TÄÄLLÄ MÄ OON! Vihdoin perillä Brasiliassa, siis! Mai gaad, musta tuntuu vieläkin täysin absurdilta, että oon nyt täällä, tosi kaukana kotoa, ihan hirveen pitkän ja ongelmaisen(kin) matkan jälkeen... Täällä on ihanaa! Vastaanotto on ollut mitä sydämellisin, täällä on lämmin ja aurinko paistaa - tosin eilisiltana oli tosi kylmä, olis tarvinnut takkia - ja oon taas päässyt jatkuvan herkuttelun (kakkuja, jälkiruokia, suklaata, makeita drinkkejä) makuun.
Yritän nyt ehkä kertoa edes vähän järkevästi jotain matkastani ja ekasta päivästä Maringássa.
Mun matka tänne alkoi siis maanantaina 4.10. (tänään on vissiinkin tiistai) klo 03:00 kun heräsin lähteäkseni lentokentälle. Hirveetä. Olin siinä vaiheessa kai torkkunut jännityksestä kankeena muutaman tunnin, joten olo oli kovin pirtsakka. Onneks iskä heitti kentälle ja kantoi mun laukkua. Mun reitiksi muodostui lopulta Helsinki-Amsterdam-São Paulo-Curitiba-Londrina-Maringá. Alun perin mulla piti olla suora lento São Paulosta Maringáan, mutta lento olikin peruttu, joten matka piteni lopulta huomattavasti. Lento Damista São Pauloon oli tähänastisista kaukolennoista paras! KLM on ensinnäkin aivan mahtava lentoyhtiö (en saa tästä mainoksesta vouchereita): maailman ystävällisin palvelu ja parhaat lentokoneruuat ever! Valittamista ei ollut matkaseurassakaan, kun mun vieressä istui Recifestä kotoisin oleva übergay (kuka asui muuten Saksassa, joten puhuttiin osaksi aikaa saksaa!) brassi, joka kertoi mulle matkan aikana koko elämäntarinansa. Se kertoi mulle myös kaiken mitä tarvitsee tietää koillis-Brasiliasta ja sovittiin, että jos matkustan akselille Salvador-Recife-Natal, ollaan yhteydessä ja se kertoo parhaat vinkit, minne mennä ja mitä tehdä. Toisaalta, se kertoi käyvänsä husbandinsa kanssa usein Ibizalla bailaamassa, joten en tiedä uskoako ainakaan sen baarisuosituksia.
Saavuin sit lopulta kuolemanväsyneenä yli 16 tunnin matkustamisen jälkeen São Pauloon ja odottelin lentokentällä myöhässä olevan jatkolennon lähtöä vaikka kuinka pitkään, kunnes lopulta joku tuli ilmoittamaan (portugaliksi), että lento on peruttu. En tietenkään tajunnut mitään, joten kysyin lähimmältä ihmiseltä ensin puhuuko se englantia (hataralla portugalillani pystyn just ja just tähän) ja sen jälkeen, mitä ihmettä tapahtuu ja miks kaikki näyttää niin tuohtuneilta. Neljän naisen porukka, joista yksi puhui sujuvaa englantia, thank God, kertoi mulle että voisin neuvotella lentoyhtiön kanssa, jotta ne maksais mulle hotelliyön Sampassa. Sanoin, etten missään nimessä halua jäädä sinne, koska mua odotetaan Maringássa. Kysyin sit saisinko liittyä niiden seuraan, koska jonnekinhan niidenkin oli pakko olla menossa. Lopulta mulla tuli aivan ihana matka niiden kanssa - mielettömän sydämellisiä tyyppejä, joiden ystävällisyys ja apu tuli siinä väsymyksen ja lievän epätoivon tilassa todellakin tarpeeseen.
Parasta oli, että kun vihdoin saavuin keskellä yötä Londrinan ja Curitiban kautta Maringáan, niin S oli entisen duunipaikkansa ZAZ-lehden 10-vuotiskemuissa! Soitin sille Londrinan kentältä, kun bussi kohti Maringáa oli lähdössä ja mua tietysti vitutti niin paljon kuin matkaväsyneenä nyt voi ylipäänsä vituttaa, kun se hehkutti puhelimessa kauheessa metelissä niitä bileitä. Sanoi vielä, kun pahoittelin et se joutuu jättämään hauskat kekkerit kesken hakeakseen mut kentältä, että "it's okay". VÄÄRÄ VASTAUS! Senhän olis pitänyt riemuita siitä, että tuun! No sit meillä oli lopulta sopivan vittuuntunut jälleentapaaminen. Ai että muuten vituttikin... Ja kaiken lisäks se oli juonut, joten mua vitutti mennä sen kyytiinkin. Huomaa, että Suomessa on harvinaisen tiukka suhtautuminen (ja mielestäni ainoa oikea) alkoholiin ja autolla ajamiseen. Tuntuu, että missä tahansa muualla on ihan ok lähteä baari-illan jälkeen autolla kotiin.
Nojoo, se siitä viime yöstä. Nukuin vajaat kuusi tuntia uudessa kodissani, joka on ÖVERI! Neljä huonetta (olohuone/ruokasali, makuuhuone, kirjasto, työhuone) ja keittiö, kodinhoitohuone sekä kaks kylppäriä, joissa molemmissa suihku, vessanpönttö ja pisuaari, ja parveke, jossa riippumatto. Tää talo on myös aivan ihana, hitchcockmaisine kierreportaineen ja tosi kauniine eksteriööreineen. Mä en vaan tiedä, mitä tällä kaikella tilalla pitäis tehdä. Tuntuu, että meen koko ajan väärästä ovesta sisään, täällä on liikaa huoneita! Päivä on hujahtanut tosi nopeasti. Oon ollut tietty ihan sairaan väsynyt myös. Meille tuli tänään uus jääkaappi, nopeampi nettiyhteys ja kaapeli-tv. Käytiin supermercadossa eli marketissa ostamassa hullut määrät ruokaa, vierailtiin S:n sukulaisten ja perheenjäsenten luona (oon kuulemma kauniimpi kuin viimeks...tarkottaakohan se, että olin silloin ruma?), pääsin puhumaan ekaa kertaa portugalia ja join liikaa kahvia. Jotenkin vaan niin outoa, että oon oikeasti täällä.
Nyt oon yksin täällä lukaalissa, juon kaljaa ja nuokun. Parin tunnin päästä S tulee jostain tapaamisesta ja sen veli tulee kylään. Kymmeneltä illalla! Mä en tajua tätä kyläilykulttuuria...kerron siitä myöhemmin lisää. Mua väsyttää ja haluisin vaan nukkua. Olkkarin kattolampulla tepastelee joku oksettava iso koppakuoriainen. Yritän ehkä nyt häätää sen täältä.
Toivottavasti joku jaksoi lukea tän romaanin loppuun! Huomenna pitäis tehdä vaikka mitä... Kerron niistä lisää huomenna!
Yritän nyt ehkä kertoa edes vähän järkevästi jotain matkastani ja ekasta päivästä Maringássa.
Mun matka tänne alkoi siis maanantaina 4.10. (tänään on vissiinkin tiistai) klo 03:00 kun heräsin lähteäkseni lentokentälle. Hirveetä. Olin siinä vaiheessa kai torkkunut jännityksestä kankeena muutaman tunnin, joten olo oli kovin pirtsakka. Onneks iskä heitti kentälle ja kantoi mun laukkua. Mun reitiksi muodostui lopulta Helsinki-Amsterdam-São Paulo-Curitiba-Londrina-Maringá. Alun perin mulla piti olla suora lento São Paulosta Maringáan, mutta lento olikin peruttu, joten matka piteni lopulta huomattavasti. Lento Damista São Pauloon oli tähänastisista kaukolennoista paras! KLM on ensinnäkin aivan mahtava lentoyhtiö (en saa tästä mainoksesta vouchereita): maailman ystävällisin palvelu ja parhaat lentokoneruuat ever! Valittamista ei ollut matkaseurassakaan, kun mun vieressä istui Recifestä kotoisin oleva übergay (kuka asui muuten Saksassa, joten puhuttiin osaksi aikaa saksaa!) brassi, joka kertoi mulle matkan aikana koko elämäntarinansa. Se kertoi mulle myös kaiken mitä tarvitsee tietää koillis-Brasiliasta ja sovittiin, että jos matkustan akselille Salvador-Recife-Natal, ollaan yhteydessä ja se kertoo parhaat vinkit, minne mennä ja mitä tehdä. Toisaalta, se kertoi käyvänsä husbandinsa kanssa usein Ibizalla bailaamassa, joten en tiedä uskoako ainakaan sen baarisuosituksia.
Saavuin sit lopulta kuolemanväsyneenä yli 16 tunnin matkustamisen jälkeen São Pauloon ja odottelin lentokentällä myöhässä olevan jatkolennon lähtöä vaikka kuinka pitkään, kunnes lopulta joku tuli ilmoittamaan (portugaliksi), että lento on peruttu. En tietenkään tajunnut mitään, joten kysyin lähimmältä ihmiseltä ensin puhuuko se englantia (hataralla portugalillani pystyn just ja just tähän) ja sen jälkeen, mitä ihmettä tapahtuu ja miks kaikki näyttää niin tuohtuneilta. Neljän naisen porukka, joista yksi puhui sujuvaa englantia, thank God, kertoi mulle että voisin neuvotella lentoyhtiön kanssa, jotta ne maksais mulle hotelliyön Sampassa. Sanoin, etten missään nimessä halua jäädä sinne, koska mua odotetaan Maringássa. Kysyin sit saisinko liittyä niiden seuraan, koska jonnekinhan niidenkin oli pakko olla menossa. Lopulta mulla tuli aivan ihana matka niiden kanssa - mielettömän sydämellisiä tyyppejä, joiden ystävällisyys ja apu tuli siinä väsymyksen ja lievän epätoivon tilassa todellakin tarpeeseen.
Parasta oli, että kun vihdoin saavuin keskellä yötä Londrinan ja Curitiban kautta Maringáan, niin S oli entisen duunipaikkansa ZAZ-lehden 10-vuotiskemuissa! Soitin sille Londrinan kentältä, kun bussi kohti Maringáa oli lähdössä ja mua tietysti vitutti niin paljon kuin matkaväsyneenä nyt voi ylipäänsä vituttaa, kun se hehkutti puhelimessa kauheessa metelissä niitä bileitä. Sanoi vielä, kun pahoittelin et se joutuu jättämään hauskat kekkerit kesken hakeakseen mut kentältä, että "it's okay". VÄÄRÄ VASTAUS! Senhän olis pitänyt riemuita siitä, että tuun! No sit meillä oli lopulta sopivan vittuuntunut jälleentapaaminen. Ai että muuten vituttikin... Ja kaiken lisäks se oli juonut, joten mua vitutti mennä sen kyytiinkin. Huomaa, että Suomessa on harvinaisen tiukka suhtautuminen (ja mielestäni ainoa oikea) alkoholiin ja autolla ajamiseen. Tuntuu, että missä tahansa muualla on ihan ok lähteä baari-illan jälkeen autolla kotiin.
Nojoo, se siitä viime yöstä. Nukuin vajaat kuusi tuntia uudessa kodissani, joka on ÖVERI! Neljä huonetta (olohuone/ruokasali, makuuhuone, kirjasto, työhuone) ja keittiö, kodinhoitohuone sekä kaks kylppäriä, joissa molemmissa suihku, vessanpönttö ja pisuaari, ja parveke, jossa riippumatto. Tää talo on myös aivan ihana, hitchcockmaisine kierreportaineen ja tosi kauniine eksteriööreineen. Mä en vaan tiedä, mitä tällä kaikella tilalla pitäis tehdä. Tuntuu, että meen koko ajan väärästä ovesta sisään, täällä on liikaa huoneita! Päivä on hujahtanut tosi nopeasti. Oon ollut tietty ihan sairaan väsynyt myös. Meille tuli tänään uus jääkaappi, nopeampi nettiyhteys ja kaapeli-tv. Käytiin supermercadossa eli marketissa ostamassa hullut määrät ruokaa, vierailtiin S:n sukulaisten ja perheenjäsenten luona (oon kuulemma kauniimpi kuin viimeks...tarkottaakohan se, että olin silloin ruma?), pääsin puhumaan ekaa kertaa portugalia ja join liikaa kahvia. Jotenkin vaan niin outoa, että oon oikeasti täällä.
Nyt oon yksin täällä lukaalissa, juon kaljaa ja nuokun. Parin tunnin päästä S tulee jostain tapaamisesta ja sen veli tulee kylään. Kymmeneltä illalla! Mä en tajua tätä kyläilykulttuuria...kerron siitä myöhemmin lisää. Mua väsyttää ja haluisin vaan nukkua. Olkkarin kattolampulla tepastelee joku oksettava iso koppakuoriainen. Yritän ehkä nyt häätää sen täältä.
Toivottavasti joku jaksoi lukea tän romaanin loppuun! Huomenna pitäis tehdä vaikka mitä... Kerron niistä lisää huomenna!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti