I can never have a real conversation with you. You never have ideas, only feelings. That's not true. There are ideas in feelings

Pierrot le fou (1965)

I'm glad I don't like spinach, because if I did then I would eat it, and I can't stand the stuff

Bebe-leivoksia ja punaviiniä. Katsoin äsken Godardin Pierrot le foun yhdessä parin ystävän kanssa, ja voin oikeastaan just nyt ainoastaan hehkuttaa sen ihmeellisyyttä! Ensinnäkin. Pääosissa Jean-Paul Belmondo ja Anna Karina = ei voi mennä pieleen. Itse asiassa nyt huomasin ensimmäistä kertaa, kuinka loistava näyttelijä Belmondo oikeastaan onkaan! Toiseksi, elokuvan kuvat ja värit = täydellistä. Bonnie & Clyde -henkinen rakkaustarina, jonka kliinisyys tekikin siitä täysin taianomaisen, epärealistisen. Itse asiassa juonella ei ole niinkään merkitystä Pierrot le foussa. Se oli mielestäni ennen kaikkea hullutteleva kahden päähenkilön matka, jonka katkaisivat useaan otteeseen täysin irrelevantti dialogi ja erikoiset monologit. Itse asiassa jotkut leffan monologeista olivatkin ihan parasta antia, ei juonellisesti, vaan elokuvan tarinan kannalta. Absurdia on viimeistään ihanan Anna Karinan ja Belmondon käsittämätön Vietnam-näytelmä. Oli pakko kysyä kanssakatsojilta, että mitä hitsiä... I love it.

Elokuvassa on myös pari täysin juoneen liittymätöntä musikaalikohtausta. Tässä oma suosikkini, yksi koko elokuvan lempikohtauksista, vaikka oikeastaan ei voi sanoa niin...tykkäsin vaan niin paljon niistä kaikista.

We should boycott women who don't cry

Nyt tuli aika samanlainen otsikko kuin aiemminkin on ollut. Mutta Une femme est une femme vaan on niin hyvä, yksi mun lempi Godard-leffoista. Ja Anna Karina vaan niin...ah. Ihana. Tänään sain Facebookissa privaattiviestin joltain randomtyypiltä, joka sanoi. "Aika erikoinen kuva sinulla. Mutta nätti olet kyllä mielestäni ;)" Profiilikuvanani on siis Anna Karinan kuva tästä samaisesta elokuvasta... Tiedoksesi sinulle, kirjoittaja: jos et tiedä, kuka siinä kuvassa on (että se en ole minä vaan yksi tietty), ei kannata lähestyä.

Tänään on ollut mahtava päivä: Gtalk-treffit heti aamulla ennen töihin menoa, aurinkoa, kivaa lounasseuraa töissä, ja nyt vaan koti-ilta. Huomenna Lahteen.

Rakkaudentäyteistä perjantaita!

Une femme est une femme - même quand elle est malade

No niin, mä tulin sitten kipeäksi. Ei oo mitään rasittavampaa kuin olla kipeänä vällyjen välissä viikonloppuiltana, kun tiedossa olis ihanat juhlat ja kerrankin paljon ystäviä kokoontuneena yhteen. Vaikka mulla onkin aika huono olo, kävin tänään silti Reetan kanssa matkamessuilla. Menomatka messukeskukselle (kuten myös paluu) oli tukala, koska palelin ihan hulluna. Itse messuista ei oikeastaan jäänyt mitään käteen. Paitsi päivä Tukholmassa -risteily!!!! Omg.

Alunperinhän siis menin sinne etsimään lentoa Brasiliaan, mutta sitä ei löytynyt - ainoa lentotarjous löytyi TAP Portugalilta, ja niiden tarjouksessa maksimi perilläoloaika oli yksi kuukausi. Oli siis ihan pakko ostaa jotain muuta. Osuttiin Siljan ständille just silloin, kun niillä alkoi 15 minuuttia kestävä tarjousmyynti, Helsinki-Tukholma -risteily A-hytissä 50 euroa. Ihan oikeasti en halua risteilylle! En! Mutta koska S halusi niin tulenpalavasti jo kesällä päästä risteillen Tukholmaan (kieltäydyin keskustelemasta aiheesta, koska pelkkä puhekin siitä aiheutti suurta ahdistusta) ja musta tuntui lopulta kurjalta kun niin suorilta torjuin koko ajatuksen, niin päätin nyt sitten ostaa sille tän risteilyn syntymäpäivälahjaksi.

Messuista voin sanoa nyt tän kerran perusteella, että ei kannata mennä. Jos siis löytää etsimänsä netistä, kannattaa jäädä kotiin.

Tässä kipeässä lauanta-illassa oli tietysti myös hyviä puolia. Sain olla hyvällä omatunnolla kotona verkkareissa, sekä, mulla oli aikaa järjestää huomisen kirppiskäynnin myytävät tavarat, joita onkin siis ihan riittävästi ottaen huomioon, että saan kantaa ne yksin. Mulla tuli tavaraa siis neljä täyttä Ikea-kassillista ja paljon enemmänkin olis ollut, mutta ne ei mitenkään mahdu sille pöydälle joten jätän ne ens kertaan. Myytävänä mulla on ihan käsittämätön läjä vaatteita laidasta laitaan, talvitakkeja, kenkiä, käsilaukkuja ja vähän koruja. Ollaan siis Valtterilla ystäväni Veeran kanssa huomisesta aamuyhdeksästä, tulkaa moikkaamaan!

Kun olin saanut kaikki tavarat pakattua valmiiks aamua varten, aloitin katsomaan Godardin Une femme est une femmeä (jonka oon nähnyt aiemmin, ja jonka nyt sitten jätin kesken koska olen niin väsynyt). Mä rakastan Godardin elokuvia ja Nainen on aina nainen vuodelta 1961 on yksi mun Godard-lemppareista. Siinä on paitsi Jean-Paul Belmondo (miks musta tuntuu, että kaikkien 60-luvun ranskalaisten elokuvantekijöiden ensimmäinen nimi on Jean?), myös niin ihana ihana Anna Karina, joka oli Godardin muusa ja näyttelee muissakin sen elokuvissa.

Jos haluaa nähdä ranskalaisen uuden aallon elokuvia, kannattaa tässä ja ensi kuussa käydä Orionissa, muistaakseni siellä on Alain Resnaisin retrospektiivi. Vaikka Resnais ei kyllä vedäkään vertoja Godardille ja Truffaut'lle, niin ajattelin itse käydä katsomassa ainakin pakolliset klassikot Marienbadin ja Hiroshima, rakastettuni.

I think your legs and breasts are very moving

Tänään ystäväni Olli ilahdutti Facebookissa mun aamua kuvalla, tai .gif-animaatiolla, yhdestä parhaista Godardin elokuvista, Hullu Pierrotista. Ilahduin itse asiassa niin paljon, että postaan sen tänne.

Jean-Paul Belmondohan näytteli tietysti jo ennen Pierrot le fouta (1965) Godardin läpimurtoleffassa À bout de souffle, jonka suomennos Viimeiseen hengenvetoon on muuten huomattavasti parempi kuin enkkunimi Breathless. Ja jonka remakea with Richard Gere suosittelen välttämään.

Jee Olli!

Onnellinen surullinen tyttö

"I don't know if I'm unhappy because I'm not free, or if I'm not free because I'm unhappy." - Godard's À bout de souffle (1960)

Halusin jatkaa vielä vähän onnellisuudesta...

Tajusin eilen, että en oikeasti ole surullinen krapulan tai väsymyksen vuoksi. Surullisuus on luonteenpiirre. Se on varmaan aina ollut mussa. Tänään mietin, miksi se pitäisi kieltää, enkä keksiny yhtäkään syytä, joka vaikuttaisi suoraan muhun itseeni. Olisinko niin paljon onnellisempi (tai hyväksyttävämpi), jos olisin aina tosi hilpeä?

Päätin olla maailman onnellisin surumielinen tyttö. Tai ehkä kaihoisa, surumielinen on niin dramaattista. Kuten eräs argentiinalainen kirjailija totes, vapaasti suomennettuna "Olen niin onnellinen omassa helvetissäni". Aivan. En tunne intohimoa muuttua paremmaksi ihmiseksi. Eikä kaihoisuus ahdista...luulen, että se ahdistaa paljon enemmän muita ihmisiä. Yritän olla hyvä ja iloinen ympärillä oleville ihmisille. Mutta toisaalta, useimmiten olen ihan oikeastikin tosi tosi iloinen.

Mutta näin elämä on, ja se on ihan ok.