Harry, oh Harry... And yea, then there was this William and Kate too.

Koko maailma odotti henkeään pidättäen Willsin ja Katen häitä. Ja siihen se sitten lässähti koko maailman eteen. Kuninkaalliset häät oli loppujen lopuksi pieni pettymys. Ei satumaista tunnelmaa, ei onnea, ei suurta rakkautta ja suuria tunteita, ei itkua, ei naurua...ei oikein mitään. Kuninkaallinen suudelma parvekkeeltakin oli kauhea pettymys! Pieni pusu, that's all. Morsian oli kaunis ja sulhanen oli söpö ja sympaattinen. Puitteet oli hienot ja ihmisiä paljon. Kaikille hattujen ystäville juhlat oli varmasti vuosisadan tapahtuma!

 

 

Sori, kuvien huono laatu johtuu tietysti siitä, että otin ne televisioruudulta!

Mun mielestä koko häiden kohokohta oli, ei morsian, ei sulhanen, ei Westminster Abbey, vaan prinssi Harry. Ah. Harry pelasti häät. Voisin keksiä vaikka kuinka monta syytä, miksi Harry on ihanampi kuin William.

- Harry on punapää (mulla oli nuorena Harryn näköinen poikaystävä, mitäköhän sille kuuluu)
- Harry on nauravainen
- Harry vaikuttaa hassuttelijalta
- Harry on epätyypillinen kuninkaallinen, joka vetää viinaa ja bailaa, ja jolla on semi-trashy tyttöystävä
- Harry oli Afganistanin sodassa siinä missä muutkin brittipojat (en ole sotamyönteinen, päinvastoin, mutta se osoitti tiettyä "tavallisuutta" Harrylta)
- Harry on kuuma. Ei vaadi enempää perusteluja
- Harrysta ei tule kuningasta, iso plussa

Ei silti, mun mielestä myös William on sööde, ja erityisesti pisteet Willsille sympaattisuudesta.

For what good is love, without loving you?

Kuuntelin Scott Walkerin Scott 3 -levyä... Suosittelen. Kaikille. Tiedän että tän biisin on esittäneet mm. Dusty Springfield ja Frank Sinatra, mutta mun suosikkiversio on Scottin.

If you go away
On this summer day
Then you might as well
Take the sun away
All the birds that flew
In the summer sky
When our love was new
And our hearts were high
And the day was young
And the night was long
And the moon stood still
For the night bird's song

If you go away

But if you stay
I'll make you a day
Like no day has been
Or will be again
We'll sail the sun
We'll ride on the rain
And talk to the trees
And worship the wind

Then if you go
I'll understand
Leave me just enough love
To fill up my hand

If you go away
As I know you will
You must tell the world
To stop turning, turning
'til you return again
If you ever do
For what good is love
Without loving you?
Can I tell you now
As you turn to go
I'll be dying slowly
'til the next hello

But if you stay
I'll make you a night
Like no night has been
Or will be again
I'll sail on your smile
I'll glide on your touch
I'll talk to your eyes
That I love so much

But if you go
I won't cry
Though the good is gone
From the word goodbye

If you go away
As I know you must
There'll be nothing left
In this world to trust
Just an empty room
Full of empty space
Like the empty look
I see on your face
And I'd have been the shadow
Of your shadow
If it might have kept me
By your side

My HOT HOTpants!!

Mahtavaa! Vihdoin oikea, kunnollinen syy uudelle blogipostaukselle!

Mun vanhemmat lomailivat Lontoossa, joten tietty sujautin niiden matkalaukkuun listan siitä, mitä kaikkea ihanaa haluaisin Topshopista (joo, tiedän että niillä on myös nettikauppa, silti. Voisin myös kertoa, mitä kaikkea muuta kivaa sieltä mukaan irtosi, mutta se on tässä yhteydessä täysin merkityksetöntä, nimittäin...).

Tänään ne saapuivat: maailman KAUNEIMMAT hotpantsit!!! Jos ollaan täysin rehellisiä, en edes tiennyt, että näinkin laiskan ja epäurheilullisen hanurin voi saada näyttämään niin hyvältä!

En aio enää käyttää mitään muita housuja. Tervetuloa talvi ja pakkanen, muutan Brasiliaan ja liitto mun ihanien indigon väristen, kultaisilla napeilla koristeltujen, korkeavyötäröisten hotpantsieni välillä älköön koskaan katketko (paitsi niinä aikoina kun niiden täytyy olla pesukoneessa tai muusta välttämättömästä syystä pois jalasta, jolloin silloinkin pysyttelen näköetäisyydellä). Taivas on auennut.

PS Kuva ei tee oikeutta. Suosittelen bongaamaan ne jostain livenä.

Happiness is just an illusion caused by the temporary absence of reality.

Anyone who ever gave you confidence, you owe them a lot

Eilen oli ehkä kovin sade, ikinä Suomessa. Tai ainakin kovin, jonka aikana oon itse ollut ulkona kastumassa. Hämeentiellä Kauppahallin kulmalla kahlasin pohjetta myöten vesilammikossa kun ylitin tietä. Uusissa nahkakengissä, tietty. Ei ollut ihan hirveen romanttista, mutta sateesta tuli heti mieleen yliromanttiset elokuvat The Notebook ja tietysti Breakfast at Tiffany’s. Molemmissa suudellaan sateessa ja erityisesti jälkimmäinen on niin itkettävän ihana, Moon River soi taustalla ja kaikkee.

Mietin, että onko Breakfast at Tiffany’sin taustalla joku syvempi filosofia. Sehän pohjautuu löyhästi Truman Capoten kirjaan (joka ei ilmeisesti ole rakkaustarina). En oo kirjaa lukenut, mutta elokuvassa ainakin päähenkilöiden välissä on erityisesti Hollyn kamppailu omia sisäisiä ristiriitoja, epävarmuutta jne. vastaan. Yksin on turvallista – kun ei tarvitse luottaa toiseen ihmiseen, ei tarvitse myöskään pelätä luottamuksen rikkoutumista. Jalokiviliikkeeseen voi paeta, epätodellinen helpottaa todellisuuden tuskaa.

Oon miettinyt viime aikoina sitä, miten särkyneen luottamuksen voi palauttaa, vai voiko? Siis jos ihminen on kerran menettänyt pahasti luottamuksensa toiseen ihmiseen, voiko sitä enää saada takaisin vai voiko samalla menettää luottamuksensa ihmisten hyvään tahtoon ylipäänsä? Yksi läheinen ihminen sanoi, ettei luota ihmisiin ylipäänsä, että se juontaa juurensa jonnekin lapsuuteen, jolloin ei ole voinut täysin luottaa omien vanhempien huolenpitoon. Musta tuntuu usein, että olen täysi vastakohta sille ajattelulle. Sinisilmäinen ja luotan siihen, että toiset haluavat pelkkää hyvää muille ihmisille. Kai se on jonkinlaista optimismia sekin, eikä sitä voi olla liikaa (kunhan pysytään realismin rajoissa!).