin paljon silikonia yhdessä paikassa. En varmaan edes Girls of the Playboy Mansion -ohjelmassa, jota oon joskus erehtynyt katsomaan.

Kun saavuttiin, siellä oli illan järjestäjät vastassa ottamassa valokuvia kaikista sisääntulijoista. Ensimmäinen kysymys oli, joka esitettiin (kuten tavallista) mun seurassa oleville ihmisille, ei mulle itselle: onko tuo SE amerikkalainen. Oon alkanut jo tottua siihen, että oon täällä ihmisille automaattisesti americana. En tosin tykkää siitä, mutta toisaalta olis ihan sama minkä maan Etelä-Amerikan ulkopuolelta mainitsisin kotimaakseni, harvalla on pienintäkään hajua missä on joku Finlândia. Nykyisin en ees enää viitsi kysyä, tietääkö mun tapaamat ihmiset, missä Suomi sijaitsee, koska se johtaa yleensä poikkeuksetta kiusalliseen tilanteeseen. Kerran multa on rohkeasti kysytty (kun sanoin asuvani Helsingissä), onko se lähellä Kiinaa.

Nojoo, mutta takaisin eilisiltaan. Agendalla siellä oli juoda brasilialaisia hedelmämehuja, ei siis cachaçaa, syödä ja seurustella. Mehut oli hyviä, ruokakin järjestyi pienen keskustelun jälkeen, siitä kiitos mun ystävälliselle pöytäseurueelle. Niillä oli nimittäin tarjolla vain erilaisia lihoja. Lopulta sain syödäkseni escondidinho-nimistä herkkua, joka on valmistettu muussatusta maniokista (tyypillinen perunan korvike ja mihin tahansa käytetty juures Brasiliassa), hienonnetusta broilerista ja paksusta juustokuorrutuksesta. Nami!

Muutoin ne kolme tuntia, jotka vietin siellä, tuntui todella, todella pitkiltä. En tietenkään voinut osallistua yleiseen seurusteluun, kielitaidon puuttuessa. Onneks mun pöydässä istui muutama ihminen, jotka puhui vähän englantia, ja pystyin juttelemaan edes hieman illan aikana. Lisäks naisten keskustelu siinä pienessä tilassa yltyi usein hirveeks huutamiseksi, ja musta tuntuu että olin koko ajan ihan pihalla, kun en tiennyt mille huudetaan ja hakataan pöytää ja nauretaan.

Ilta huipentui siihen, kun jokaiselle jaettiin oma lahja. Lahjapöydässä oli ihania koreja täynnä ihon- ja kauneudenhoitotuotteita, suihkutuotteita, vaatteita, koruja ja erikoisempia alkoholeja. Korviahuumaavan huudon säestämänä sitten jokainen sai vuorollaan lahjan. Kun tuli mun vuoro, sain isohkon paperikassin joka oli sidottu kiinni kauniilla nauhalla. Avasin sen innoissani...ja nostin sieltä esiin peltilaatikollisen keksejä. Nyt voin rehellisesti sanoa, että kyllä muuten vitutti, kun katselin ympärillä istuvien ihania kauneudenhoitotuotteita. Ne varmaan ei halunneet syödä niitä keksejä itse, joten päättivät antaa ne ahneelle amerikkalaiselle. Illan päätteeks arvottiin vielä yli jääneet muutamat lahjat, joista yksi osui mulle! Jes, ajattelin, mä niin ansaitsin sen revanssin. No ainakin aiheutin hilpeyttä muissa ihmisissä, kun lahjapaketista paljastui kahdet narustringit. Ei vissiin auta syödä kauheesti keksejä, jos haluan yrittää mahtua niihin.

Olin niin ONNELLINEN päästessäni kotiin! Sain potkaista korkkarit jalasta, rojahtaa sohvalle vihdoin sen cachaça-lasin kanssa ja katsoa leffaa S:n kainalossa. Täällä sosialisointi on todellakin bodypumppia rankempaa urheilua.

Adaptation - my story

Mulla ei enää ikinä oo aikaa päivittää tätä blogia. En mä kyllä tiedä, mitä muutakaan kauheen tähdellistä mä muka koko ajan teen, mutta jotenkin tuntuu, et aina kun olen aikeissa ryhtyä kirjoittamaan, jotain muuta tulee tai pitää lähteä jonnekin. No, mutta nyt on aikaa.

Mulle tosiaan täällä Maringássa eläminen on ollut monellakin tavalla uusi kokemus. Ei pelkästään kaikki se uuteen kulttuuriin, tapoihin, ilmastoon, sosiaaliseen elämään (tai sen puutteeseen) jne. sopeutuminen, vaan myös sopeutuminen yhteisen kodin jakamiseen toisen kanssa. Tää on mulle siis ensimmäinen kerta, kun asun miehen kanssa yhdessä (vaikka siis oonhan mä asunut miespuolisten kämppisten kanssa, mutta nykyinen asuintilanne on kuitenkin ihan eri juttu) ja ei varmaan tuu yllätyksenä, että oon sen myötä ehtinyt viimeisen 1,5 kuukauden aikana käydä läpi aika villin tunteiden skaalan.

Pääasiassa kaikki on mennyt hyvin ja oon ollut täällä tosi onnellinen. Toisinaan tietysti olosuhteet on vaikuttaneet mun mielialaan, kuten se, ettei mulla oo ketään, jolle soittaa ja kysyä tehtäiskö jotain kivaa. Onneks mulla on sentään Skype ja Gtalk, sehän on melkein ku olis baarissa kavereiden kanssa! Ikävä kyllä ne olosuhteet on vaikuttaneet välillä myös mun ja S:n väleihin. Joskus yksinäisellä hetkellä tuntuu jotenkin epäreilulta se, että toisella on omat sosiaaliset kuvionsa ja vaikka mä oonkin niihin tervetullut, ei se ole aina niin yksinkertaista. Ensinnäkin kieli on täällä iso ongelma. 70 prosenttia ihmisistä, joita tapaan, ei puhu englantia. Nekin jotka puhuu, puhuu usein huonosti. Monta tuntia seurassa, jossa ihmisten vuorovaikutukseen ei millään tavalla voi osallistua, on aika raskasta, voitte kokeilla jos tilaisuus tulee. S:n työkaverin vaimo opettaa englantia jossain kansainvälisessä yrityksessä täällä, ja sanoi, että vuosi sitten Maringássa asui amerikkalainen nainen siinä firmassa komennuksella olevan miehensä kanssa, joka ei kahden vuoden aikana saanut yhtäkään ystävää. Kuulostaa täysin absurdilta, mutta tässä kaupungissa se ei suoraan sanottuna oo niin kovin yllättävää. Toisekseen, ne ihmiset ei oo MUN ystäviä. Tapaan niitä ainoastaan S:n seurassa, enkä mä voi avautua niille asioista, joista puhun mun ystävien kanssa. Siis vaikka yhteinen kieli oliskin. Esimerkiksi "kriisitilanteessa" tarvitaan kuuntelevaa korvaa, joka nyt puuttuu. Itse asiassa mulla on ollut täällä ollessa yksi hetki, jolloin oon ollut niin epätoivoinen, että pyysin josko voisin jutella S:n veljen kanssa. Ei kovin puolueeton maaperä, mutta se teki niin hyvää! Muutenkin välillä musta tuntuu, että meidän konfliktit on osittain kulttuurieroista johtuvia, jonka takia olis hyvä jakaa niitä asioita sellaisen tyypin kanssa, joka ymmärtää tätä kulttuuria. Toisaalta suurin osa riidoista liittyy epäilemättä tähän tilanteeseen ja siihen, että ilman työpaikkaa ja sosiaalista verkostoa täällä koen olevani liian riippuvainen S:stä, joka taas ahdistaa mua. Lisäksi en tietenkään ole ihmisenä konflikteja välttelevää tyyppiä, joten lauhkea ja sopuisa mieskin löytää itsensä mun kanssa joskus yllättävistä tilanteista.

Mun sosiaalisen elämän hiljaisuuteen, enemmän kuin mikään muu, on auttanut kuntosalilla käynti. Siitä on itse asiassa tullut tosi tärkeä asia mulle, eikä pelkästään siks, että oon lihonut viiden viikon aikana KOLME KILOA (ja se todellakin näkyy ja tuntuu) vaan myös siksi, että se on mun oma juttu täällä. Siellä oon päässyt juttelemaan ihmisten kanssa ja aistinut molemminpuolisia ilon tunteita siitä, että pääsee keskustelemaan paikallisen/ulkomaalaisen kanssa ja ihan pelkästään tutustumaan uuteen ihmiseen. Viime perjantaina pumppitunnin jälkeen kaksi tyttöä tuli juttelemaan, ja kertomaan että tänään tiistaina kuntosalin jäsenet kokoontuu viettämään iltaa yhteen Maringán cachaçariaan (eli paikkaan, jossa voi potentiaalisesti juoda itsensä todella hauskaksi cachaçalla), ja että olisin lämpimästä tervetullut, jos haluan liittyä seuraan. Miten onnelliseks pieni asia voikaan tehdä! Tänään siis meen sinne illanviettoon, jännittää vähän, mutta uskon että se menee hyvin.

Mutta nyt lähden lenkille ja sen jälkeen palkitsen itseni Yoguland-nimisen paikan jogurttijätskeillä uusseelantilaisen kaverini kanssa, johon tutustuin portugalin kurssilla (ei, en oo oppinut portugalia, mutta nyt asiat muuttuu, koska viime viikolla aloin opiskella kerran viikossa yksityisopettajan kanssa). Kavereiden saaminen ei siis ole mahdotonta - sen amerikkalaisenkin olis pitänyt vaan yrittää.

Macacos, macacos, mais macacos!

Apuaa, oon ollut laiska viime aikoina päivittämään blogia! Suokaa anteeksi! Ja nytkin tästä tulee tällainen pikapostaus, koska mun tekemiset ei viime aikoina oo olleet läheskään niin kiinnostavia kuin tämä:

Tänään olin aamupäivällä lenkillä, ja apinat oli taas lähteneet puistosta lenkkipolulle hengailemaan. Tänään on tosi kuuma, luulis että siellä viidakossa niiden olis vilpoisampaa, mutta siinä ne kuitenkin oli laumana kiljumassa ja juoksemassa ohikulkijoiden perässä herkkujen toivossa.

Tässä muutama kuva, jotka sain napattua (värit huonot, oli vähän liian varjoisaa).

Viimeinen otos on aika hätäinen siitä syystä, että vietin vissiin vähän liian kauan sihtaillen vesikupilla leikkivää apinanpoikasta. Se luultavasti luuli, että aion viedä sen lelun, ja säntäsi mua kohti sitä mukia "uhkaavasti" heilutellen, hih.

Näin lenkillä myös masturboivan apinan - sekä maailman hellyttävimmän apinaperheen, mutta kun palasin kameran kanssa, hommat oli hoidettu ja perhekin oli kadonnut, höh.