Winter is nature's way of saying, "Up yours."

Meidän kodissa on niin kylmä, että tää näpyttely tekee tuskaa! Tekis mieli olla koko ajan vaan tumput kädessä, jos mulla siis olis sellaiset.

Ehdin viime viikolla jo hehkuttaa, kuinka täällä on ihanan aurinkoinen ja lämmin sää. Viikonlopun aikana asiat kuitenkin muuttui, aurinko tosin paistoi tänään aamulla, mutta lämmöstä ei kyllä ole tietoakaan. En tiedä kumpi on parempi, olla sisällä ikkunat auki vai ikkunat kiinni. Sillä ei tunnu olevan juurikaan väliä, mutta aamuinen aurinko kyllä helpotti tilannetta vähän. Istuin parvekkeella suorassa auringonvalossa niin kauan kuin sitä kesti. Koska sisätilojen kylmyys on yksinkertaisesti tuskaa! Selvitäkseni tästä ja pahemmasta seuraavat kaksi kuukautta mun on ostettava lämmitin. Villasukat/takit/housut on kokeiltu ja mikään ei tunnu auttavan. Lisäksi kylmästä suihkusta kylmään kylpyhuoneeseen ja sieltä kylmään makuuhuoneeseen siirtyminen on sietämätöntä.

Mutta, onneksi mukavat asiat lämmittää mieltä. Viikonloppuna pidettiin pienimuotoinen get-together niille ihmisille, joiden kanssa ystävystyin täällä viime syksynä. Lisäksi S kutsui vanhoja koulukavereitaan, joita olen joskus tavannut, mutta joista kukaan ei puhu englantia tai ole muutenkaan kovin kiinnostunut maailmasta Maringán ulkopuolella. Tein tarjolle falafeleja, marinoitua munakoisoa, tsatsikia, hummusta, tapenadea ja leipää. Onneksi kukaan niistä koulukavereista ei lopulta saapunut, koska S arveli että pettymys olisi ollut suurehko, kun tarjolla ei olekaan pão de queijoa ja sipsejä (ei sillä, I heart pão de queijo). Mun eksoottiset tarjoilut oli lopulta menestys ja muutenkin ilta oli parhaita Brasiliassa viettämiäni. 

 Juhlissa tein myös viimeisen eforttini lähestyäkseni S:n veljen tyttöystävää. Oltiin parvekkeella nelistään, kun otin asian suoraan puheeksi, kysyin ymmärtääkö hän kaiken mitä englanniksi puhun (vastaus oli kyllä), ja kerroin, kuinka tärkeää mulle ja kaikille olis, että hän osoittaisi edes vähän kiinnostusta tutustua ja kommunikoida mun kanssani. Lopulta pidin niin koskettavat paasaukset portugaliksi, että S ja veljensä pyyhkivät silmäkulmiaan liikutuksesta. Itse niiden sanojen kohteelle niillä ei kuitenkaan ollut merkitystä, eli tilanne ei muuttunut miksikään. Sen illan jälkeen päätin, että mun yritykset on yritetty enkä enää voi tehdä asialle yhtään mitään. Kaikkien kanssa ei vaan voi olla ystävä, ja se on nyt perheen kuningataräidinkin hyväksyttävä.

Ensimmäinen kosketus Maringán talveen syntyi muuten samana iltana, kun puolenyön jälkeen lähdettiin käymään isoissa farmijuhlissa kaupungin laitamilla. Mulla oli päällä farkut, neuletakki, kaulahuivi ja trenssihenkinen ysäritakkini, ja olin aivan umpijäässä. Kinkerien sisäänkäynnillä tapasin hauskoja ihmisiä, ja loin toivon mukaan yhden uuden ystävyyssuhteen alun. Katsotaan, mitä siitä tulee, mutta tyttö oli ainakin ihana ja alku lupaava! Sunnuntain perhelounas oli tuskallinen dagen efter -taistelu, mutta sain sentään vauhdikkaan kyydin S:n veljen moottoripyörän kyydissä, se pelasti koko päivän.

Haluaisin kirjoittaa vielä lisää, mutta mun sormet on niin kohmeessa etten pysty.

A balanced diet is a cookie in each hand

Kirjoitinkin eilen siitä kuntosalin jäsenillanvietosta, johon olin aikeissa mennä. Eilen oli niin hyvä fiilis siitä, että teen jotain, mikä on mun oma juttu ja lisäks tietty pääsen tapaamaan uusia ihmisiä.

Illalla oli kaatosade ja aika viileää, joten yksi kuntosalilla tapaamani nainen tuli ystävällisesti hakemaan mua kotoa ja mentiin sinne tapaamiseen yhdessä sen ja sen tyttären kanssa. Illanvietto järjestettiin, kuten kerroinkin, ison cachaçarian kellarin yksityistilassa, joka oli hieno. Sinne oli kokoontunut yli 60 kuntosalin jäsentä, pelkästään naisia. Ja nyt on pakko sanoa, sori vaan naiset, etten oo ikinä nähnyt niin paljon silikonia yhdessä paikassa. En varmaan edes Girls of the Playboy Mansion -ohjelmassa, jota oon joskus erehtynyt katsomaan.

Kun saavuttiin, siellä oli illan järjestäjät vastassa ottamassa valokuvia kaikista sisääntulijoista. Ensimmäinen kysymys oli, joka esitettiin (kuten tavallista) mun seurassa oleville ihmisille, ei mulle itselle: onko tuo SE amerikkalainen. Oon alkanut jo tottua siihen, että oon täällä ihmisille automaattisesti americana. En tosin tykkää siitä, mutta toisaalta olis ihan sama minkä maan Etelä-Amerikan ulkopuolelta mainitsisin kotimaakseni, harvalla on pienintäkään hajua missä on joku Finlândia. Nykyisin en ees enää viitsi kysyä, tietääkö mun tapaamat ihmiset, missä Suomi sijaitsee, koska se johtaa yleensä poikkeuksetta kiusalliseen tilanteeseen. Kerran multa on rohkeasti kysytty (kun sanoin asuvani Helsingissä), onko se lähellä Kiinaa.

Nojoo, mutta takaisin eilisiltaan. Agendalla siellä oli juoda brasilialaisia hedelmämehuja, ei siis cachaçaa, syödä ja seurustella. Mehut oli hyviä, ruokakin järjestyi pienen keskustelun jälkeen, siitä kiitos mun ystävälliselle pöytäseurueelle. Niillä oli nimittäin tarjolla vain erilaisia lihoja. Lopulta sain syödäkseni escondidinho-nimistä herkkua, joka on valmistettu muussatusta maniokista (tyypillinen perunan korvike ja mihin tahansa käytetty juures Brasiliassa), hienonnetusta broilerista ja paksusta juustokuorrutuksesta. Nami!

Muutoin ne kolme tuntia, jotka vietin siellä, tuntui todella, todella pitkiltä. En tietenkään voinut osallistua yleiseen seurusteluun, kielitaidon puuttuessa. Onneks mun pöydässä istui muutama ihminen, jotka puhui vähän englantia, ja pystyin juttelemaan edes hieman illan aikana. Lisäks naisten keskustelu siinä pienessä tilassa yltyi usein hirveeks huutamiseksi, ja musta tuntuu että olin koko ajan ihan pihalla, kun en tiennyt mille huudetaan ja hakataan pöytää ja nauretaan.

Ilta huipentui siihen, kun jokaiselle jaettiin oma lahja. Lahjapöydässä oli ihania koreja täynnä ihon- ja kauneudenhoitotuotteita, suihkutuotteita, vaatteita, koruja ja erikoisempia alkoholeja. Korviahuumaavan huudon säestämänä sitten jokainen sai vuorollaan lahjan. Kun tuli mun vuoro, sain isohkon paperikassin joka oli sidottu kiinni kauniilla nauhalla. Avasin sen innoissani...ja nostin sieltä esiin peltilaatikollisen keksejä. Nyt voin rehellisesti sanoa, että kyllä muuten vitutti, kun katselin ympärillä istuvien ihania kauneudenhoitotuotteita. Ne varmaan ei halunneet syödä niitä keksejä itse, joten päättivät antaa ne ahneelle amerikkalaiselle. Illan päätteeks arvottiin vielä yli jääneet muutamat lahjat, joista yksi osui mulle! Jes, ajattelin, mä niin ansaitsin sen revanssin. No ainakin aiheutin hilpeyttä muissa ihmisissä, kun lahjapaketista paljastui kahdet narustringit. Ei vissiin auta syödä kauheesti keksejä, jos haluan yrittää mahtua niihin.

Olin niin ONNELLINEN päästessäni kotiin! Sain potkaista korkkarit jalasta, rojahtaa sohvalle vihdoin sen cachaça-lasin kanssa ja katsoa leffaa S:n kainalossa. Täällä sosialisointi on todellakin bodypumppia rankempaa urheilua.

Adaptation - my story

Mulla ei enää ikinä oo aikaa päivittää tätä blogia. En mä kyllä tiedä, mitä muutakaan kauheen tähdellistä mä muka koko ajan teen, mutta jotenkin tuntuu, et aina kun olen aikeissa ryhtyä kirjoittamaan, jotain muuta tulee tai pitää lähteä jonnekin. No, mutta nyt on aikaa.

Mulle tosiaan täällä Maringássa eläminen on ollut monellakin tavalla uusi kokemus. Ei pelkästään kaikki se uuteen kulttuuriin, tapoihin, ilmastoon, sosiaaliseen elämään (tai sen puutteeseen) jne. sopeutuminen, vaan myös sopeutuminen yhteisen kodin jakamiseen toisen kanssa. Tää on mulle siis ensimmäinen kerta, kun asun miehen kanssa yhdessä (vaikka siis oonhan mä asunut miespuolisten kämppisten kanssa, mutta nykyinen asuintilanne on kuitenkin ihan eri juttu) ja ei varmaan tuu yllätyksenä, että oon sen myötä ehtinyt viimeisen 1,5 kuukauden aikana käydä läpi aika villin tunteiden skaalan.

Pääasiassa kaikki on mennyt hyvin ja oon ollut täällä tosi onnellinen. Toisinaan tietysti olosuhteet on vaikuttaneet mun mielialaan, kuten se, ettei mulla oo ketään, jolle soittaa ja kysyä tehtäiskö jotain kivaa. Onneks mulla on sentään Skype ja Gtalk, sehän on melkein ku olis baarissa kavereiden kanssa! Ikävä kyllä ne olosuhteet on vaikuttaneet välillä myös mun ja S:n väleihin. Joskus yksinäisellä hetkellä tuntuu jotenkin epäreilulta se, että toisella on omat sosiaaliset kuvionsa ja vaikka mä oonkin niihin tervetullut, ei se ole aina niin yksinkertaista. Ensinnäkin kieli on täällä iso ongelma. 70 prosenttia ihmisistä, joita tapaan, ei puhu englantia. Nekin jotka puhuu, puhuu usein huonosti. Monta tuntia seurassa, jossa ihmisten vuorovaikutukseen ei millään tavalla voi osallistua, on aika raskasta, voitte kokeilla jos tilaisuus tulee. S:n työkaverin vaimo opettaa englantia jossain kansainvälisessä yrityksessä täällä, ja sanoi, että vuosi sitten Maringássa asui amerikkalainen nainen siinä firmassa komennuksella olevan miehensä kanssa, joka ei kahden vuoden aikana saanut yhtäkään ystävää. Kuulostaa täysin absurdilta, mutta tässä kaupungissa se ei suoraan sanottuna oo niin kovin yllättävää. Toisekseen, ne ihmiset ei oo MUN ystäviä. Tapaan niitä ainoastaan S:n seurassa, enkä mä voi avautua niille asioista, joista puhun mun ystävien kanssa. Siis vaikka yhteinen kieli oliskin. Esimerkiksi "kriisitilanteessa" tarvitaan kuuntelevaa korvaa, joka nyt puuttuu. Itse asiassa mulla on ollut täällä ollessa yksi hetki, jolloin oon ollut niin epätoivoinen, että pyysin josko voisin jutella S:n veljen kanssa. Ei kovin puolueeton maaperä, mutta se teki niin hyvää! Muutenkin välillä musta tuntuu, että meidän konfliktit on osittain kulttuurieroista johtuvia, jonka takia olis hyvä jakaa niitä asioita sellaisen tyypin kanssa, joka ymmärtää tätä kulttuuria. Toisaalta suurin osa riidoista liittyy epäilemättä tähän tilanteeseen ja siihen, että ilman työpaikkaa ja sosiaalista verkostoa täällä koen olevani liian riippuvainen S:stä, joka taas ahdistaa mua. Lisäksi en tietenkään ole ihmisenä konflikteja välttelevää tyyppiä, joten lauhkea ja sopuisa mieskin löytää itsensä mun kanssa joskus yllättävistä tilanteista.

Mun sosiaalisen elämän hiljaisuuteen, enemmän kuin mikään muu, on auttanut kuntosalilla käynti. Siitä on itse asiassa tullut tosi tärkeä asia mulle, eikä pelkästään siks, että oon lihonut viiden viikon aikana KOLME KILOA (ja se todellakin näkyy ja tuntuu) vaan myös siksi, että se on mun oma juttu täällä. Siellä oon päässyt juttelemaan ihmisten kanssa ja aistinut molemminpuolisia ilon tunteita siitä, että pääsee keskustelemaan paikallisen/ulkomaalaisen kanssa ja ihan pelkästään tutustumaan uuteen ihmiseen. Viime perjantaina pumppitunnin jälkeen kaksi tyttöä tuli juttelemaan, ja kertomaan että tänään tiistaina kuntosalin jäsenet kokoontuu viettämään iltaa yhteen Maringán cachaçariaan (eli paikkaan, jossa voi potentiaalisesti juoda itsensä todella hauskaksi cachaçalla), ja että olisin lämpimästä tervetullut, jos haluan liittyä seuraan. Miten onnelliseks pieni asia voikaan tehdä! Tänään siis meen sinne illanviettoon, jännittää vähän, mutta uskon että se menee hyvin.

Mutta nyt lähden lenkille ja sen jälkeen palkitsen itseni Yoguland-nimisen paikan jogurttijätskeillä uusseelantilaisen kaverini kanssa, johon tutustuin portugalin kurssilla (ei, en oo oppinut portugalia, mutta nyt asiat muuttuu, koska viime viikolla aloin opiskella kerran viikossa yksityisopettajan kanssa). Kavereiden saaminen ei siis ole mahdotonta - sen amerikkalaisenkin olis pitänyt vaan yrittää.

The Others, and where they all come from

Ei, mulla ei ole tarttuvaa trooppista ihosairautta, joka mädännyttää raajat ja johtaa lopulta amputaatioon. Voit ihan hyvin lopettaa siis kyyläämisen ja olla rauhallisin mielin mun vieressä kaupan kassajonossa.

Toisaalta en voi moittia totakaan tyyppiä, sillä tällä hetkellä mun sääret näyttää aika pahalta. Oon saanut kokemuksen kautta huomata olevani aika allerginen paikallisille hyttysille. Yks öinen tunti ulkoilmassa ilman hyttysmyrkkyä on kostautunut mun säärille tulipunaisina ja violetteina, epämuodostuneina ja suurina paiseina, joita on yhteensä 20 molemmissa jaloissa nilkan ja polven välillä. Lisäks vasemmassa jalkapöydässä on joku ennenkuulumattoman oksettava pistos, joka on tummanvioletti ja levittäytynyt hämmentävän suurelle pinta-alalle. Näihin on nyt kokeiltu kaikkia rohtoja, mutta vieläkin mun kintut kirkuu huomionhakuisina minne meenkin. Ja mikä tuskaisempaa, ne tietty kutiaa ihan helvetisti.

Mä en tajua, miten en oo huomannut, että joku on syönyt tunnin aikana mun jalat tähän kuntoon...oon hörppinyt kai niin onnessani kaljaa ja syönyt maailman rasvasimpia kanankoipia. Eipä ollu niin hyvää, että olis ollut tän kaiken arvoista.

Parasta tässä on se, että kesä on nyt kunnolla kai tullut Maringáan! Eilen oli yli 30 astetta, samoin tänään, ja aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. I LOVE IT! Mutta koko päivä farkuissa (yritän säästää kanssaihmisiä) oli ihan hirveetä tuskaa. Olin eilen ensimmäisellä portugalin kurssilla, jonne menin liian aikaisin. Vietin sit kaks tuntia kierrellen helteisellä kampuksella, hikoillen kaikki nesteet kehostani niihin farkkuihin...

Ötököistä vielä sen verran, että eilen näin ekaa kertaa torakoita meidän kodissa. Ensin makuuhuoneen kylppärissä. Panikoin. Hakkasin sitä kengällä, mutten uskaltanut nostaa sitä kenkää ja katsoa onko se kuollut. YÖK! No se oli, kun S sitten kuuli mun valituksen ja tuli katsomaan, mikä hätänä. Viis minuuttia myöhemmin toisen huoneen matolla patsasteli uus kaveri. Hyi hitto ne on vastenmielisiä ja turhia otuksia. Vaikka mikäpä oikeus mulla kai on sanoa, että jonkun elämä on turhaa. Mutta mä en silti halua asua niiden kanssa samassa asunnossa. Piste.

Oon edelleen valkoinen, ja siks meenkin nyt aurinkoon juoksemaan! Ai niin, mulla ei oo paniikissa otettuja kuvia torakoista ja jalkojani ette halua nähdä :)

O que?!? Not in my country...

Tykkään tehdä listoja, joten nyt aloitan ehkä listoja Brasiliasta -sarjan. Tänään kun join aamukahvia parvekkeella mietiskelin, mihin kaikkeen mun pitää täällä ollessa totutella. Niitä asioita on paljon, mutta mikään niistä ei onneksi ole mitenkään ylitsepääsemätön. Kulttuurieroja alan varmaan bongailla sitä enemmän mitä pidemmän aikaa täällä vietän. Tässä asioita, joihin tähän mennessä olen törmännyt - osa hyvin itsestään selviä, ja pätevät myös useissa Euroopan maissa.

8. Kenkien pitäminen sisällä
Brassit käyttävät kenkiä kotona ollessa aina. Jos esim. aamulla herättyäni tassuttelen paljain jaloin kylppäriin, S kysyy heti, missä mun Havaianasit on. Useimmiten kengät jalassa ei onneksi loikoila sängyllä tai sohvalla, mutta joskus sitäkin tapahtuu. Ei tosin mun kodissa. Käytännön tasolla kenkien pitäminen on fiksua, koska asunnot on nyt kevätaikaan vielä jääkylmiä, kun varsinainen hellekausi ei ole kunnolla alkanut.

7. Jonottaminen
En tiedä, päteekö tää vain ruokakaupoissa, mutta jos Suomessa valittaa markettien pitkistä jonoista, ei kannata tulla Brasiliaan. Jonottaminen on käsittämätöntä ja siihen kuluu käsittämättömän paljon aikaa. Asiat eivät tapahdu rivakasti (kts. seuraava kohta) eikä se tunnu haittaavan ketään, paitsi mua.

6. Parempi myöhään...
Tarkoittaa siis, että asiat täällä tapahtuvat usein hitaammin, kuin mihin oon tottunut Suomessa. Brasilialaiset kävelee hitaasti. Lähteminen ylipäänsä minnekään on hidasta. Lounasaikaan on turha odottaa, että mitään tapahtuis. Työtapaamisista on fine olla myöhässä, tai vaihtoehtoisesti ilmoittaa tekstiviestillä olevansa vähän myöhässä, kun tapaamisen olis pitänyt jo alkaa (vähän on suhteellinen käsite, ja voi merkitä kaikkea 20 minuutin ja tunnin väliltä). Asioita hoidetaan silloin, kun niiden hoitamiseen sattuu sopiva hetki - amanhã, amanhã jne. Toisaalta tällainen elämänrytmi sopii mulle, sillä täällä mun ei kerrankin tarvii potea huonoa omatuntoa siitä, että oon aina myöhässä!

5. Sisätiloissa tupakointi
Ei tavallaan mikään iso juttu, mutta toisinaan hieman häiritsevä. Brassit nimittäin tupakoi kotonaan melkeinpä missä tahansa. Myös toisten luona kyläillessä on ihan ok pistää tupakaksi olohuoneessa. Hyväksyn sisällä tupakoinnin paitsi koska mun on pakko, myös koska ulkona on kohtalaisen lämmin ja ikkunat sekä parvekkeen ovi suurimman osan ajasta auki. Mun makuuhuoneessa ei kuitenkaan kessuttele kukaan. Keittiössäkään tupakoinnista en voi sanoa varsinaisesti tykkääväni.

4. Henkilökohtainen tila
Stereotypiat brassien fyysisyydestä eivät oo täysin tuulesta temmattuja. Täällä pussaillaan, halaillaan ja kosketellaan jatkuvasti. Jos suomalaiselle henkilökohtainen tila, jonne ei parane tunkeutua ilman erillistä lupaa, on yksi metri, brasilialaisille se on huomattavasti vähemmän. Itse asiassa välillä musta tuntuu, että brassit eivät edes tajua oman kroppansa ulottuvuuksia, koska ventovieraiden kyljessä seisominen ei esimerkiksi ole juttu eikä mikään, vaikka tilaa olis seistä kauempanakin. Läheisempiä ihmisiä kosketellaan jatkuvasti ja kaikkialla. Ihmiset keskustelee seisoen mun mittakaavassa hyvin lähekkäin. Myös vastakkaista sukupuolta on ihan okei kosketella juttelun lomassa, mä en tosin vielä oo voinut sopeutua siihen tapaan. Vierailtaessa muiden ihmisten kotona, tai esim. juhlissa, kaikki paikallaolijat poskisuudellaan läpi sekä tullessa että lähtiessä.

3. Julkiset hellyydenosoitukset
Suomessa julkinen kuhertelu koetaan yleensä kiusalliseksi. Jos iltaa vietetään ystävien kesken, ja kaks tyyppiä viettää puolet ajasta toisiinsa liimautuneina, se ON kiusallista. Vaan ei Brasiliassa. Täällä pariskunnat osoittaa hellyyttä toisilleen ihan jatkuvasti. Perhelounailla, kavereiden seurassa, kadulla, kaupassa, where ever. Yllättävää kyllä, siihen hiljalleen tottuu, että seurassa ihmiset saattaa suudella kesken jutustelun. Ehkä tulee vielä sekin hetki, kun oppii, mitä sinä aikana pitäis tehdä - peukaloidenpyörittelyn sijaan.

2. Minha casa é sua casa
Brasilalainen vierailukulttuuri on omaa luokkaansa. Tällaisesta meillä ei oo mitään hajua Suomessa. Toisten, etenkin perheenjäsenten ja sukulaisten, kodeissa kyläillään lähes päivittäin. Ihmiset kutsuu mielellään myös itse itsensä kylään. Kyläilyt saattaa kestää puolesta tunnista useisiin tunteihin, ja yleensä mitä enemmän ihmisiä, sen pidempään on kohteliasta olla paikalla. Oon tottunut siihen, että kotona vietetään aikaa pääasiassa yksinään, mutta pari kertaa viikossa on kivaa kutsua joku kylään, tai vaikka viettää iltaa jonkun toisen kodissa. Jokapäiväinen vieraileminen on väsyttävää, vaikka joskus (kuten tänpäiväisellä viiden tunnin sunnuntailounaalla) on tietysti tosi kivaakin.

1. Sanansa mittainen nainen
Vaikeinta on tähän mennessä ollut tottua siihen, että ihmiset ei oikeastaan tarkoita, mitä ne sanoo. Iso osa brasilialaista kulttuuria tuntuu olevan muiden miellyttäminen. Ei voi olla mitään raivostuttavampaa kuin se, että kysyn S:ltä jotain, ja se vastaa kuten haluaisin sen vastaavan pelkästään siksi, että se tietää mun haluavan kuulla tietyn vastauksen. Ja sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa, mitä se todellisuudessa ajattelee. Täällä saa myös tottua siihen, että tehdään lupauksia ja suunnitelmia, joita ei koskaan olla edes aikeissa toteuttaa. On kohteliasta kutsua joku illalliselle/lounaalle/kahville, mutta oikeasti kutsu on esitetty pelkän yleisen kohteliaisuuden vuoksi. "Don't take it literally" on lause, jonka oon kuullut S:n suusta moneen otteeseen.

TOP10-listan sijasta tästä tuli nyt TOP8. Mietiskelin tänään, että todennäköisesti mun listan ykkösenä olisi tän maan vastakohtaisuudet, jos asuisin jossain muualla kuin Maringássa, esimerkiksi Riossa, missä varmaan kiteytyis täysin uudella tavalla ajattelu vastakohtapareista köyhyys/rikkaus, valkoiset/mustat, väkivalta/konfliktinratkaisu, kurjuus/kauneus, korruptio/kunnia jne.

Better early than...?

Ehkä kaikki tätä blogia lukevat on jo tottuneet siihen, että avaudun asioistani kaikkia sensuurin lakeja halveksuen just silloin kun siltä tuntuu. Nyt tuntuu! Mulla oli eka tosi paska päivä täällä eilen. Ja huom. oon ollut täällä VASTA KOLME KOKONAISTA PÄIVÄÄ! Joten Matti, I feel for you! Olin niin hajalla, etten pystynyt edes päivittämään blogia! Ahdisti. Vitutti. Vitutti vähän lisää. Ja sit taas ahdisti ja halusin vaan käpertyä nurkkaan.

Ahdistukseen ja huonoon fiilikseen oli useita syitä, joista osa täysin typeriä ja naurettavia ja lapsellisia, ja osa kai sitten jotain sopeutumiseen ja ehkä myös koti-ikävään liittyvää hätäilyä. Ensinnäkin, täällä oli eilen tosi kylmä. Palelin ja vettä tuli kaatamalla koko päivän. Masentavaa. Toisekseen juttelin Özgürin kanssa Skypessä. Se oli eka kerta, kun täällä ollessa puhuin kenenkään kaverin kanssa. Öze kertoi, miten Jyväskylässä menee, kertoi meidän yhteisistä kavereista ja muun muassa niiden järjestämästä dinneristä, jonka piti alun perin olla reilu viikko sitten ja jossa munkin piti olla. Soitin myös pikapuhelun äidille kertoakseni, että täällä on kaikki hyvin ja mut on otettu lämpimästi vastaan. Äiti kuulosti kireältä, mikä johtuu varmaan osaksi siitä, että sille mun lähtö saattoi olla kova paikka loppujen lopuksi... Ja osaksi siitä, että se oli juuri meidän loppukesällä poisnukkuneen mummun asunnolla päättämässä kaiken sinne jääneen omaisuuden kohtalosta. No, nää kaksi asiaa sai mut sitten kai koti-ikävän valtaan, mutta sen jälkeen olin jotenkin tosi herkillä.

Viimeinen tikki oli (nyt tulee se typerä/naurettava/lapsellinen-osuus), kun S kertoi että sen kaverit järjestää tänään perjantaina juhlat, jonne tulee muun muassa yksi sen parhaista ystävistä, joka asuu São Paulossa eikä ne oo nähnyt toisiaan pitkään aikaan. Se oli luonnollisestikin innoissaan ja halusi, että lähden sinne sen mukaan. Noh. Sinne juhliin on tulossa sit myös yksi sellainen tyyppi, joka on aikaisemmin aiheuttanut mulle huonoja fiiliksiä - ja lopulta koko juttu meni ihmeelliseksi sekasotkuksi, jossa moni ihminen lähetteli toisilleen sähköposteja ja lopulta mua vaan alkoi ahdistaa ihan liikaa edes ajatus sen ihmisen kanssa kaveeraamisesta. Sanoin siis, että en halua lähteä, mutta S:n pitää mun mielestä aivan ehdottomasti mennä sinne, lähteä niiden kanssa ulos ja viettää hauska ilta. Siitä lähti helvetti irti ja lopulta siihen meni alle kolme päivää, että aina niin rauhallinen S paiskas oven kiinni mun naaman edessä ja käski nätisti sanottuna tehdä jotain kivaa itelleni. Ja oikeesti se on siltä aika paljon...koska siinä on ihminen, jolla on ehkä maailman pisin pinna, ja joka sietää multa niin paljon, etten välillä ymmärrä miksi ja miten. Mulla jäi tietty asiasta huono mieli ja huono omatunto, mutta asia saatiin kuitenkin sovittua.

Tänään onkin jo parempi mieli. Se eilinen vei vaan kaikki mehut niin, että aamulla kun heräsin, en olis oikeasti halunnut herätä vaan jäädä sänkyyn vaikka koko päiväksi. Tuntuu ihan kuin mulla olis silmätulehdus. Tai ainakin niitä kutiaa. Se voi myös olla allergiaa.

Nyt kuuntelen vähän CocoRosieta ja mietin, mitä Brasiliassa kuuluu tehdä perjantai-iltana!

Brasil, Brasil!!!!!

TÄÄLLÄ MÄ OON! Vihdoin perillä Brasiliassa, siis! Mai gaad, musta tuntuu vieläkin täysin absurdilta, että oon nyt täällä, tosi kaukana kotoa, ihan hirveen pitkän ja ongelmaisen(kin) matkan jälkeen... Täällä on ihanaa! Vastaanotto on ollut mitä sydämellisin, täällä on lämmin ja aurinko paistaa - tosin eilisiltana oli tosi kylmä, olis tarvinnut takkia - ja oon taas päässyt jatkuvan herkuttelun (kakkuja, jälkiruokia, suklaata, makeita drinkkejä) makuun.

Yritän nyt ehkä kertoa edes vähän järkevästi jotain matkastani ja ekasta päivästä Maringássa.

Mun matka tänne alkoi siis maanantaina 4.10. (tänään on vissiinkin tiistai) klo 03:00 kun heräsin lähteäkseni lentokentälle. Hirveetä. Olin siinä vaiheessa kai torkkunut jännityksestä kankeena muutaman tunnin, joten olo oli kovin pirtsakka. Onneks iskä heitti kentälle ja kantoi mun laukkua. Mun reitiksi muodostui lopulta Helsinki-Amsterdam-São Paulo-Curitiba-Londrina-Maringá. Alun perin mulla piti olla suora lento São Paulosta Maringáan, mutta lento olikin peruttu, joten matka piteni lopulta huomattavasti. Lento Damista São Pauloon oli tähänastisista kaukolennoista paras! KLM on ensinnäkin aivan mahtava lentoyhtiö (en saa tästä mainoksesta vouchereita): maailman ystävällisin palvelu ja parhaat lentokoneruuat ever! Valittamista ei ollut matkaseurassakaan, kun mun vieressä istui Recifestä kotoisin oleva übergay (kuka asui muuten Saksassa, joten puhuttiin osaksi aikaa saksaa!) brassi, joka kertoi mulle matkan aikana koko elämäntarinansa. Se kertoi mulle myös kaiken mitä tarvitsee tietää koillis-Brasiliasta ja sovittiin, että jos matkustan akselille Salvador-Recife-Natal, ollaan yhteydessä ja se kertoo parhaat vinkit, minne mennä ja mitä tehdä. Toisaalta, se kertoi käyvänsä husbandinsa kanssa usein Ibizalla bailaamassa, joten en tiedä uskoako ainakaan sen baarisuosituksia.

Saavuin sit lopulta kuolemanväsyneenä yli 16 tunnin matkustamisen jälkeen São Pauloon ja odottelin lentokentällä myöhässä olevan jatkolennon lähtöä vaikka kuinka pitkään, kunnes lopulta joku tuli ilmoittamaan (portugaliksi), että lento on peruttu. En tietenkään tajunnut mitään, joten kysyin lähimmältä ihmiseltä ensin puhuuko se englantia (hataralla portugalillani pystyn just ja just tähän) ja sen jälkeen, mitä ihmettä tapahtuu ja miks kaikki näyttää niin tuohtuneilta. Neljän naisen porukka, joista yksi puhui sujuvaa englantia, thank God, kertoi mulle että voisin neuvotella lentoyhtiön kanssa, jotta ne maksais mulle hotelliyön Sampassa. Sanoin, etten missään nimessä halua jäädä sinne, koska mua odotetaan Maringássa. Kysyin sit saisinko liittyä niiden seuraan, koska jonnekinhan niidenkin oli pakko olla menossa. Lopulta mulla tuli aivan ihana matka niiden kanssa - mielettömän sydämellisiä tyyppejä, joiden ystävällisyys ja apu tuli siinä väsymyksen ja lievän epätoivon tilassa todellakin tarpeeseen.

Parasta oli, että kun vihdoin saavuin keskellä yötä Londrinan ja Curitiban kautta Maringáan, niin S oli entisen duunipaikkansa ZAZ-lehden 10-vuotiskemuissa! Soitin sille Londrinan kentältä, kun bussi kohti Maringáa oli lähdössä ja mua tietysti vitutti niin paljon kuin matkaväsyneenä nyt voi ylipäänsä vituttaa, kun se hehkutti puhelimessa kauheessa metelissä niitä bileitä. Sanoi vielä, kun pahoittelin et se joutuu jättämään hauskat kekkerit kesken hakeakseen mut kentältä, että "it's okay". VÄÄRÄ VASTAUS! Senhän olis pitänyt riemuita siitä, että tuun! No sit meillä oli lopulta sopivan vittuuntunut jälleentapaaminen. Ai että muuten vituttikin... Ja kaiken lisäks se oli juonut, joten mua vitutti mennä sen kyytiinkin. Huomaa, että Suomessa on harvinaisen tiukka suhtautuminen (ja mielestäni ainoa oikea) alkoholiin ja autolla ajamiseen. Tuntuu, että missä tahansa muualla on ihan ok lähteä baari-illan jälkeen autolla kotiin.

Nojoo, se siitä viime yöstä. Nukuin vajaat kuusi tuntia uudessa kodissani, joka on ÖVERI! Neljä huonetta (olohuone/ruokasali, makuuhuone, kirjasto, työhuone) ja keittiö, kodinhoitohuone sekä kaks kylppäriä, joissa molemmissa suihku, vessanpönttö ja pisuaari, ja parveke, jossa riippumatto. Tää talo on myös aivan ihana, hitchcockmaisine kierreportaineen ja tosi kauniine eksteriööreineen. Mä en vaan tiedä, mitä tällä kaikella tilalla pitäis tehdä. Tuntuu, että meen koko ajan väärästä ovesta sisään, täällä on liikaa huoneita! Päivä on hujahtanut tosi nopeasti. Oon ollut tietty ihan sairaan väsynyt myös. Meille tuli tänään uus jääkaappi, nopeampi nettiyhteys ja kaapeli-tv. Käytiin supermercadossa eli marketissa ostamassa hullut määrät ruokaa, vierailtiin S:n sukulaisten ja perheenjäsenten luona (oon kuulemma kauniimpi kuin viimeks...tarkottaakohan se, että olin silloin ruma?), pääsin puhumaan ekaa kertaa portugalia ja join liikaa kahvia. Jotenkin vaan niin outoa, että oon oikeasti täällä.

Nyt oon yksin täällä lukaalissa, juon kaljaa ja nuokun. Parin tunnin päästä S tulee jostain tapaamisesta ja sen veli tulee kylään. Kymmeneltä illalla! Mä en tajua tätä kyläilykulttuuria...kerron siitä myöhemmin lisää. Mua väsyttää ja haluisin vaan nukkua. Olkkarin kattolampulla tepastelee joku oksettava iso koppakuoriainen. Yritän ehkä nyt häätää sen täältä.

Toivottavasti joku jaksoi lukea tän romaanin loppuun! Huomenna pitäis tehdä vaikka mitä... Kerron niistä lisää huomenna!