The basic need of the human heart in nearly every great crisis - a good hot cup of TEA

Mulla oli eilen jo sellainen olo, että olen tulossa kipeeks. Kurkku oli kipeä ja oli sellanen ihmeellinen olo, vähän poissaoleva ja sumuinen. Kävin silti bodypumpissa, ajattelin että ehkä se parantaa (kuten ajattelin, että bodybalance saa mut löytämään henkisen tasapainoni). No ei löytynyt enkä parantunut. Mulla on edelleen huono olo, mikä on ankeeta koska huomenna mun pitäis vääntäytyä matkamessuille etsimään itselleni lento Brasiliaan, ja illalla ystävän syntymäpäiväjuhliin. Ja sunnuntaina aikaisin aamulla kirppikselle myymään.

En saa tulla kipeeks, en enenenenenenenennenenenenen.

Onneksi oon vuosien saatossa päässyt irti pahimmasta sairastelukierteestä, jossa olin tosi pitkään. Kouluajoista asti mulla on ollut tapana sairastaa vähintään neljästi vuodessa ja vähintään viikko kerrallaan. Siks en koskaan ajattele kuumeen noustessa, että "jes, saikkua!" vaan paremminkin että toivoisin just nyt voivani tehdä IHAN mitä muuta tahansa kuin maata sairaana sängyssä.

Kipeenä on vaikea keskittyä asioihin, kuten nyt. Lisäks tuntuu, että sormet ei toimi niin kuin niiden pitäis. Näytön tuijottaminen sattuu silmiin. Väsyttää. Palelee. Kuva löytyi netistä...musta tuntuu tolta, huoh.

Taidan hakea lounaan jälkeen teetä – vaikka en kyllä oikeastaan edes juo teetä.

Nyt teen poikkeuksen. Usein poikkeukset on jopa hyvästä.

Adaptation - my story

Mulla ei enää ikinä oo aikaa päivittää tätä blogia. En mä kyllä tiedä, mitä muutakaan kauheen tähdellistä mä muka koko ajan teen, mutta jotenkin tuntuu, et aina kun olen aikeissa ryhtyä kirjoittamaan, jotain muuta tulee tai pitää lähteä jonnekin. No, mutta nyt on aikaa.

Mulle tosiaan täällä Maringássa eläminen on ollut monellakin tavalla uusi kokemus. Ei pelkästään kaikki se uuteen kulttuuriin, tapoihin, ilmastoon, sosiaaliseen elämään (tai sen puutteeseen) jne. sopeutuminen, vaan myös sopeutuminen yhteisen kodin jakamiseen toisen kanssa. Tää on mulle siis ensimmäinen kerta, kun asun miehen kanssa yhdessä (vaikka siis oonhan mä asunut miespuolisten kämppisten kanssa, mutta nykyinen asuintilanne on kuitenkin ihan eri juttu) ja ei varmaan tuu yllätyksenä, että oon sen myötä ehtinyt viimeisen 1,5 kuukauden aikana käydä läpi aika villin tunteiden skaalan.

Pääasiassa kaikki on mennyt hyvin ja oon ollut täällä tosi onnellinen. Toisinaan tietysti olosuhteet on vaikuttaneet mun mielialaan, kuten se, ettei mulla oo ketään, jolle soittaa ja kysyä tehtäiskö jotain kivaa. Onneks mulla on sentään Skype ja Gtalk, sehän on melkein ku olis baarissa kavereiden kanssa! Ikävä kyllä ne olosuhteet on vaikuttaneet välillä myös mun ja S:n väleihin. Joskus yksinäisellä hetkellä tuntuu jotenkin epäreilulta se, että toisella on omat sosiaaliset kuvionsa ja vaikka mä oonkin niihin tervetullut, ei se ole aina niin yksinkertaista. Ensinnäkin kieli on täällä iso ongelma. 70 prosenttia ihmisistä, joita tapaan, ei puhu englantia. Nekin jotka puhuu, puhuu usein huonosti. Monta tuntia seurassa, jossa ihmisten vuorovaikutukseen ei millään tavalla voi osallistua, on aika raskasta, voitte kokeilla jos tilaisuus tulee. S:n työkaverin vaimo opettaa englantia jossain kansainvälisessä yrityksessä täällä, ja sanoi, että vuosi sitten Maringássa asui amerikkalainen nainen siinä firmassa komennuksella olevan miehensä kanssa, joka ei kahden vuoden aikana saanut yhtäkään ystävää. Kuulostaa täysin absurdilta, mutta tässä kaupungissa se ei suoraan sanottuna oo niin kovin yllättävää. Toisekseen, ne ihmiset ei oo MUN ystäviä. Tapaan niitä ainoastaan S:n seurassa, enkä mä voi avautua niille asioista, joista puhun mun ystävien kanssa. Siis vaikka yhteinen kieli oliskin. Esimerkiksi "kriisitilanteessa" tarvitaan kuuntelevaa korvaa, joka nyt puuttuu. Itse asiassa mulla on ollut täällä ollessa yksi hetki, jolloin oon ollut niin epätoivoinen, että pyysin josko voisin jutella S:n veljen kanssa. Ei kovin puolueeton maaperä, mutta se teki niin hyvää! Muutenkin välillä musta tuntuu, että meidän konfliktit on osittain kulttuurieroista johtuvia, jonka takia olis hyvä jakaa niitä asioita sellaisen tyypin kanssa, joka ymmärtää tätä kulttuuria. Toisaalta suurin osa riidoista liittyy epäilemättä tähän tilanteeseen ja siihen, että ilman työpaikkaa ja sosiaalista verkostoa täällä koen olevani liian riippuvainen S:stä, joka taas ahdistaa mua. Lisäksi en tietenkään ole ihmisenä konflikteja välttelevää tyyppiä, joten lauhkea ja sopuisa mieskin löytää itsensä mun kanssa joskus yllättävistä tilanteista.

Mun sosiaalisen elämän hiljaisuuteen, enemmän kuin mikään muu, on auttanut kuntosalilla käynti. Siitä on itse asiassa tullut tosi tärkeä asia mulle, eikä pelkästään siks, että oon lihonut viiden viikon aikana KOLME KILOA (ja se todellakin näkyy ja tuntuu) vaan myös siksi, että se on mun oma juttu täällä. Siellä oon päässyt juttelemaan ihmisten kanssa ja aistinut molemminpuolisia ilon tunteita siitä, että pääsee keskustelemaan paikallisen/ulkomaalaisen kanssa ja ihan pelkästään tutustumaan uuteen ihmiseen. Viime perjantaina pumppitunnin jälkeen kaksi tyttöä tuli juttelemaan, ja kertomaan että tänään tiistaina kuntosalin jäsenet kokoontuu viettämään iltaa yhteen Maringán cachaçariaan (eli paikkaan, jossa voi potentiaalisesti juoda itsensä todella hauskaksi cachaçalla), ja että olisin lämpimästä tervetullut, jos haluan liittyä seuraan. Miten onnelliseks pieni asia voikaan tehdä! Tänään siis meen sinne illanviettoon, jännittää vähän, mutta uskon että se menee hyvin.

Mutta nyt lähden lenkille ja sen jälkeen palkitsen itseni Yoguland-nimisen paikan jogurttijätskeillä uusseelantilaisen kaverini kanssa, johon tutustuin portugalin kurssilla (ei, en oo oppinut portugalia, mutta nyt asiat muuttuu, koska viime viikolla aloin opiskella kerran viikossa yksityisopettajan kanssa). Kavereiden saaminen ei siis ole mahdotonta - sen amerikkalaisenkin olis pitänyt vaan yrittää.

Everything's on its right place

Sori monen päivän hiljaisuus. Kiitos silti, että ootte jaksaneet käydä katsomassa, olisinko päivittänyt kuulumisia! Ja kiitos erityisesti kannustavista viesteistä ♥

Kriisi on ohi.

Mua ahdisti täällä niin paljon muutaman päivän ajan, etten tiennyt miten mun olis pitänyt olla, että olo olis ollut ees vähän parempi. Kävin läpi kaikki mahdolliset tunteet ja ajatukset, ja lopulta päätin asennoitua uudestaan. Siitä kai kaikki on lopulta kiinni. Tajusin, kuinka turhaa mun on haikailla johonkin, joka on Suomessa, tai kaivata ja ikävöidä sinne. Kun se ei kuitenkaan muuta yhtään mitään. Enkä ainoastaan satuta niillä ajatuksilla itseäni, vaan myös toista, joka tekee kaikkensa mun hyvinvoinnin eteen, ja jolle mun pitäis olla paras ystävä, parasta seuraa, nauraa ja pitää hauskaa ja olla onnellinen ja tyytyväinen kaikesta siitä, mitä on just nyt. Totuus on, että oon täällä enkä Suomessa. Oon ihmisten ympäröimänä, jotka on tosi onnellisia siitä, että olen täällä. Asiat oikeasti paljon paremmin, kuin mitä suostuin vielä toissapäivänä näkemään.

Pitää kertoa, mitä täällä on tapahtunut! Mulla ei oo juurikaan kerrottavaa muutamasta viime päivästä, sunnuntaita lukuun ottamatta, koska ne meni vitutuksen ja itsesäälin merkeissä. Eilen sunnuntaina heräsin enkä tuntenutkaan enää sitä paskaa oloa, joka oli vellonut mussa jo monta päivää. Se oli varmaan merkki siitä, että nyt voin itse tehdä jotain asian eteen. Ja jos en olis päättänyt muuttaa asennetta, se paska olis varmaan vyörynyt takaisin mun sisuksiin. Onneks päätin. Tein sen kunniaks aamulla jopa bannoffee-piirakan! Sunnuntai oli ihana. Syötiin lounasta pitkään ja hartaasti S:n perheen kanssa. Pääruoka oli taivaallista - valkoista kalaa ja suuria katkarapuja sisältävää pataa nimeltään vatapá (<- huomatkaa linkki reseptiin, tosin mun syömässä versiossa oli käytetty siis rapuja, ei mitään pulveria), joka saa makunsa mm. kookosmaidosta, pähkinöistä ja erityisesti palmuöljystä. Jälkkäriks syötiin sitä mun tekemää bannofeeta, joka oli succee. Miten sillä sokeri- ja rasvamäärällä voiskaan mennä vikaan? Niin ja brassithan rakastaa kondensoitua maitoa kaikissa muodoissaan.



Tänään maanantaina oli seuraava ihana päivä. Oon löytänyt juoksemisen mahtavuuden - MINÄ, joka oon aina raivokkaasti vastustanut ja vihannut lenkkeilyä - ja kävin tänäänkin aamupäivällä juoksemassa. Käyn lenkillä lounasaikaan, jolloin polulla ei oo juurikaan muita. Tää siks, että on kivaa kun ei oo tungosta, ja siks, että saisin aurinkoa. Oon ostanut tätä tarkoitusta varten pienet shortsit, jotka kerää epätoivottua huomiota ohikulkijoilta. Tänään mulle tööttäili muun muassa BUSSIKUSKI!

Vietettiin myös S:n kanssa päivää meidän parvekkeen riippumatossa. Vitsit se oli maailman parasta! Kameralle tallentui paljon kuvia ja videoklippejä. Tässä vaan pari kuvaa, videoita en osaa lisätä tänne, eikä ne ehkä ketään kauheesti kiinnostaiskaan. Kyllä te ootte kuullu ihan tarpeeks, kun laulan karaokessa.



Päivä huipentui, kun yritettiin päästä mun suuresti ikävöimään body pumppiin - onnistuttiin vihdoin löytämään kuntokeskus, jossa tunteja järjestetään (pumppi on täällä jo so 00's). Ihan oikein meille, ettei lopulta koskaan päästy sinne tunnille - täällä nimittäin siirrettiin kelloja viikonloppuna ja tästä tietämättöminä mentiin paikalle tuntia liian myöhään. Jea.

Asiat siis muuttuu. Ihanaa, että joskus asiat muuttuu myös huomattavasti parempaan suuntaan. Pitää kai joskus mennä kauas, että näkisi lähelle.

Oh rainy day, come 'round

Täällä on satanut tänään koko päivän. Melkein siis. Nukuin hullun myöhään, heräsin vasta puol kahdeltatoista! Keitin kahvia ja join sen parvekkeella. Ulkona paistoi aurinko ja oli tosi hiostavaa. Halusin lähteä juoksemaan, vaikka meidän viereisen puiston (jonka ympäri siis lenkkeilen, ja jossa asustaa kaikkia eläimiä) takaa näkyi pahaenteisen harmaat pilvet. Yllättäen sain S:nkin suostuteltua mukaan lenkille!

Päätettiin aloittaa kevyesti, koska S valitteli tupakoijankeuhkojaan...eli juostiin ensin lähimmälle treenipaikalle, jossa on kuntosalityyppisiä laitteita kevyeen lihaskuntotreenaamiseen. Siitä käveltiin suunnilleen saman mittainen matka, ja sitten taas juostiin seuraavalle vastaavalle treenipaikalle - JOSKIN S antoi periks jo ennen kuin päästiin sinne asti, joten sain juosta loppumatkan yksin. Melkein heti kun päästiin sinne, alkoi kauhee ukkonen ja sade. Lähdettiin kävelemään takaisinpäin ja tietty kastuttiin matkalla ihan läpimäriksi. En usko, että brasilianportugalissa on edes sanaa "tihkusade". Mentiin sit lohdutukseks lounaalle siihen kasvisravintolaan, josta kerroin eilen, joka on ihan meidän vieressä - ja joka oli taas lähes orgastinen kokemus! É o melhor restaurante vegetariano que eu conheco! Tänään söin muun muassa vegeversiota Brasilian kansallisruoasta, feijoadasta, jota ne tuolla ravintolassa ruokaistaa lihan ja makkaran sijasta savujuustolla ja palasilla, jota ne kutsuu sanalla glutein. Siitä tehtyä ihan uskomattoman herkullisia ruokalajeja on siellä muitakin. Se on tummanruskeaa, vähän kuin soijaa...muttei kuitenkaan. Onkohan kellään mitään hajua, mitä se vois olla suomeksi?

Ai niin, eilen kaupasta löytyi uusi suosikkinami! Nimittäin Amor-niminen kuution muotoinen karkki, joka on helposti murenevaa ja maistuu kuin se olis tehty sokerista ja maapähkinävoista!

EDIT: S kutsuttiin puhumaan ens kuussa yhteen uuden median seminaariin Brasíliassa!!! Mikä tarkoittaa, että änkeän tietty sen mukaan, jotta näkisin taas uuden kaupungin täällä ja tapaisin meidän yhteisen JKL-aikojen tutun Daniellan siellä samalla! JEE!

Carbohydrate destruction

Masentavaa! Oon ollu täällä nyt viikon, kuten mainittua edellisessäkin postauksessa, ja oon lihonut. Siis oon lihonut niin, että huomaan sen selvästi. Mun maha on kasvanut, eikä se oo enää litteä kuten vielä viikko sitten. Syytän tästä kaikesta itseni lisäks coxinhaa (kuvassa) ja muita ruokia, jotka vaan uhmaa kaikkia järkevien ruokailutottumusten lakeja.

Tiedän, että tää on nyt turhaa valittamista ja kysymys kuuluukin "mikset tee mitään" jne. Mutta siis teen. Oon käynyt juoksulenkeillä (tänään mulla oli jalassa hotpantsit, koska haluan mun valkoisille kintuille ees vähän aurinkoa - keräsin paljon liian pitkiä katseita keski-ikäisiltä miehiltä, ne ilmeisesti ymmärtää, ettei selluliitti välttämättä oo niin kauhea asia!) ja tehnyt vatsalihaksia kotona, mutta se ei oo sama asia kuin se, että pääsisin spinningiin ja pumppiin hikoilemaan monta kertaa viikossa. Mä en vaan tajua, miten maringálaisilla voi olla varaa maksaa yli 50 euroa tunnista. Mutta jos asiat jatkuu tähän malliin, niin mä pistän varmaan lopulta kaikki rahani kuntosaleihin. Paitsi ne, joilla matkustan Buenos Airesiin.

Sori tää valitusvirsi. Lupaan olla huomenna positiivisempi ja kirjoittaa jotain kivaa. Tänään mua vaan ahdisti ja ahdistaa, kun jenkkakahvat ja maha pursuaa farkkujen vyötärön yli.

Reader's digest

Voi hitto, eilen sitten sain ekan merkin mun läppärin lopullisesta hajoamisesta, kun E-kirjain lähti irti :( Itse asiassa tää tietokonevanhus on pelastettu kuolemalta jo kahdesti ja syytä olis pian ehkä vaihtaa masiinaa, onhan tää ollut mulla jo kuusi vuotta!

Tänään katsoin mun blogin lukijatilastoja. Ne ehkä hieman masensi... Toivoin, että tätä oikeasti ehkä lukisi joku kymmenen ihmistä päivässä, mutta mun blogin keskimääräinen päivän lukijamäärä on viisi. Joinain päivinä lukijoita on kaksi, ja joinain päivinä kymmenen.

Kiitos kuitenkin teille, jotka jaksatte lukea mun juttuja!! Se tuntuu erityisen mukavalta nyt, kun oon täällä kaukana Etelä-Amerikassa enkä voi jutella teille joka päivä täällä, ja myös siellä, tapahtuvista asioista. KIITOS SIIS! Ajattelen teitä usein.

Tänään, itse asiassa ihan kohta, meen ensimmäistä kertaa siihen pilatekseen josta kerroin. Jota tehdään laitteiden ja personal trainerin kanssa. Kukaan siellä ei puhu englantia, katsotaan miten pärjään! Tänään pitkällä aamukävelyllä näin myös apinoita. Harmi, ettei mulla ollut kameraa. Ne peuhaili nimittäin parhaimmillaan puolen metrin päässä musta.

Ainiin!!! Paljon paljon paaaaljoooonnnn onnea veljelleni ja Jennille, jotka eilen 101010 menivät kihloihin!!! Otan teidän onnelle tänään ehkä drinksun ♥

No object is so beautiful that, under certain conditions, it will not look ugly

Brasiliassa, tai ainakin Maringássa, ollessa on mahdotonta olla huomaamatta, kuinka pakkomielteisesti brasilialaiset suhtautuu ulkonäköönsä. Etenkin naiset. Jokainen haluaa olla kavereitaan paremman näköinen, ja ulkonäöllä on selkeesti iso merkitys näiden flirtintäyteisessä kulttuurissa. Brasiliasta tulee mieletön määrä supermegahuippumalleja, kuten esimerkiksi pisamanaama Cintia Dicker tossa kuvassa.

Mä oon tässä kaupungissa tosi erinäköinen kuin muut, ja erotun ihan selvästi ulkomaalaiseksi. Tavallaanhan sillä nyt ei ole mitään merkitystä, mutta täällä tulee jotenkin sellainen olo, että on yritettävä näyttää hyvältä, koska muutkin näkee vaivaa sen eteen. Ihan kivaa on se, että ihmisten mielestä oon tosi kaunis, ja mun ulkonäköä kehuu käytännössä jokainen uusi ihminen, jonka tapaan. Mun ohuet hiukset, valkoinen iho ja pystynenä on erityisen yllättäviä ihailun kohteita. Tällaseen vois tottua Suomessakin, hahaa!

Tänään - huom. tokana päivänä Maringássa - mulla tuli kuitenkin ekaa kertaa sellainen olo, että jos jatkan elämääni kuten se on nyt täällä alkanut, niin tästä ei tuu kohta mitään. Puhun siis ruuasta, ja siitä miten sairaan epäterveellisesti täällä syödään! Tänään oon juonut kaljaa ja syönyt mm. kakkua, pannacottan tyyppistä vanukasta, vaaleeta leipää, kalkkuna-kananmunamajoneesisalaattia, friteerattua valkosipulileipää ja brasilialaisia (okei, ne on kyllä aivan mahtavia) friteerattuja palleroita, joissa on sisällä esim. juustoa, lihaa tai katkarapua. Mun suosikki niistä kaikista on coxinha, jonka sisältä löytyy useimmiten kanan lisäks catupiry-nimistä paikallista tuorejuustoa. Coxinha = taivas.

Mutta siis tällä tyylillähän en mitenkään voi jatkaa vuoden loppuun. Muuten seurauksena on katastrofi. Joten tänään menin käymään samassa korttelissa sijaitsevassa pilates-keskuksessa ja varasin sieltä ilmaisen kokeilukerran ens maanantaille (koska nyt oon vähän kipeä). S lähti mukaan tulkiksi, koska arveli, ettei siellä kukaan kuitenkaan ymmärrä mua. Oikeassa oli. Paikka oli hieno, siellä oli pilates-sali sekä yläkerrassa kuntosali. Erikoista siinä oli se, että kumpaakaan ei voi mennä ominpäin, vaan mukana on aina oma personal trainer. Pilatesta ei harjoiteta miten tahansa, vaan siihen suunnitelluilla laitteilla. Perinteiseen kuntokeskuspilatekseen Suomessa tottuneena olin ihan äimänä niistä masiinoista. Ilmeisesti brasseilla on, paitsi pakkomielteinen suhtautuminen ulkonäköön, myös pilatekseen, koska vastaavia pilates-keskuksia on joka kadunkulmassa, toinen toistaan hienompia. Vähintään joka toisessa rakennuksessa on myös erilaisia kauneushoitoloita, esteettisen kirurgian sairaaloita, hammaspraktiikoita, you name it. Ihmisiä urheiluvaatteissa ja treenikassit olalla on kaikkialla ja puiston, jonka vieressä asun, laitamat on täynnä lenkkeilijöitä aamusta iltaan.

Urheileminen täällä, paitsi tietty lenkkeily, ei todellakaan ole edullista. Tunti personal trainerin ohjaamaan pilatesta siinä keskuksessa, jossa tänään kävin, maksaa 140 realia, eli noin 70 euroa. Mä en tiedä, miten näillä ihmisillä on siihen varaa, mutta mä en ainakaan aio haaskata realejani tollaseen. Huomenna S saa auton huollosta (se kolaroi sen eilen...) ja lupasi viedä mut vähän kauempana sijaitseviin kuntokeskuksiin kyselemään niiden tarjontaa ja hintoja. Jos hyvä löytyy, niin mun pitää ostaa pyörä, että pääsen käymään niissä.

Mutta coxinhojen ja herkkujen syömistä on siitä huolimatta pakko rajoittaa. Muuten...en tiedä, mitä tapahtuu.

Photo: Vanity Fair

Effort is only effort when it begins to hurt

Tää päivä on ollut yhtä hammastenkiristelyä. Ei nyt kovin pahasti, mutta vähän.

Multa revittiin, tai sanotaanko kauniimmin, vedettiin tänään viisaudenhammas. Ensimmäinen! Aionkin nyt kertoa tästä asiasta - hyvin yksityiskohtaisesti, luonnollisestikin.

Pelkään aika paljon hammaslääkäriä ja yleensä varaan ajan vasta kun on ihan pakko, niin nytkin. Ylös vasemmalle jo monta vuotta sitten puhjenneen viisaudenhampaan ympärillä oleva ien oli viimesen viikon ajan niin kipeä, että välillä suun avaaminenkin sattui. Aamulla soitin YTHS:n peruutuspaikkoja ja sain ajan heti kahden tunnin päähän! En siis ehtinyt panikoida tai jännittää koko operaatiota yhtään. Vastaanotolla sain heti kuulla, että se hammas pitäis poistaa, ettei se aiheuta tulehdusta poskeen, jonka jälkeen sitä olis vaikea enää esim. puuduttaa poistamista varten. Ehdin panikoida sekunnin ajan miettien, millasta tuskaa se sit aiheuttais, jonka jälkeen päätin, että hetken tuska on parempi tuska. Itse hampaan poistamisesta mulla ei oikeastaan oo mitään pahaa sanottavaa. Hammaslääkäri oli helläkätinen ja koko homma oli jo ohi, kun luulin, että se oli vasta vähän koputellut sitä hammasta. Ei sattunut, ei kuulunut epämiellyttäviä rusahteluja, ei tuntunut oikeastaan yhtään miltään. Olin niin huojentunut. Lääkäri sanoi jälkikäteen, että hammas oli kasvanut täysin vinoon.

Loppupäivän olin pullaposkinen hamsteri. Pelkäsin ihan turhaan myös puudutuksen hälvenemisen jälkeisiä kipuja, koska niitä ei ole ollut. Vähän sattui, mutta siihen auttoi yks burana ja enempää ei oo tarvinnut ottaa. Ainoo huono puoli on, että mun suu on ollut veressä koko päivän. Ihan True Blood -fiilis! En vaan enää haluais maistaa tätä makua...

Ai niin, tietääkö joku, voinko mennä tästä hampaanpoistosta huolimatta piloxing-tunnille huomenna? Mä en kestä jos en pääse sinne!! Se on mun koko viikon kohokohta...

Tänään oli erityinen päivä myös siks, että juteltiin tosi pitkältä tuntuneen ajan jälkeen taas S:n kanssa. Sen kamera tosin jumittui noin 15 sekunnin jälkeen, mutta ehdin kuitenkin nähdä sen maailman noloimmat harrypotter-rillit (ja täähän ei sitten ole selkäänpuukottamista, me ollaan keskusteltu niistä laseista hyvin paljon), joita se ei kehtaa pitää päässä kenenkään muun kuin perheensä ja mun nähden. Compliment! Juteltiin sen töistä ja kerroin sille mun hampaasta ja aloin sitten vähän kiukutella. Täysin irrationaalisista syistä, draamaa draaman vuoksi. Se kuunteli ja kommentoi rauhallisesti, ja kertoi kuinka paljon välittää musta ja kuinka paljon odottaa sitä hetkeä, että me seuraavan kerran tavataan. Parin tunnin puhelun jälkeen mulla oli entistä kurjempi fiilis, että miks pitää olla bitch kun vois olla myös mukava ja esimerkiks normaali? Mä vetoan taas mun stressiin, mutta tää saa kyllä olla viimenen kerta kun käytän sitä ylipäänsä minkään huonon käytöksen tekosyynä.

Aloin äsken katsoa Woody Allenin Hannah and Her Sistersiä ja söin huomaamatta liikaa jätskiä. Oli muka oikeutus, koska mun hammaskolo tarvii jotain kylmää voidakseen hyvin.

SLEEK. SEXY. POWERFUL.

Moi! Heräsin krapulassa, yhyy. Eilen oli tosi kiva ilta, ehkä tää olotila on siis siihen nähden edes melko siedettävä. Italialainen ystäväni tarjosi eilen ihanan illallisen, uunipastaa munakoison, tomaatin ja mozzarellan kera ja jälkkäriksi vadelmatorttua. Nami! Paikalla oli seitsemän ystävystä, viisi pulloa viiniä, yksi limoncelloa ja yksi vodkaa. Niistä syntyi jo ihan hyvät iltamat! Jos mulla olisi nyt piuha, jolla yhdistää kamera läppäriin, niin laittaisin tähän kuvankin eiliseltä. Vaan eipä ole. Ehkä myöhemmin.

Mutta siis nyt siihen itse asiaan, josta olin kirjoittamassa. Kokeilin eilen uutta urheilulajia, piloxingia! Piloxing on hämmentävän kuuloinen yhdistelmä pilatesta ja boxingia, jonka on kehittänyt joku ruotsalainen vosu ja joka on nykyisin Hollywoodin uus kuuma juttu. Jooga ja pilates on vaan so 2008. Tykkään pilateksesta, mutta en oo siinä kovinkaan edistynyt vielä. Boxingissa en oo käynyt koskaan. Joten päätin mennä kokeilemaan. Alkuhämmennys oli asteikolla 1-10 ehkä 8, koska tunti koostui paitsi seisten tehdyistä pilatesliikkeistä ja kuntonyrkkeilystä, myös tanssista. Eikä mistä tahansa tanssista, vaan tarkoituksena oli tehdä sensuelleja muuveja, joissa mm. imitoitiin riisuutumista. Ööh... En oo varsinaisesti koskaan pitänyt itseäni kovinkaan sulavaliikkeisenä, joten mua lähinnä huvitti omat muuvit. Onneks mulla on hyvä rytmitaju ja monet oli paljon enemmän pihalla kuin minä. Siis en ollut pihalla, näytin vaan vähän tyhmältä hivellessäni itseäni.

Vasten ennakko-odotuksia piloxingissa tuli kuuma ja hiki! Mikä oli mahtavaa. Itse asiassa kun tunti alkoi olla lopuillaan, mua ihan harmitti, että se loppuu. Varasin siis paikan myös ensi torstain piloxingiin. Suosittelen kokeilemaan, vaikka tiedän, kuulostaa vähintäänkin oudolta lajilta. Tällä hetkellä piloxingia tarjoaa ilmeisesti suomalaisista kuntokeskuksista ainoastaan SATS, mutta ymmärsin, että se olis vuodenvaihteessa tulossa myös muille saleille.

Ja nyt seuraa spoileri: kaikki piloxing-tunnit päättyy lajin mottoon tai tunnushuutoon. Siinä vaiheessa olin onneks itsekin menettänyt jo kaikki itsesensuurin rippeet, joten ei tuntunut enää missään huutaa tunnin päätteeksi (ei sentäs yksin, vaan tietty muiden innokkaiden kanssa) juurikin itseäni ja omaa olotilaa kuvaavan huudon SLEEK, SEXY, POWERFUL!

LOL.

Ja tähänhän luonnollisestikin yhdistyi myös liikesarja, voitte vaan kuvitella millainen. Meinasin linkittää tähän loppuun vielä piloxing-saitin, mutta se olikin ihan järkky. Meidän tunnilla ei ollut ketään hulmuavissa peroksidikiharoissa ja silikonitisseissä.

Girl addicted

Oon addiktoitunut body pumppiin.

Tai siis ei tää oo mikään uus juttu, kylläkään. Mutta etenkin nyt, kun en käy töissä ja aikaa on enemmän, mun on pakko päästä joka päivä (tai edes melkein joka päivä) pumppiin. En oikein itsekään ymmärrä, miten voin tykätä siitä niin paljon... Tänäänkin taas tuli vaan niin hyvä mieli siellä tunnilla. Pumppi vetää vertoja onnellisuudentunteen ja tyydytyksen tuottamisessa melkein jopa seksille ja shoppailulle!

Maanantaina vaihtui uus body pump -ohjelma, jota jatkuu seuraavat 3kk. Ainoan ongelman tää addiktio tuottaa todennäköisesti sinä aikana mun olkapäille. Sen ohjelman olkapääbiisi on nimittäin jotain ihan hirveetä. Viis minuuttia kauheeta helvettiä. Jos jatkan tätä rataa, mulla on joulukuussa massiivisina pullistelevat bodybuilder-hartiat! Mut en oikein tiedä miten mä yhtäkkiä en enää haluaiskaan käydä siellä...

Äsken söin liikaa mustikka-vadelmarahkaa, jota tein. Söin sitä huomaamatta samalla kun tuijotin BB:tä. Huomasin samalla, että mä en syty näille uusille asukkaille yh-tään.

Ai niin. Ja mustikka-vadelmarahkaövereitä vetäessäni haaveilin koko ajan banoffee-kakusta. Voisko joku tehdä mulle sellaisen?