Riding isn't the matter of life or death. It's more important than that

Ootteko koskaan kuulleet horse divingista, eli suoraan suomennettuna hevossukelluksesta? No minäpä en! Mutta Getty Imagesissa kuvia etsiessäni löysin tän hämmentävän lajin ytimeen. Kuvat vuodelta 1955, joka oli ehkä hevossukelluksen kulta-aikaa.

Mä en ehkä uskaltaisi kokeilla, mutta todellakin haluaisin nähdä tämän livenä!!!! Tosin taitaa olla, että laji on taidettu kuopata joskus 70-luvun loppupuolella. Olis mielenkiintoista tietää, mitä heppa ajattelee koko asiasta. Oli miten oli, ainakin kuvat on ihan mielettömiä.

EDIT: Wikipedia sanoo, että hyppäämisestä kieltäytyneille hevosille on annettu sähkösokkeja tms. EN missään nimessä ole moisen toiminnan kannalla ja perun puheeni siitä, että haluaisin nähdä tätä livenä. Olen silti sitä mieltä, että kuvat on hienoja, vaikken missään nimessä hyväksykään mihinkään elävään olentoon (paitsi ampiaisiin) kohdistuvaa julmuutta.

Photos Three Lions/Getty Images 1955

Pretending to be wicked and being really good all the time would be hypocrisy

Otsikko vähän mukaeltu lainaus Oscar Wildelta.

Luin muutama päivä sitten jostain (olisko ollut .joku verkkolehti tai blogi) Suomessa tunnetuista, nimeltämainitsemattomista bloggaajista ja kuinka heidän bloginsa ovat täynnä rakkautta, mahtavia juhlia, brunsseja ystävien kanssa, onnistumisia työssä, kalliita vaatteita ja skumppaa. Sitten nämä bloggaajat itse kommentoivat, että juuri sellaisia asioitahan ihmiset haluavat toisten blogeista lukea. Että ketä kiinnostaa lukea, jos mun koti on just nyt tosi paskaisessa kunnossa?

MUA KIINNOSTAA!

Kaiken ihme esittämisen ja hipsterinä olemisen sivutuotteena tosielämän realiteetit näyttää tulleen jotenkin noloiksi monen mielessä. No mun mielestä kaikki ulkokultaisuus vasta noloa onkin, ja itse ainakin nautin ihan älyttömästi siitä, että ihmiset uskaltaa kirjoittaa rehellisesti elämästään. Rehellisyys ja rohkeus olla heikko on uusi hipster! Nostan hattua teille ystäväni, jotka kirjoitatte loskan masentamasta kotimatkasta työpäivän jälkeen ja päivistä kun kaikki menee päin persettä, ja siitä miten soitatte kännipuheluita entisille hoidoille, tai miten poikaystävän kanssa menee helvetin huonosti. Ootte parhaita ja pelastatte mun jokaisen päivän!

Kenenkään elämä ei oo lempeä ja skumppaa joka päivä, tai vaikka oliskin, niin se ei tee kenenkään elämästä jatkuvan onnellista. Mä en henkilökohtaisesti jaksa lukea jokapäiväistä hehkutusta siitä, miten siistiä on taas ollut, ja miten esimerkillistä jonkun elämä on, selata sivukaupalla mahtavia kuvia mahtavasta hipsterarjesta ja lukea lässytystä elämän "pienistä ja suurista ihanuuksista".

Mä aion jatkossakin kirjoittaa mun huonoimmista hetkistä, itsesäälin aallokoissa vellomisesta ja siitä, miten sieltä pääsee ylös. Ja siitä, että kriiseilen ja draamailen, ja että mun parisuhde on ajoittain hiton vaikea. Ja myös välillä siitä, miten mahtavaa näissä tilanteissa on tajuta, miten hyviä ystäviä mulla on. Ja miten ihana mun kummipoika on, ja mun pupu. Ja mun mies.

Olen ylpeä siitä, että olen flippi!
Koska jokainen on joskus.

Facebook, again

Välillä Facebookissa oleminen oikeasti ahdistaa mua. En tiedä ihan suoranaisesti miksi. Ehkä siks, että niin monet ihmiset näkee siellä mun tunnontuskat (vaikka olenkin yrittänyt rajoittaa sitä), tai ehkä siksi, että sama tapahtuu toisinpäin. Ja ihan kaikkea en vaan haluaisi/jaksaisi aina tietää.

Nytkin mun tekis mieli deletoida itteni sieltä - siis JOS se ylipäänsä olis mahdollista, kiitos vaan Zuckerberg. Mutta sitten mun elämässä todennäköisesti vallitsisi sosiaalisuustyhjiö. Mitä mä tekisinkään, kun en enää päivittäin tietäisi, mitä kaikki tyypit tekee ja ajattelee ja haluaa ja aikoo? Ja sit en taas haluakaan poistua sieltä, en mistään hinnasta.

Onks se pelottavaa, vai onko tää vaan nykyisin sitä, miten elämän kuuluu olla?

Girls who eat their feelings. Girls who don't eat anything. Desperate wannabes.

Syksy on siis näemmä totta. Ulkona sataa ja on tosi ankeaa... En sitten mennytkään aamulla kirjastolle, vaan sen sijaan pesin pyykkiä, join kahvia, surffailin läpi ihania blogeja ja juttelin kämppikseni Hannan (♥) kanssa semisyvällisiä.

Syysvaatteet on muuten kevätvaatteiden ohella ihanimpia! Saa laittaa paljon vaatteita, ei tarvitse paljastella pintaansa...mutta toisaalta ei vielä tarvii pakkautua kymmeneen vaatekerrokseen, jossa sitten hikoillaan kaupoissa ja julkisissa kulkuvälineissä - ja silti palellaan ulkona. Tilasin asos.comista toissa päivänä vaatteita, tosin en mitään kovin erikoista, mikä nyt harmittaa! Lisäksi oon ihaillut Ebayssa yhtiä kiiltäviä riding bootseja, mutten oo vielä ihan varma onko ne sittenkin liian överit. Se kohde sulkeutuu tänään, joten mulla tulee kiire päättää.

Syksyn kunniaksi löysin ihania kuvia! Ei sinänsä syksyisiä, mutta ihanat värit. Ja muuten, näissä kiteytyy etäisesti myös mun rakkaus ruuan kosketteluun (erityisesti jälkiruokien ja leivonnaisten). I know I'm a freak!

Images: French Frosting

Ai niin. Hanna näki viime yönä outoa unta. Siinä unessa S oli kuollut ja me juteltiin Hannan kanssa siitä. Kerroin Hannalle, että odotan saavani jonkinlaisen yhteyden siihen vielä. Hanna kysyi, uskonko oikeasti että sellainen on mahdollista, ja vastasin, että mun täytyy vielä käsitellä sitä asiaa... Todella hämmentävää.

Hirvee päivä

Tänään on ollut tosi paska päivä. Vietin eilen superhauskan illan puistossa ystävien kanssa ja olo on ollut nyt sen mukainen. Aamulla löysin yhden vanhan blogin ja sen lukemisesta tuli entistä huonompi fiilis. Sellainen olo, että joltain on jäänyt joskus jotain kertomatta, ja tavallaan haluaisin nostaa kissan pöydälle mutta tavallaan mulla taas ei ole siihen mitään halua. Ahdistaa. Serge Gainsbourg onneks auttaa vähän ♥ Tänään, tässä olotilassa mun lempikappale on La Chanson De Prévert. Mäkin haluaisin vaan halailla.

Anyone who ever gave you confidence, you owe them a lot

Eilen oli ehkä kovin sade, ikinä Suomessa. Tai ainakin kovin, jonka aikana oon itse ollut ulkona kastumassa. Hämeentiellä Kauppahallin kulmalla kahlasin pohjetta myöten vesilammikossa kun ylitin tietä. Uusissa nahkakengissä, tietty. Ei ollut ihan hirveen romanttista, mutta sateesta tuli heti mieleen yliromanttiset elokuvat The Notebook ja tietysti Breakfast at Tiffany’s. Molemmissa suudellaan sateessa ja erityisesti jälkimmäinen on niin itkettävän ihana, Moon River soi taustalla ja kaikkee.

Mietin, että onko Breakfast at Tiffany’sin taustalla joku syvempi filosofia. Sehän pohjautuu löyhästi Truman Capoten kirjaan (joka ei ilmeisesti ole rakkaustarina). En oo kirjaa lukenut, mutta elokuvassa ainakin päähenkilöiden välissä on erityisesti Hollyn kamppailu omia sisäisiä ristiriitoja, epävarmuutta jne. vastaan. Yksin on turvallista – kun ei tarvitse luottaa toiseen ihmiseen, ei tarvitse myöskään pelätä luottamuksen rikkoutumista. Jalokiviliikkeeseen voi paeta, epätodellinen helpottaa todellisuuden tuskaa.

Oon miettinyt viime aikoina sitä, miten särkyneen luottamuksen voi palauttaa, vai voiko? Siis jos ihminen on kerran menettänyt pahasti luottamuksensa toiseen ihmiseen, voiko sitä enää saada takaisin vai voiko samalla menettää luottamuksensa ihmisten hyvään tahtoon ylipäänsä? Yksi läheinen ihminen sanoi, ettei luota ihmisiin ylipäänsä, että se juontaa juurensa jonnekin lapsuuteen, jolloin ei ole voinut täysin luottaa omien vanhempien huolenpitoon. Musta tuntuu usein, että olen täysi vastakohta sille ajattelulle. Sinisilmäinen ja luotan siihen, että toiset haluavat pelkkää hyvää muille ihmisille. Kai se on jonkinlaista optimismia sekin, eikä sitä voi olla liikaa (kunhan pysytään realismin rajoissa!).