We live in a beaut....sorry, unequal world

Sori, että oon ollut hiljaa, se on johtunut siitä, että mulla on ollut kriisi! Ja tämä tietohan varmasti tulee kaikille mut tunteville suurena yllätyksenä. Mähän elän draamasta! Jos siihen ei löydy varsinaista "oikeaa" syytä, niin aina löytyy joku semisyy. Siitä kuitenkin sitten ensi kerralla.

Nyt mua vituttaa niin paljon, että pakko avautua tästä täysin samantekevästä aiheesta, mutta avaudun nyt kuitenkin, koska täällä ei kukaan edes käy lukemassa. Päästän höyryt pihalle. Toivottavasti bloggerissa on vittu-filtteri tällasille keskenkasvusille kiroilijoille.

Mun suuren vitutuksen syy, joka itse asiassa vasta äsken iski kun luin uutisia, on noi Australian tulvat. Siis ne sinänsä ei vituta, vaikka onkin ihan hirveetä, että ihmiset menettää kotejaan ja vaikka ei menettäiskään, niin elämä vaikeutuu ja kaikki on epävarmaa. Suuret sympatiani niille australialaisille, joita tämäkin luonnomullistus koettelee. Onneksi massiivisessa tulvassa on kuitenkin kuollut vain kymmenisen ihmistä, se on aina lohdullista.

Samaan aikaan kun media hypettää ja kauhistelee joka helvetin päivä tota Australian tulvaa, tulvii Brasiliassa Rio de Janeiron ja São Paulon osavaltioissa ja maanvyöryt on jyränneet alleen pieniä kyliä. Muutaman päivän aikana on kuollut lähes 400 ihmistä. Tänään näin ensimmäisen uutisen aiheesta. Siinä sanottiin, että Brasiliassa kuollut ainakin 260 ihmistä. Siinä uutisessa oli kolme parin rivin kappaletta. Samaisen uutisen yläpuolella ko. aviisin sivuilla oli kuinka KATASTROFAALINEN AUSTRALIAN TULVA ON JA KOKO MAA KAAOKSESSA, SUOMALAISET PINTEESSÄ , MIKKO SANOO: KAIKKIALLA OLI VAIN VETTÄ! Voi vittu oikeesti. Mulla tulee mieleen 2004 vuoden tsunamiuutisointi, vaikka mistään samankaltaisesta ei tässä voida puhuakaan. Olihan se hirveetä, että Thaimaassa kuoli toistasataa suomalaista ja 500 saksalaista ja muita eurooppalaisia. No Indonesiassa ja jopa Sri Lankassa kuoli aivan helvetin paljon enemmän ihmisiä, joilla ei ollut helikopteria pelastamassa hotellin katolta.

Niin se vaan tuntuu länsimaalaisen henki olevan niin paljon "kehitysmaalaista" henkeä arvokkaampi. Eikä tarvii jeesustella mitään, näin se vaan näyttää olevan. Vai miten muuten tällainen käsittämätön uutisointi on selitettävissä?

Kiitos ja anteeks.

http://www.guardian.co.uk/world/gallery/2011/jan/12/brazil-landslides-leave-hundreds-dead

Näistä muistan vuoden 2010 (ja on varmaan niitäkin asioita, joita en muista mutta jotka olivat tärkeitä)

Totuushan on se, että mulla on hävettävän huono muisti. En muista juuri mitään arkisista asioista menneiden vuosien tapahtumiin ja se paitsi ärsyttää, vaikeuttaa myös elämää! Jospa muistaisin vuoden 2010 paremmin sellaisena kuin se oli, jos kirjaan sen ylös nyt kun vielä muistan jotain.

Tässä siis arkea, ystäviä, onnellisia tapahtumia, huikeita muistoja ja vähän elämän kannalta väistämätöntä murhettakin, joista kaikista rakentui hyvä ja hauska vuosi.

Uuteen perheenjäseneen tutustuminen. Musta tuli ensikertaa täti kun kummipoikani Vili syntyi 30.12.2009. Koska vuotta oli jäljellä enää yksi päivä, koen että aloitettiin Vilin kanssa toisiimme tutustuminen vasta tänä vuonna. Vili on saanut aikaan onnen- ja ilontunteita joita en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Nyt ymmärrän ihan vähän paremmin tuoreita äitejä, jotka jauhaa 24/7 vauvoistaan (vaikka en siltikään ymmärrä).

Jyväskylän kevät. Jyväskylässä itsessään ei ole sen suurempaa hehkuttamista, mutta ystävät joiden kanssa sain viettää tiiviisti aikaa läpi kylmän talven ja kevään, olivat täysin korvaamattomia iloissa ja vähemmän iloissa. Iiris, Camilla, Laura, Nixbe, Ola, Öze, Melanie, Hanna, AK, Catia, Ferrante...I heart yous!

Gradu. Ei siksi, että se olisi nyt valmis, eikä edes siksi että se olisi hyvällä alulla. Vaan täysin päinvastaisesta syystä. Se aiheutti enemmän stressiä, ahdistusta ja epätoivoa kuin olin kuvitellutkaan. Mutta ensi vuonna se on valmis. Ja paras.

Elämäni ensimmäinen matka Etelä-Amerikkaan. Suuri osa vuoden aikana koetusta tunnemyrskystä on tietystikin S:n ansiota. Vaikeiden erossaolokuukausien jälkeen matkasin ekaa kertaa Brasiliaan ja koko E-Amerikkaan maaliskuun alussa. Kuukauden mittainen matka tulee jäämään mun mieleen varmasti monellakin tavalla käänteentekevänä: toisaalta siellä varmistuin viimeistään omista tunteistani S:ää kohtaan mutta toisaalta siellä käytiin läpi aika odottamaton kriisi meidän suhteessa. Kaikestahan pääsee yli, se on fakta, mutta joistain asioista on vaan vaikeampi päästä yli kuin toisista (kiitos kaikesta avusta Matti ja Annika).

Kesätyö. Olin pitkästä aikaa kesätöissä! Kesätyöstä jäi mieleen hyvin ilmastoitu toimisto ja ihan mahtavat työkaverit. Taru, Epi, Kimmo ikävä teitä!

Kesä, Berliini, Helsinki, Arcade Fire, Merin ja Eeron häät. Kesä oli ihana ja kuuma! Töistä huolimatta ehdin pikavisiitille Berliiniin. Myös S lensi Brasiliasta sinne ja vietettiin muutama päivä kierrellen entistä asuinkaupunkiani. LOVE. Ikuinen ikävä Berliiniin. Berliinin jälkeen meillä oli vielä pari viikkoa aikaa Helsingissä. Niihin mahtui mm. Arcade Firen keikka Senaatintorilla (ei ollu yhtä hyvä kuin Summercasessa 2007!) ja ihanien Merin ja Eeron häät. Häillä oli mulle myös sen vuoksi iso merkitys, että siellä vanhat ystäväni tapasivat S:n ekaa kertaa ja adoptoivat sen heti kättelyssä osaksi ystäväpiiriä. Se oli myös S:lle iso asia ja jälkeenpäin se totesikin, ettei oo koskaan aiemmin kokenut suomalaisilta ihmisiltä vastaavaa lämmintä vastaanottoa. Propsit meille.

Mummu nukkui pois. Rakkaan mummun poismeno oli hienon vuoden murheellisin asia. Toisaalta väsyneen ja kipeän mummun näkeminen viimeisinä hetkinä oli hyvä, koska sen jälkeen kuolema tuntui pelkästään vapauttavalta ja hyvältä asialta. Paljon ihania muistoja jäi, ja niitä en onneksi unohda, vaikka huono muisti onkin.

Syksy Brasiliassa. Koko vuoden varmasti merkittävin jakso oli Brasiliassa vietetyt kolme kuukautta. Epäröin lähtöä, mutta onneksi sen tein. Olin onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Tapasin ihania ihmisiä, koin upeita hetkiä ja sain tuntea olevani todella tervetullut minne ikinä meninkin. Benny the bunnyn ottaminen osaksi perhettä oli tietysti asia, joka oli yksi Brasiliassa olon kohokohtia. Pientä poopmachinea on ihan hirveä ikävä (kiitos että opit lopulta sisäsiistiksi)! Tärkeintä ja ikimuistoisinta koko vuodessa oli kuitenkin joulukuun 19. päivä, kosinta ja sitä seurannut JEEEEEE!-fiilis. Voin rehellisesti sanoa, että olen tyyni ja tyytyväinen, ja sitä en oo varmaan voinut tehdä näin vilpittömästi moneen vuoteen.

Mitä opin vuodesta 2010? No enpä varmaan juuri mitään. Paitsi sen, että tulevana vuonna olen vieläkin lojaalimpi ystävä, epäitsekkäämpi rakastettu ja kiltimpi tytär.

Kiitos kaikille vuodesta 2010!

Memory is the diary that we all carry about with us

Joulu on vaan jotenkin niin ihana juhlapyhä. Ehkä siksi, että sain mahtavia joululahjoja: ison kasan Marimekon astioita, lahjakortin Helsinki Day Spahan, urheiluvaatteita, oloasun, vaatelahjakortin, lompakon ja gradunkirjoitusoppaan (lol). Lisäks oon LUONNOLLISESTI syönyt itseni ihan ähkyyn. Mun ruokahalu on huomattavasti kasvanut Brasiliassa ja Tuuvan isän sanoin, olen kerännyt läskiä ylleni. Jouluherkkujen äärellä tein pyhän lupauksen, että ne läskit lähtee nyt. Joten nyt siis tietysti pitää mässyttää kuin viimeistä päivää. lol. Nauttikaa siis tekin joulusta.

Jatketaan Brasilialla. Mulla jäi blogin kirjoittaminen viimeisinä viikkoina Brasiliassa kokonaan. Varmaan johtui lähinnä siitä, että vietin huomattavasti vähemmän aikaa koneella kuin aiemmin. Kaikki aika ja energia meni pupun kanssa! Yritän nyt tiivistää, mitä olennaista tänä hiljaisena aikana tapahtui.

Ensimmäisenä mieleen tulee muutaman viikon takainen itävaltalaissuku Brennerin (S:n äidin puolen suvun) sukukokoontuminen Curitibassa, Paranán osavaltion pääkaupungissa noin seitsemän tunnin automatkan päässä Maringásta. Itse juhlasta ei ole sen ihmeellisempää kerrottavaa - siellä juotiin olutta ja syötiin keksejä ja seurusteltiin useita tunteja, brasseille tyypilliseen tapaan. Curitibasta lyhyesti sen verran, että se on varmaan kivoin kaupunki jossa olen Brasiliassa käynyt. Eläväistä kaupunkikulttuuria ja jotenkin siinä paikassa on hyvin eurooppalainen fiilis. Kivoja baareja, kivannäköisiä ihmisiä - ja kääntöpuolena ihan karmea ilmasto = kylmä ja sataa ympäri vuoden. Pointti kertoa matkasta Curitibaan on kuitenkin se, että sen matkan aikana pelkäsin ensimmäistä kertaa elämässäni kuolemaa ihan tosissaan. Paljon kaukomailla reissanneet on varmaankin tottuneet paikkojen kaoottisiin liikennekulttuureihin, mutta mulle kokemus oli ensimmäinen.

Menomatka sujui mukavasti yöbussissa jonka penkit sai käännettyä täysin makuuasentoon ja tarjolla oli myös peittoja, tyynyjä, syötävää ja juotavaa. Paluumatkassa ajateltiin säästää ja päätettiin ottaa kimppakyyti S:n sukulaisten täydessä henkilöautossa. Virhe numero yksi. Heti alkumatkasta satoi helvetillisesti, näkyvyys autosta oli käsittämättömän huono, autoa ajanut muija oli todennäköisesti reputtanut inssinsä tai ehkä vielä todennäköisemmin ei koskaan sitä käynytkään, tie oli koko seitsemän tunnin matkan ajan kiemurainen, huonokuntoinen ja täynnä vettä ja kaahaavia autoja. Kuskin ja mun lisäksi kenelläkään ei ollut turvavyötä. Kuskin mielestä oli ok ajaa 60 rajoitusalueella yli satasta koska kyllähän muutkin. Niillä ajotaidoilla se tuntui lähinnä vääjäämättömältä itsemurhalta. Viimeinen pisara oli, kun puolimatkassa tultiin onnettomuuspaikalle vain hetkeä sen jälkeen kun ilmeisesti rekka oli ajautunut märällä tiellä väärälle kaistalle ja törmännyt henkilöautoon. Pysähdyttiin ja ihmiset meidän autosta sekä edellä ajaneesta sukulaisten autosta lähti katsomaan, oliko sen peltiromun sisällä kukaan elossa. Päätin kauhunsekaisista tunteista huolimatta katsoa itsekin. Virhe numero kaksi. Siitä autosta ei ollut enää jäljellä paljoakaan, kaikki tavara oli lentänyt ulos, mm. lasten petivaatteita ja leluja, lasia kaikkialla jne. Näky oli tosi lohduton. Järkytyin pahasti koko tapahtumasta ja vielä enemmän kun kuulin, että romun sisällä oli elossa pieni lapsi, joka oli jäänyt sinne jumiin eikä päässyt ulos. S yritti lohduttaa parhaansa mukaan, että "kohtahan me ollaan jo perillä, enää neljä tuntia". Se ihmetteli, enkö ollut aiemmin nähnyt onnettomuuspaikkaa, siellä kun auto-onnettomuudet on arkipäivää. Nyt en enää lainkaan ihmettele niitä tarinoita, kuinka siltä on useita läheisiä ihmisiä kuollut liikenneonnettomuuksissa ja oman äidinkin henki ollut hiuskarvan varassa samasta syystä. Jopa mä itse tiedän suomalaisen kaverin kaverin, joka on täpärästi selvinnyt hengissä auto-onnettomuudesta São Paulossa. Mitä tämä kertoo brasilialaisesta liikennekulttuurista? Sen ainakin tiedän, että matka Curitibasta Maringáan oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun matkustan pitkää matkaa Brasiliassa henkilöautolla.

Seuraava mainitsemisen arvoinen kokemus on onneksi positiivisempi (huom. edellä kuvaamani kokemus oli ainoa negatiivinen kokemukseni Brasiliasta). Kerroinkin jossain aiemmassa postauksessa brassien maanisesta tarpeesta kaunistaa itseään erinäisin tavoin. Lievin muoto tästä kaunistautumisesta on varmaan ne kymmenet kauneushoitolat joihin törmäsin Maringássa. Kävin siis aiemmin kokeilemassa manikyyriä, mutta kun saatiin kutsu S:n ystävän häihin ja S kertoi brasilialaisten naisten kaunistautumisrituaaleista ennen hääjuhlia, päätin minäkin ottaa täyshoidon läheisessä kauneushoitolassa. Tähän kuului siis manikyyri, kampaus, meikki ja ripsipidennys. Myös pedikyyri olis ollut tarjolla, mutta kaiken sen keskellä ajattelin sen olevan a bit too much. Hyviksi puoliksi koko treatmentissa pitää ehdottomasti sanoa hinta. Suomessa vastaavista palveluista saa maksaa ainakin tuplahinnan! Sen takia kai niin harvat sellaiseen tuhlaavat ja täällä asenne vastaavia hoitoja kohtaan yleisesti on nimen omaan, että se on silkkaa rahantuhlausta. Brasiliassa Maringán kaltaisessa vauraassa kaupungissa nainen, joka ei pidä ulkonäöstään huolta, on vähemmistössä. Maksoin manikyyristäni 20 realia eli alle kymmenen euroa, kampauksesta 80 realia eli noin 35 euroa, meikistä 70 realia eli noin 30 euroa ja ripsipidennyksestä 120 realia eli noin 55 euroa. Se olikin vuokranmaksun ja matkojen lisäksi ainoa asia, johon pistin isosti rahaa Brasiliassa ollessani. Lopputuloksena mun kynnet oli kauniimmat kuin varmaan koskaan, kampaus oli lisätyn hiuskasan ansioista aivan mahtava ja ripsetkin sellaiset räpyttimet että. Meikki sen sijaan oli...mielenkiintoinen. Koin erinäisiä sydämentykytyksiä asian tiimoilta, mutta kiteytettynä voin sanoa, että en koskaan uskonut, että voisin mennä ihan täydestä miehenä naisen vaatteissa. Drag queen. Tranny. Kotona sudin järkyttyneenä meikit hillitymmiksi ennen häihin lähtöä ja sen vuoksi valokuva jäi ottamatta. Itse hääjuhla oli mahtava: hyvää musiikkia, hyvää ruokaa, järjetön määrä kauniita ihmisiä ja upeita asuja, uima-allas ja riittävästi alkoholia. Aamukuudelta pääsin vihdoin painamaan pään tyynyyn herätäkseni muutaman tunnin kuluttua elämäni ihanimpaan krapula-aamuun!

Koko kolmen kuukauden Brasiliassa elelyn kohokohta oli siis ehdottomasti mun viimeinen päivä Maringássa. Jos joku on kyllästynyt mun ainaiseen lässytykseen rakkaudesta ja parisuhteesta, niin suosittelen lopettamaan lukemisen tähän. Niin... Facebookissa varmaan ainakin joku huomasi, että mun ja S:n suhde otti tuona krapulaisena aamuna askeleen eteenpäin. Se, että juuri sinä aamuna mulle tuotiin aamiainen sänkyyn ja kerrottiin, kuinka mun kanssa halutaan viettää koko loppuelämä ja kuinka kaikki asiat ja tekemiset saa merkityksen vasta, kun ne saa jakaa mun kanssa, tuli TÄYTENÄ yllätyksenä. En osannut aavistaa yhtään mitään, enkä etenkään sellaisena aamuna. Huh. Selvää oli, että tunne on molemminpuolinen. Vaikka meillä oli myös vaikeita aikoja Brasiliassa, eikä mun ollut heti helppoa sopeutua, ei ole epäilystäkään siitä etteikö S olisi paras mies, jonka olen näiden 28 vuoden aikana kohdannut. En osaa sanoin kuvailla, miten onnellinen olen siitä että meillä on ollut etuoikeus tutustua toisiimme ja toivon, että meidän kotimaiden suuresta välimatkasta huolimatta saadaan asiat aina järjestymään. Ensimmäiset suunnitelmat on jo tehty, ja palaan Brasiliaan niin pian kuin taloudellisesti mahdollista.

Paljon muutakin kerrottavaa tietty olisi, mutta ehkä kirjoitan niistä vielä myöhemmin. Tästä tuli jo nyt ihan liian pitkä, sormet ja silmät väsyy.

Nyt käyn syömässä vähän lisää jouluruokaa ja lähden jumppaan.

Hyvää joulua! Merry Christmas! Feliz Natal!

Blogini on nukkunut jo viikkoja - ja nyt on aika nukkua jetlagi pois täydellä vatsalla. Kirjoitan pian viimeisistä viikoista Brasiliassa. Nyt voin todeta, että jokainen sieltä kerätty kokemus on lämmin aalto läpi sydämen ja tippa silmässä muistelen tapahtumia ja ihmisiä viimeisen kolmen kuukauden ajalta.

Rauhaa ja rakkautta, ystävät. Nauttikaa joulusta.

Completely lost in translation

Mulla on tänään portugalin kurssilla presentaatio! Aiheena Suomi. Toisin sanoen on ihan sama mitä sanon, kun lähdetään siitä, että 20 prosenttia kurssilaisista todennäköisesti tietää, missä koko paikka sijaitsee. Ajattelin sitten kertoa vaikkapa suomalaisesta depressiivisestä mielenlaadusta, ikiroudasta ja alkoholismista. Ja Kaurismäestä. Tärkeimpänä ehkä kuitenkin se, että pystyisin viemään 10 minuutin esityksen läpi portugaliksi.

Mulla on viime aikoina ollut huono fiilis siitä, että en oo oppinut täällä kieltä kuten toivoin. En voi siitä syyttää pelkästään huonoa kielikurssia vaan pääasiassa itseäni. Se kuitenkin harmittaa, etten löytänyt täältä hyvää kielikurssia, kuten se, jonka kävin Suomessa. Oon siis päntännyt itsenäisesti, puhunut kaikki osaamani asiat tuhanteen kertaan kaikkien tapaamieni ihmisten kanssa, mutta en vaan sisäistä uusia asioita. Yritän ja yritän, luen ja pänttään, mutta en silti ymmärrä mitään, mitä nää ihmiset puhuu. Ainoastaan S:n ja sen perheen puhetta (kun se on suunnattu suoraan mulle) ymmärrän jonkin verran, koska ne tietää puhua riittävän hitaasti. Mitä tulee puhumiseen, osaan toimia helpoissa arkielämän tilanteissa, mutta siitä, että itse osaa puhua, ei oo juurikaan hyötyä jos ei ymmärrä mitä toinen ihminen vastaa. Sen sijaan että toistelen "desculpe, mas não falo português" mun pitää alkaa sanoa "desculpe, não entendo português".

Tänään meillä käy siivooja, luksusta. Söin parvekkeella mangoa aamupalaksi (luksusta) ja mietin, että mulla on enää kuukausi jäljellä Brasiliassa. Enää tai vielä, miten sen ottaa. Mutta vaikka mulla onkin ikävä mun kummipoikaa Viliä ja haluaisin jo paijata sen pullaista vauvaihoa, niin en silti haluais lähteä täältä. Kunpa mulla oliskin mahdollisuus työllistyä täällä alalla, jolla haluaisin, mutta se ei vaan Maringán kokoisessa kaupungissa onnistu. Ehkä, jos puhuisin tosi sujuvasti portugalia... Ei auta kuin tehdä nyt alkuun hyvin se esitelmä.

The world is a book, and those who do not travel read only a page

Oon taas ollut pitkään hiljaiselossa. Desculpe-me! Palasin toissayönä takaisin Maringáan spontaanilta matkalta, joka olikin ihan paras matka! Sunnuntai-iltana (vietettyään koko viikonlopun tietokoneella) S kysyi, että mitä jos lähettäis Foz do Iguaçulle - nyt. Sanoin, että lähdetään vaan. Varattiin liput muutaman tunnin kuluttua lähtevään yöbussiin, saatiin lopulta buukattua varmaan ainoa vapaa majapaikka koko kaupungista, juotiin vähän cachaçaa, pakattiin ja lähdettiin.

Foz do Iguaçu on kaupunki Paranán osavaltiossa, 400 kilometrin eli kuuden tunnin bussimatkan päässä Maringásta. Se sijaitsee Brasilian, Argentiinan ja Paraguayn rajalla, eli sieltä on myös very easy access naapurimaihin. Meidän matkan päätarkoituksena oli kuitenkin nähdä maailmankuulut Iguaçun putokset, jotka nekin levittäytyy sekä Brasilian että Argentiinan puolelle.

Oltiin perillä Foz do Iguaçussa puoli kasilta aamulla, syötiin överi samppanja-aamiainen hotellissa (sillä hinnalla pitääkin saada skumppaa - vaikka se skumppa oli kyllä makeeta, yök) ja mentiin nukkumaan pariks tunniks. Meidän ekan päivän suunnitelma oli lähteä Paraguayhin ja sen toiseksi suurimpaan kaupunkiin Ciudad del Esteen. Taksikuski sanoi, että autolla tai bussilla rajan ylittäminen saattaa kestää helposti yli tunnin, joten päätettiin kävellä. Se oli pitkä kävelymatka ja perillä odotti kaaos.



Kaikkialla suhaili holtittomia kuskeja autoilla, skoottereilla, moottoripyörillä ja polkupyörillä. Jalankulkijoiden selviytymiskamppailu käytiin sitten teitä ylitettäessä, mikä tapahtui tietysti kaikkien edellämainittujen kulkuvälineiden seassa. Lisäks kaikki kadut pursuili myyntikojuja, joissa myytiin jos jonkinlaista scheissea aitona ja toimivana laatutavarana. Jep. Yhtenä referenssinä paikalle voisin mainita esim. kiinalaiset feikkitorit tai Istanbulin Grand Bazaarin. Paraguaylaiset myyntimiehet kylläkin voitti turkkilaiset kollegansa 10-0 härskissä romun tuputtamisessa. Koko kaupungin talous onkin brasilialaisten varassa, koska joka päivä tuhannet brassit ylittää rajan hamstratakseen halpaa tavaraa verovapaasti.

En jaksa uskoa, että brasilialaisten tarinoista huolimatta Ciudad del Este jotenkin määrittäis Paraguayta maana, mutta sitä kaupunkia en kyllä suosittele kenellekään. However, löysin sieltä kuitenkin hienot korvikset (R$1,5) ja pakko-ostoksena aurinkolasit (R$10), nekin jotkut feikit joista epätoivoisesti yritin raaputtaa "logoa" irti. S sen sijaan oli epäonnisempi; tupakkakartongin askit oli päivätty vanhenemaan vuonna 2003 ja 16 gigan muistitikuissa oli muistia tasan nolla gigaa. Onneks halpa viskipullo oli edes jokaisen peson väärti. Tuntui tosi hyvältä päästä takaisin rajan toiselle puolelle Foz do Iguaçuun.

Meidän toinen matkapäivä oli huomattavan erilainen. Päätettiin ottaa bussi taas rajan yli, ja käydä katsomassa Iguaçun (espanjaksi Iguazún) putouksia Argentiinan puolella. Siellä sain myös tuta, mitä on etelä-amerikkalainen helle! Maringá on suht viileä kaupunki (ok, ei Suomen mittakaavassa), missä toisinaan lämpötila nousee +30 tai sen yläpuolelle, mutta missä myös sataa ja on viileämpiä päiviä. Meidän päivä Iguazún putouksilla oli käsittämättömän helteinen ja aurinkoinen, ja vaikka paloinkin hyvästä suojauksesta huolimatta pikkasen, nautin säästä täydellä sydämellä, ah! Matkattiin siis Foz do Iguaçusta bussilla Argentiinan puolelle Iguazún luonnonpuistoon. Sieltä otettiin pieni juna joka mutkitteli läpi puiston (siellä oli myös kylttejä, jotka varoitteli villieläimistä, mutta villentä mitä näin oli sama lisko mitä on täällä Maringássakin, ja joka apinan tavoin hyökkäs sihisten mun kimppuun kun menin kuvaamaan liian lähelle). En oo koskaan nähnyt niin paljon perhosia missään. Ne lenteli laumoissa ja väritti siivillään koko maiseman. Se oli yks niistä hetkistä, kun taas toivoin että mulla olis kunnon kamera.



Kaiken huipentuma oli tietysti itse putoukset, joita ei voi sanoin kuvailla. Myös mun valokuvat on surkeita, joten parasta on, että googlaatte ja ihailette jonkun ottamia pro-kuvia noista uskomattomista vesimassoista, jotka tarpeeksi pitkään tuijotettuna alkoi näyttää massiivisilta kermavaahtovuorilta. Niiden putousten näkeminen oli yksi hienoimmista asioista, mitä oon koskaan nähnyt matkustaessani. Harmi, ettei aikaa jäänyt enää lähteä ihailemaan niitä Brasilian puolelta. Putousten jälkeen käytiin vielä Puerto Iguazún kaupungissa Argentiinassa ennen kuin lähdettiin rajan taakse ja seuraavana yönä bussilla takaisin Maringáan.





Täällä siis taas, ja tekis vaan mieli lähteä uudestaan reissaamaan. Tulipas pitkät rivit, ens kerralla kirjoitan jostain ihan muusta.

Taking over a new country!

Parabéns Brasil!
Nyt on siis maalle valittu uusi presidentti, ensimmäinen nainen, Dilma Rousseff! Brasilian liberaalit voivat olla tyytyväisiä.

Lähdetään ihan kohta S:n kanssa yöbussilla kohti Foz do Iguaçua ja Paraguayta - katsomaan kuulemma maailman toiseksi hienoimpia (Victorian jälkeen) vesiputouksia ja haalimaan halpaa elektroniikaa pienestä naapurimaasta hihhih. Otan paljon kuvia!

Brazilian election: Dilma vs. Serra

Tänään on brasseilla jännä päivä, kun maassa äänestetään uudesta presidentistä. Samalla päättyy Brasilian istuvan presidentin Lulan toinen neljän vuoden kausi.

Työväenpuoluetta edustavan Lulan väistyminen presidentinvirasta on varmaan monen brasilialaisen mielestä kova kolaus maan politiikalle. Vasemmistopuolueessa vaikuttavan Lulan valitseminen presidentiksi vuonna 2002 oli kuulemma suuri voitto brasilialaiselle demokratialle ja mies on ollut paitsi äärimmäisen karismaattinen johtaja myös "uudisraivaaja", joka on kahden kauden aikana onnistunut nostamaan miljoonia brasilialaisia köyhyysrajan yläpuolelle, lieventämään sosiaalista eriarvoisuutta brasilialaisten keskuudessa (esimerkiksi vauras etelä vs. köyhä koillinen), edistämään maan huimaa talouskasvua ja auttamaan maan selviämään viimeisimmästä talouskriisistä huomattavasti helpommalla kuin monet länsimaat. Obamakin on kutsunut Lulaa nimellä O cara, THE dude, ja tituleerannut tyypin maailman suosituimmaksi poliitikoksi. Lulan suosiosta kertoo myös se, että tän vuoden alussa Brasiliassa on käyty jopa keskustelua siitä, voisiko perustuslakia muuttaa niin että presidentin olisi mahdollista hakea jatkoa kahden kauden jälkeenkin. Lula kuitenkin kieltäytyi jatkamasta tätä keskustelua, joka jälleen luo uskoa Brasilian demokratiaan.

Mutta uudet presidenttikandidaatit sitten. Ensinnäkin selvää varmaan on, että oli maan tuleva presidentti kuka tahansa, on hän kohtaava suuren haasteen Lulan saappaiden täyttämisessä.


Toinen sitä yrittävistä on Dilma Rousseff, Lulan itselleen valitsema seuraajakandidaatti työväenpuolueesta. Dilman menneisyys on erikoinen (korjatkaa, jos olen väärässä, mun brasilialaisen politiikan wikipedia on juuri tällä hetkellä vaalilounaalla perheensä kanssa, joten faktoissa saattaa olla aukkoja): diktatuurin aikakaudella 60-luvulla Dilma palveli guerilla-liikkeessä ja oli aktiivinen marxilaisuuden ja sosialistipuolueen kannattaja. Kuulin, että noina aikoina pidätettynä ollessaan Dilma on joutunut kokemaan muun muassa kidutusta. Lulan työväenpuolueeseen, eli hieman maltillisempaan vasemmistoon Dilma liittyi vuonna 2000 ja on toiminut tän vuoden alkupuolelle saakka Lulan henkilöstöpäällikkönä. Noh, tällainn historia, jos joku on tietty herättänyt paljon keskustelua ja loanheittoa vaalien ympärillä. Jopa siinä määrin, että näin suomalaisen silmissä on käsittämätöntä sitä seurata. Dilma on leimattu terroristiksi ja televisio pursuaa mainoksia, jossa parjataan Dilmaa ja hehkutetaan vastaehdokas Serraa. Ihan ongelmattomalta Dilman tulevaisuus ei muutenkaan näytä, koska Lulaan verrattuna nainen on todella karismavapaa, eikä esimerkiksi kovin osaava puhuja tai median edessä toimija. Suuri kysymys on, pystyykö Lula siirtämään suosionsa seuraajalleen ja onnistuuko työväenpuolue pitämään valtavan suosionsa, jos Dilma valitaan maan presidentiksi? Tietty selvää on sekin, ettei suosion ylläpitämiseen riitä Lulan perinnön perässäraahaaminen, vaan Dilman pitää tehdä itsestään uskottava johtaja, jonka hallitus nauttii myös pienempien puolueiden (joita ilmeisesti on paljon) luottamusta.



Oppositiosta presidenttiehdokkaaksi on noussut sosiaalidemokraatti ja São Paulon kuvernööri José Serra. Serra on tunnustettu politiikan tuntija ja toimija, mutta Dilman tapaan ei pärjää Lulalle karisman määrässä eikä kansansuosiossa. Itse asiassa Serra vaikuttaa paperilla hyvin vähän ns. "kansan presidentiltä". Serran suurin ongelma tulee varmasti olemaan se kaikkein perustavanlaatuisin: hän tulee eri puolueesta kuin supersuosittu Lula. Muutoksen tarjoaminen brasilialaisille ei todennäköisesti tule toimimaan, koska Lulaa rakastava kansa ei pääasiassa halua muutosta. Joten se, millä Serran on täytynyt käydä presidenttikisaan on luvata vieläkin suurempaa talouskasvua ja vieläkin tehokkaampaa köyhyyttä vastaan taistelua kuin Lula koskaan konsanaan sai aikaan. Lisäksi Serra on iskenyt jokaiseen vastapuolen heikkoon kohtaan - kuten jo mainitsinkin - kuten järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaan ja kansalaisten turvallisuuden parantamiseen Brasilian suurkaupungeissa. Niin, ja luonnollisesti siihen, että vaikka Dilma on työväenpuolueen kandidaatti ja Lulan valitsema seuraaja, Dilma ei silti ole Lula.

Tänään äänestyspaikoilla käy todennäköisesti yli sata miljoonaa brasilialaista. Ensimmäinen kierros päättyi Dilman voittoon, mutta alle 50 prosentilla äänistä mentiin toiselle kierrokselle. Nyt pollit veikkaavat Dilman voittavan vaalit, jonka seurauksena Brasilia saisi ensimmäisen naispresidentin.

Jännä ilta on siis tulossa. Kirjoitan vaalin lopputuloksesta paikallisten kommenttien kera huomenna. Toivottavasti kukaan ei tylsistynyt kuoliaaksi jo tätä lukiessa.

Everything's on its right place

Sori monen päivän hiljaisuus. Kiitos silti, että ootte jaksaneet käydä katsomassa, olisinko päivittänyt kuulumisia! Ja kiitos erityisesti kannustavista viesteistä ♥

Kriisi on ohi.

Mua ahdisti täällä niin paljon muutaman päivän ajan, etten tiennyt miten mun olis pitänyt olla, että olo olis ollut ees vähän parempi. Kävin läpi kaikki mahdolliset tunteet ja ajatukset, ja lopulta päätin asennoitua uudestaan. Siitä kai kaikki on lopulta kiinni. Tajusin, kuinka turhaa mun on haikailla johonkin, joka on Suomessa, tai kaivata ja ikävöidä sinne. Kun se ei kuitenkaan muuta yhtään mitään. Enkä ainoastaan satuta niillä ajatuksilla itseäni, vaan myös toista, joka tekee kaikkensa mun hyvinvoinnin eteen, ja jolle mun pitäis olla paras ystävä, parasta seuraa, nauraa ja pitää hauskaa ja olla onnellinen ja tyytyväinen kaikesta siitä, mitä on just nyt. Totuus on, että oon täällä enkä Suomessa. Oon ihmisten ympäröimänä, jotka on tosi onnellisia siitä, että olen täällä. Asiat oikeasti paljon paremmin, kuin mitä suostuin vielä toissapäivänä näkemään.

Pitää kertoa, mitä täällä on tapahtunut! Mulla ei oo juurikaan kerrottavaa muutamasta viime päivästä, sunnuntaita lukuun ottamatta, koska ne meni vitutuksen ja itsesäälin merkeissä. Eilen sunnuntaina heräsin enkä tuntenutkaan enää sitä paskaa oloa, joka oli vellonut mussa jo monta päivää. Se oli varmaan merkki siitä, että nyt voin itse tehdä jotain asian eteen. Ja jos en olis päättänyt muuttaa asennetta, se paska olis varmaan vyörynyt takaisin mun sisuksiin. Onneks päätin. Tein sen kunniaks aamulla jopa bannoffee-piirakan! Sunnuntai oli ihana. Syötiin lounasta pitkään ja hartaasti S:n perheen kanssa. Pääruoka oli taivaallista - valkoista kalaa ja suuria katkarapuja sisältävää pataa nimeltään vatapá (<- huomatkaa linkki reseptiin, tosin mun syömässä versiossa oli käytetty siis rapuja, ei mitään pulveria), joka saa makunsa mm. kookosmaidosta, pähkinöistä ja erityisesti palmuöljystä. Jälkkäriks syötiin sitä mun tekemää bannofeeta, joka oli succee. Miten sillä sokeri- ja rasvamäärällä voiskaan mennä vikaan? Niin ja brassithan rakastaa kondensoitua maitoa kaikissa muodoissaan.



Tänään maanantaina oli seuraava ihana päivä. Oon löytänyt juoksemisen mahtavuuden - MINÄ, joka oon aina raivokkaasti vastustanut ja vihannut lenkkeilyä - ja kävin tänäänkin aamupäivällä juoksemassa. Käyn lenkillä lounasaikaan, jolloin polulla ei oo juurikaan muita. Tää siks, että on kivaa kun ei oo tungosta, ja siks, että saisin aurinkoa. Oon ostanut tätä tarkoitusta varten pienet shortsit, jotka kerää epätoivottua huomiota ohikulkijoilta. Tänään mulle tööttäili muun muassa BUSSIKUSKI!

Vietettiin myös S:n kanssa päivää meidän parvekkeen riippumatossa. Vitsit se oli maailman parasta! Kameralle tallentui paljon kuvia ja videoklippejä. Tässä vaan pari kuvaa, videoita en osaa lisätä tänne, eikä ne ehkä ketään kauheesti kiinnostaiskaan. Kyllä te ootte kuullu ihan tarpeeks, kun laulan karaokessa.



Päivä huipentui, kun yritettiin päästä mun suuresti ikävöimään body pumppiin - onnistuttiin vihdoin löytämään kuntokeskus, jossa tunteja järjestetään (pumppi on täällä jo so 00's). Ihan oikein meille, ettei lopulta koskaan päästy sinne tunnille - täällä nimittäin siirrettiin kelloja viikonloppuna ja tästä tietämättöminä mentiin paikalle tuntia liian myöhään. Jea.

Asiat siis muuttuu. Ihanaa, että joskus asiat muuttuu myös huomattavasti parempaan suuntaan. Pitää kai joskus mennä kauas, että näkisi lähelle.

O que?!? Not in my country...

Tykkään tehdä listoja, joten nyt aloitan ehkä listoja Brasiliasta -sarjan. Tänään kun join aamukahvia parvekkeella mietiskelin, mihin kaikkeen mun pitää täällä ollessa totutella. Niitä asioita on paljon, mutta mikään niistä ei onneksi ole mitenkään ylitsepääsemätön. Kulttuurieroja alan varmaan bongailla sitä enemmän mitä pidemmän aikaa täällä vietän. Tässä asioita, joihin tähän mennessä olen törmännyt - osa hyvin itsestään selviä, ja pätevät myös useissa Euroopan maissa.

8. Kenkien pitäminen sisällä
Brassit käyttävät kenkiä kotona ollessa aina. Jos esim. aamulla herättyäni tassuttelen paljain jaloin kylppäriin, S kysyy heti, missä mun Havaianasit on. Useimmiten kengät jalassa ei onneksi loikoila sängyllä tai sohvalla, mutta joskus sitäkin tapahtuu. Ei tosin mun kodissa. Käytännön tasolla kenkien pitäminen on fiksua, koska asunnot on nyt kevätaikaan vielä jääkylmiä, kun varsinainen hellekausi ei ole kunnolla alkanut.

7. Jonottaminen
En tiedä, päteekö tää vain ruokakaupoissa, mutta jos Suomessa valittaa markettien pitkistä jonoista, ei kannata tulla Brasiliaan. Jonottaminen on käsittämätöntä ja siihen kuluu käsittämättömän paljon aikaa. Asiat eivät tapahdu rivakasti (kts. seuraava kohta) eikä se tunnu haittaavan ketään, paitsi mua.

6. Parempi myöhään...
Tarkoittaa siis, että asiat täällä tapahtuvat usein hitaammin, kuin mihin oon tottunut Suomessa. Brasilialaiset kävelee hitaasti. Lähteminen ylipäänsä minnekään on hidasta. Lounasaikaan on turha odottaa, että mitään tapahtuis. Työtapaamisista on fine olla myöhässä, tai vaihtoehtoisesti ilmoittaa tekstiviestillä olevansa vähän myöhässä, kun tapaamisen olis pitänyt jo alkaa (vähän on suhteellinen käsite, ja voi merkitä kaikkea 20 minuutin ja tunnin väliltä). Asioita hoidetaan silloin, kun niiden hoitamiseen sattuu sopiva hetki - amanhã, amanhã jne. Toisaalta tällainen elämänrytmi sopii mulle, sillä täällä mun ei kerrankin tarvii potea huonoa omatuntoa siitä, että oon aina myöhässä!

5. Sisätiloissa tupakointi
Ei tavallaan mikään iso juttu, mutta toisinaan hieman häiritsevä. Brassit nimittäin tupakoi kotonaan melkeinpä missä tahansa. Myös toisten luona kyläillessä on ihan ok pistää tupakaksi olohuoneessa. Hyväksyn sisällä tupakoinnin paitsi koska mun on pakko, myös koska ulkona on kohtalaisen lämmin ja ikkunat sekä parvekkeen ovi suurimman osan ajasta auki. Mun makuuhuoneessa ei kuitenkaan kessuttele kukaan. Keittiössäkään tupakoinnista en voi sanoa varsinaisesti tykkääväni.

4. Henkilökohtainen tila
Stereotypiat brassien fyysisyydestä eivät oo täysin tuulesta temmattuja. Täällä pussaillaan, halaillaan ja kosketellaan jatkuvasti. Jos suomalaiselle henkilökohtainen tila, jonne ei parane tunkeutua ilman erillistä lupaa, on yksi metri, brasilialaisille se on huomattavasti vähemmän. Itse asiassa välillä musta tuntuu, että brassit eivät edes tajua oman kroppansa ulottuvuuksia, koska ventovieraiden kyljessä seisominen ei esimerkiksi ole juttu eikä mikään, vaikka tilaa olis seistä kauempanakin. Läheisempiä ihmisiä kosketellaan jatkuvasti ja kaikkialla. Ihmiset keskustelee seisoen mun mittakaavassa hyvin lähekkäin. Myös vastakkaista sukupuolta on ihan okei kosketella juttelun lomassa, mä en tosin vielä oo voinut sopeutua siihen tapaan. Vierailtaessa muiden ihmisten kotona, tai esim. juhlissa, kaikki paikallaolijat poskisuudellaan läpi sekä tullessa että lähtiessä.

3. Julkiset hellyydenosoitukset
Suomessa julkinen kuhertelu koetaan yleensä kiusalliseksi. Jos iltaa vietetään ystävien kesken, ja kaks tyyppiä viettää puolet ajasta toisiinsa liimautuneina, se ON kiusallista. Vaan ei Brasiliassa. Täällä pariskunnat osoittaa hellyyttä toisilleen ihan jatkuvasti. Perhelounailla, kavereiden seurassa, kadulla, kaupassa, where ever. Yllättävää kyllä, siihen hiljalleen tottuu, että seurassa ihmiset saattaa suudella kesken jutustelun. Ehkä tulee vielä sekin hetki, kun oppii, mitä sinä aikana pitäis tehdä - peukaloidenpyörittelyn sijaan.

2. Minha casa é sua casa
Brasilalainen vierailukulttuuri on omaa luokkaansa. Tällaisesta meillä ei oo mitään hajua Suomessa. Toisten, etenkin perheenjäsenten ja sukulaisten, kodeissa kyläillään lähes päivittäin. Ihmiset kutsuu mielellään myös itse itsensä kylään. Kyläilyt saattaa kestää puolesta tunnista useisiin tunteihin, ja yleensä mitä enemmän ihmisiä, sen pidempään on kohteliasta olla paikalla. Oon tottunut siihen, että kotona vietetään aikaa pääasiassa yksinään, mutta pari kertaa viikossa on kivaa kutsua joku kylään, tai vaikka viettää iltaa jonkun toisen kodissa. Jokapäiväinen vieraileminen on väsyttävää, vaikka joskus (kuten tänpäiväisellä viiden tunnin sunnuntailounaalla) on tietysti tosi kivaakin.

1. Sanansa mittainen nainen
Vaikeinta on tähän mennessä ollut tottua siihen, että ihmiset ei oikeastaan tarkoita, mitä ne sanoo. Iso osa brasilialaista kulttuuria tuntuu olevan muiden miellyttäminen. Ei voi olla mitään raivostuttavampaa kuin se, että kysyn S:ltä jotain, ja se vastaa kuten haluaisin sen vastaavan pelkästään siksi, että se tietää mun haluavan kuulla tietyn vastauksen. Ja sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa, mitä se todellisuudessa ajattelee. Täällä saa myös tottua siihen, että tehdään lupauksia ja suunnitelmia, joita ei koskaan olla edes aikeissa toteuttaa. On kohteliasta kutsua joku illalliselle/lounaalle/kahville, mutta oikeasti kutsu on esitetty pelkän yleisen kohteliaisuuden vuoksi. "Don't take it literally" on lause, jonka oon kuullut S:n suusta moneen otteeseen.

TOP10-listan sijasta tästä tuli nyt TOP8. Mietiskelin tänään, että todennäköisesti mun listan ykkösenä olisi tän maan vastakohtaisuudet, jos asuisin jossain muualla kuin Maringássa, esimerkiksi Riossa, missä varmaan kiteytyis täysin uudella tavalla ajattelu vastakohtapareista köyhyys/rikkaus, valkoiset/mustat, väkivalta/konfliktinratkaisu, kurjuus/kauneus, korruptio/kunnia jne.

Better early than...?

Ehkä kaikki tätä blogia lukevat on jo tottuneet siihen, että avaudun asioistani kaikkia sensuurin lakeja halveksuen just silloin kun siltä tuntuu. Nyt tuntuu! Mulla oli eka tosi paska päivä täällä eilen. Ja huom. oon ollut täällä VASTA KOLME KOKONAISTA PÄIVÄÄ! Joten Matti, I feel for you! Olin niin hajalla, etten pystynyt edes päivittämään blogia! Ahdisti. Vitutti. Vitutti vähän lisää. Ja sit taas ahdisti ja halusin vaan käpertyä nurkkaan.

Ahdistukseen ja huonoon fiilikseen oli useita syitä, joista osa täysin typeriä ja naurettavia ja lapsellisia, ja osa kai sitten jotain sopeutumiseen ja ehkä myös koti-ikävään liittyvää hätäilyä. Ensinnäkin, täällä oli eilen tosi kylmä. Palelin ja vettä tuli kaatamalla koko päivän. Masentavaa. Toisekseen juttelin Özgürin kanssa Skypessä. Se oli eka kerta, kun täällä ollessa puhuin kenenkään kaverin kanssa. Öze kertoi, miten Jyväskylässä menee, kertoi meidän yhteisistä kavereista ja muun muassa niiden järjestämästä dinneristä, jonka piti alun perin olla reilu viikko sitten ja jossa munkin piti olla. Soitin myös pikapuhelun äidille kertoakseni, että täällä on kaikki hyvin ja mut on otettu lämpimästi vastaan. Äiti kuulosti kireältä, mikä johtuu varmaan osaksi siitä, että sille mun lähtö saattoi olla kova paikka loppujen lopuksi... Ja osaksi siitä, että se oli juuri meidän loppukesällä poisnukkuneen mummun asunnolla päättämässä kaiken sinne jääneen omaisuuden kohtalosta. No, nää kaksi asiaa sai mut sitten kai koti-ikävän valtaan, mutta sen jälkeen olin jotenkin tosi herkillä.

Viimeinen tikki oli (nyt tulee se typerä/naurettava/lapsellinen-osuus), kun S kertoi että sen kaverit järjestää tänään perjantaina juhlat, jonne tulee muun muassa yksi sen parhaista ystävistä, joka asuu São Paulossa eikä ne oo nähnyt toisiaan pitkään aikaan. Se oli luonnollisestikin innoissaan ja halusi, että lähden sinne sen mukaan. Noh. Sinne juhliin on tulossa sit myös yksi sellainen tyyppi, joka on aikaisemmin aiheuttanut mulle huonoja fiiliksiä - ja lopulta koko juttu meni ihmeelliseksi sekasotkuksi, jossa moni ihminen lähetteli toisilleen sähköposteja ja lopulta mua vaan alkoi ahdistaa ihan liikaa edes ajatus sen ihmisen kanssa kaveeraamisesta. Sanoin siis, että en halua lähteä, mutta S:n pitää mun mielestä aivan ehdottomasti mennä sinne, lähteä niiden kanssa ulos ja viettää hauska ilta. Siitä lähti helvetti irti ja lopulta siihen meni alle kolme päivää, että aina niin rauhallinen S paiskas oven kiinni mun naaman edessä ja käski nätisti sanottuna tehdä jotain kivaa itelleni. Ja oikeesti se on siltä aika paljon...koska siinä on ihminen, jolla on ehkä maailman pisin pinna, ja joka sietää multa niin paljon, etten välillä ymmärrä miksi ja miten. Mulla jäi tietty asiasta huono mieli ja huono omatunto, mutta asia saatiin kuitenkin sovittua.

Tänään onkin jo parempi mieli. Se eilinen vei vaan kaikki mehut niin, että aamulla kun heräsin, en olis oikeasti halunnut herätä vaan jäädä sänkyyn vaikka koko päiväksi. Tuntuu ihan kuin mulla olis silmätulehdus. Tai ainakin niitä kutiaa. Se voi myös olla allergiaa.

Nyt kuuntelen vähän CocoRosieta ja mietin, mitä Brasiliassa kuuluu tehdä perjantai-iltana!

No object is so beautiful that, under certain conditions, it will not look ugly

Brasiliassa, tai ainakin Maringássa, ollessa on mahdotonta olla huomaamatta, kuinka pakkomielteisesti brasilialaiset suhtautuu ulkonäköönsä. Etenkin naiset. Jokainen haluaa olla kavereitaan paremman näköinen, ja ulkonäöllä on selkeesti iso merkitys näiden flirtintäyteisessä kulttuurissa. Brasiliasta tulee mieletön määrä supermegahuippumalleja, kuten esimerkiksi pisamanaama Cintia Dicker tossa kuvassa.

Mä oon tässä kaupungissa tosi erinäköinen kuin muut, ja erotun ihan selvästi ulkomaalaiseksi. Tavallaanhan sillä nyt ei ole mitään merkitystä, mutta täällä tulee jotenkin sellainen olo, että on yritettävä näyttää hyvältä, koska muutkin näkee vaivaa sen eteen. Ihan kivaa on se, että ihmisten mielestä oon tosi kaunis, ja mun ulkonäköä kehuu käytännössä jokainen uusi ihminen, jonka tapaan. Mun ohuet hiukset, valkoinen iho ja pystynenä on erityisen yllättäviä ihailun kohteita. Tällaseen vois tottua Suomessakin, hahaa!

Tänään - huom. tokana päivänä Maringássa - mulla tuli kuitenkin ekaa kertaa sellainen olo, että jos jatkan elämääni kuten se on nyt täällä alkanut, niin tästä ei tuu kohta mitään. Puhun siis ruuasta, ja siitä miten sairaan epäterveellisesti täällä syödään! Tänään oon juonut kaljaa ja syönyt mm. kakkua, pannacottan tyyppistä vanukasta, vaaleeta leipää, kalkkuna-kananmunamajoneesisalaattia, friteerattua valkosipulileipää ja brasilialaisia (okei, ne on kyllä aivan mahtavia) friteerattuja palleroita, joissa on sisällä esim. juustoa, lihaa tai katkarapua. Mun suosikki niistä kaikista on coxinha, jonka sisältä löytyy useimmiten kanan lisäks catupiry-nimistä paikallista tuorejuustoa. Coxinha = taivas.

Mutta siis tällä tyylillähän en mitenkään voi jatkaa vuoden loppuun. Muuten seurauksena on katastrofi. Joten tänään menin käymään samassa korttelissa sijaitsevassa pilates-keskuksessa ja varasin sieltä ilmaisen kokeilukerran ens maanantaille (koska nyt oon vähän kipeä). S lähti mukaan tulkiksi, koska arveli, ettei siellä kukaan kuitenkaan ymmärrä mua. Oikeassa oli. Paikka oli hieno, siellä oli pilates-sali sekä yläkerrassa kuntosali. Erikoista siinä oli se, että kumpaakaan ei voi mennä ominpäin, vaan mukana on aina oma personal trainer. Pilatesta ei harjoiteta miten tahansa, vaan siihen suunnitelluilla laitteilla. Perinteiseen kuntokeskuspilatekseen Suomessa tottuneena olin ihan äimänä niistä masiinoista. Ilmeisesti brasseilla on, paitsi pakkomielteinen suhtautuminen ulkonäköön, myös pilatekseen, koska vastaavia pilates-keskuksia on joka kadunkulmassa, toinen toistaan hienompia. Vähintään joka toisessa rakennuksessa on myös erilaisia kauneushoitoloita, esteettisen kirurgian sairaaloita, hammaspraktiikoita, you name it. Ihmisiä urheiluvaatteissa ja treenikassit olalla on kaikkialla ja puiston, jonka vieressä asun, laitamat on täynnä lenkkeilijöitä aamusta iltaan.

Urheileminen täällä, paitsi tietty lenkkeily, ei todellakaan ole edullista. Tunti personal trainerin ohjaamaan pilatesta siinä keskuksessa, jossa tänään kävin, maksaa 140 realia, eli noin 70 euroa. Mä en tiedä, miten näillä ihmisillä on siihen varaa, mutta mä en ainakaan aio haaskata realejani tollaseen. Huomenna S saa auton huollosta (se kolaroi sen eilen...) ja lupasi viedä mut vähän kauempana sijaitseviin kuntokeskuksiin kyselemään niiden tarjontaa ja hintoja. Jos hyvä löytyy, niin mun pitää ostaa pyörä, että pääsen käymään niissä.

Mutta coxinhojen ja herkkujen syömistä on siitä huolimatta pakko rajoittaa. Muuten...en tiedä, mitä tapahtuu.

Photo: Vanity Fair

Brasil, Brasil!!!!!

TÄÄLLÄ MÄ OON! Vihdoin perillä Brasiliassa, siis! Mai gaad, musta tuntuu vieläkin täysin absurdilta, että oon nyt täällä, tosi kaukana kotoa, ihan hirveen pitkän ja ongelmaisen(kin) matkan jälkeen... Täällä on ihanaa! Vastaanotto on ollut mitä sydämellisin, täällä on lämmin ja aurinko paistaa - tosin eilisiltana oli tosi kylmä, olis tarvinnut takkia - ja oon taas päässyt jatkuvan herkuttelun (kakkuja, jälkiruokia, suklaata, makeita drinkkejä) makuun.

Yritän nyt ehkä kertoa edes vähän järkevästi jotain matkastani ja ekasta päivästä Maringássa.

Mun matka tänne alkoi siis maanantaina 4.10. (tänään on vissiinkin tiistai) klo 03:00 kun heräsin lähteäkseni lentokentälle. Hirveetä. Olin siinä vaiheessa kai torkkunut jännityksestä kankeena muutaman tunnin, joten olo oli kovin pirtsakka. Onneks iskä heitti kentälle ja kantoi mun laukkua. Mun reitiksi muodostui lopulta Helsinki-Amsterdam-São Paulo-Curitiba-Londrina-Maringá. Alun perin mulla piti olla suora lento São Paulosta Maringáan, mutta lento olikin peruttu, joten matka piteni lopulta huomattavasti. Lento Damista São Pauloon oli tähänastisista kaukolennoista paras! KLM on ensinnäkin aivan mahtava lentoyhtiö (en saa tästä mainoksesta vouchereita): maailman ystävällisin palvelu ja parhaat lentokoneruuat ever! Valittamista ei ollut matkaseurassakaan, kun mun vieressä istui Recifestä kotoisin oleva übergay (kuka asui muuten Saksassa, joten puhuttiin osaksi aikaa saksaa!) brassi, joka kertoi mulle matkan aikana koko elämäntarinansa. Se kertoi mulle myös kaiken mitä tarvitsee tietää koillis-Brasiliasta ja sovittiin, että jos matkustan akselille Salvador-Recife-Natal, ollaan yhteydessä ja se kertoo parhaat vinkit, minne mennä ja mitä tehdä. Toisaalta, se kertoi käyvänsä husbandinsa kanssa usein Ibizalla bailaamassa, joten en tiedä uskoako ainakaan sen baarisuosituksia.

Saavuin sit lopulta kuolemanväsyneenä yli 16 tunnin matkustamisen jälkeen São Pauloon ja odottelin lentokentällä myöhässä olevan jatkolennon lähtöä vaikka kuinka pitkään, kunnes lopulta joku tuli ilmoittamaan (portugaliksi), että lento on peruttu. En tietenkään tajunnut mitään, joten kysyin lähimmältä ihmiseltä ensin puhuuko se englantia (hataralla portugalillani pystyn just ja just tähän) ja sen jälkeen, mitä ihmettä tapahtuu ja miks kaikki näyttää niin tuohtuneilta. Neljän naisen porukka, joista yksi puhui sujuvaa englantia, thank God, kertoi mulle että voisin neuvotella lentoyhtiön kanssa, jotta ne maksais mulle hotelliyön Sampassa. Sanoin, etten missään nimessä halua jäädä sinne, koska mua odotetaan Maringássa. Kysyin sit saisinko liittyä niiden seuraan, koska jonnekinhan niidenkin oli pakko olla menossa. Lopulta mulla tuli aivan ihana matka niiden kanssa - mielettömän sydämellisiä tyyppejä, joiden ystävällisyys ja apu tuli siinä väsymyksen ja lievän epätoivon tilassa todellakin tarpeeseen.

Parasta oli, että kun vihdoin saavuin keskellä yötä Londrinan ja Curitiban kautta Maringáan, niin S oli entisen duunipaikkansa ZAZ-lehden 10-vuotiskemuissa! Soitin sille Londrinan kentältä, kun bussi kohti Maringáa oli lähdössä ja mua tietysti vitutti niin paljon kuin matkaväsyneenä nyt voi ylipäänsä vituttaa, kun se hehkutti puhelimessa kauheessa metelissä niitä bileitä. Sanoi vielä, kun pahoittelin et se joutuu jättämään hauskat kekkerit kesken hakeakseen mut kentältä, että "it's okay". VÄÄRÄ VASTAUS! Senhän olis pitänyt riemuita siitä, että tuun! No sit meillä oli lopulta sopivan vittuuntunut jälleentapaaminen. Ai että muuten vituttikin... Ja kaiken lisäks se oli juonut, joten mua vitutti mennä sen kyytiinkin. Huomaa, että Suomessa on harvinaisen tiukka suhtautuminen (ja mielestäni ainoa oikea) alkoholiin ja autolla ajamiseen. Tuntuu, että missä tahansa muualla on ihan ok lähteä baari-illan jälkeen autolla kotiin.

Nojoo, se siitä viime yöstä. Nukuin vajaat kuusi tuntia uudessa kodissani, joka on ÖVERI! Neljä huonetta (olohuone/ruokasali, makuuhuone, kirjasto, työhuone) ja keittiö, kodinhoitohuone sekä kaks kylppäriä, joissa molemmissa suihku, vessanpönttö ja pisuaari, ja parveke, jossa riippumatto. Tää talo on myös aivan ihana, hitchcockmaisine kierreportaineen ja tosi kauniine eksteriööreineen. Mä en vaan tiedä, mitä tällä kaikella tilalla pitäis tehdä. Tuntuu, että meen koko ajan väärästä ovesta sisään, täällä on liikaa huoneita! Päivä on hujahtanut tosi nopeasti. Oon ollut tietty ihan sairaan väsynyt myös. Meille tuli tänään uus jääkaappi, nopeampi nettiyhteys ja kaapeli-tv. Käytiin supermercadossa eli marketissa ostamassa hullut määrät ruokaa, vierailtiin S:n sukulaisten ja perheenjäsenten luona (oon kuulemma kauniimpi kuin viimeks...tarkottaakohan se, että olin silloin ruma?), pääsin puhumaan ekaa kertaa portugalia ja join liikaa kahvia. Jotenkin vaan niin outoa, että oon oikeasti täällä.

Nyt oon yksin täällä lukaalissa, juon kaljaa ja nuokun. Parin tunnin päästä S tulee jostain tapaamisesta ja sen veli tulee kylään. Kymmeneltä illalla! Mä en tajua tätä kyläilykulttuuria...kerron siitä myöhemmin lisää. Mua väsyttää ja haluisin vaan nukkua. Olkkarin kattolampulla tepastelee joku oksettava iso koppakuoriainen. Yritän ehkä nyt häätää sen täältä.

Toivottavasti joku jaksoi lukea tän romaanin loppuun! Huomenna pitäis tehdä vaikka mitä... Kerron niistä lisää huomenna!

If I'd be drowning, would you save me?

Pakkaaminen on muuttamisen ja gradun jälkeen eniten stressiä aiheuttavaa tekemistä! Etenkin pitkälle matkalle pakkaaminen on ihan kamalaa! Ja näin varsinkin, jos olosuhteet on ne, mitkä mulla nyt: rahatilanne ei anna myöten ylettömään shoppailuun määränpäässä. Paitsi ehkä jollenkin extreme-budget-shoppailulle.

Mistä mä voin nyt jo tietää, mitä haluun pukea päälleni kuukauden kuluttua? Miten mä osaan muka varautua kaikkeen? Missä on mun kaikki kivat kesävaatteet? Miten mä voin saada pakkaamisen finaaliin huomiseen mennessä, kun pitää vielä nähdä kavereita, kiertää kauppoja viimeisiä tarvittavia juttuja varten jne.? Missä on mun mielenrauha ja kyky pitää pää kylmänä? Hirvee stressi!

Jos jollekin on siis vielä epäselvää, niin mä lähden aikaisin maanantaiaamuna kohti Brasiliaa, tarkemmin ottaen Etelä-Brasiliaan noin 300 000 asukkaan Maringáan. Oon innoissani: ihanaa päästä pois kylmyydestä (vaikkakin tänään haikein mielin hiplailin kaupoissa ihania syys- ja talvivaatteita!), todennäköisesti aivan mahtaviin tilanteisiin ja paikkoihin kivojen ihmisten kanssa - mut silti samalla panikoin ja jännitän ja hermoilen!

Ja sit mulla on myös haikea olo.
Mietin ihmisiä, jotka jää tänne...joita en haluais jättää.
Ja nyt mua itkettää.

Miks lähteminen on usein vaikeeta, vaikka tietäiskin, että siitä tulee kivaa?

Leaving Jyväskylä

Melkein ku leaving Las Vegas. Tää ei vaan oo yhtä glamouria ja neonvalojen kyllästämää täällä Keski-Suomessa. Tänään oli kuitenkin siis mun viimeinen päivä Jyväskylässä. Huomenna pakkaan tavarat ja luovun huoneestani haikein mielin.

Mutta Jyväskylän jättämistä suurempi asia on se, että lähden Brasiliaan maanantaina 4. lokakuuta klo 7:00. Siihen on enää neljä yötä ja kolme kokonaista päivää... Täysin absurdi olo. Täysin käsittämättöminä vellovat tunteet. Kirjoitan niistä lisää todennäköisesti vielä viikonlopun aikana.

Tänään kävin sanomassa heipat Jyväskylä-ystävilleni toisessa olohuoneessani eli Vakkarissa. Viisaudenhammasongelman takia en viittinyt vetää umpitunnelia ja kontata kotiin aamuneljältä (kuten mulla tietysti on usein tapana), vaan juotiin yhdet oluet ja tulin kotiin. Haikeaksi mielen tekee se, että mun ystävistä suurin osa on ulkomaalaisia, ja vaan lyhytaikaisesti Suomessa, opiskelemassa tai töissä yliopistolla. Joten se, milloin ja missä seuraavan kerran kohdataan, on täysi mysteeri. Kunnes sitten taas kohdataan.

This is for you Catia, Özgür, Melanie, Gül, Ferrante, Ernesto, Giovanni and all the others I had a pleasure to spend time with in JKL!

Ja nyt mä sit palaan sen muhun suurimman vaikutuksen ikinä tehneen, Jyväskylästä löytyneen ulkkarin luokse (niitä ensitapaamisia ei unohda meistä varmaan kumpikaan, ei mennyt heti alusta ihan yksiin meidän chemistryt :). Kannatti kuitenkin jaksaa raahautua viime vuoden pimeinä lokakuisina iltoina Development in Film -luennoille...

Monday tunes from faraway lands

Tänään oli oikeasti kiva herätä maanantaihin! Oon ilmeisesti loppujen lopuksi viikonlopun aikana rentoutunut sen verran, etten oo miettinyt gradun tekemistä kertaakaan. Ei välttämättä ole kovin hyvä asia, koska huomenna palaan taas Jyväskylään ja saatan olla entistä ahdistuneempi kun todellisuus iskee taas vasten kasvoja! Hyvä asia on, että sinne on palannut mun rakas ystävä Catia Italiasta, joka kamppailee itse asiassa samassa kurimuksessa tällä hetkellä. Vertaistukea!

En oo täällä siitä kirjoitellut aiemmin, mutta oon kesän aikana opiskellut peruskurssin portugalin kieltä. Sen kurssin on järjestänyt Brasilian suurlähetystön kulttuurikeskus. Mulla on tänään viimeinen kerta sitä kurssia ja mun pitäis nyt osata perusasiat suht hyvin. Ja itse asiassa, hämmentävää kyllä näin on asian laita! Kerrankin musta tuntuu, että jonkun kielen oppiminen on (tähän mennessä) ollut suht kivutonta. Portugali on esim. italiaan verrattuna helppoa! Ja ainoota tuskaa tähän mennessä on tuottanut ääntäminen. Brasilian portugalin musikaalisina soljuvat nasaaliäänteet on ihan hirveen vaikeita tällaselle töksäyttelevää suomea puhuvalle kömpelykselle. Mutta mulla on onneks vielä muistissa viime talvelta, miltä sen kielen pitäisi kuulostaa, joten sekin auttaa huomattavasti. Sain puhekokeesta 98/100 % oikein ja meidän opettaja, todella räväkkä carioca, kehui mun lausumista! Jee, se oli mukavaa.

Kielikurssin viimeisen kerran kunniaks ajattelin esitellä vähän brasilialaista musiikkia. Löysin itsekin kyseisen artistin ihan äskettäin. Kyseessä on Luísa Maita -niminen nuori (eli mun ikäinen, öh) singer-songwriter Sao Paulosta, jonka debyyttilevy tuli ulos tänä keväänä. Luísan musiikki on pehmeää ja tunnelmoivaa bossa nova -henkistä keinuttelua, sopivan traditionaalista, sopivan modernia. Lisäks sillä on ihanan hauras ääni.

Jos eteläamerikkalainen musiikki kolahtaa, Lero-Lero levyn löytää Spotifysta.

Return of the gal

Täällä taas! Oon ollut viime aikoina suhteellisen laiska blogini kanssa. En siis ole kuollut tai muuten vaan kadonnut. Toisaalta viime aikoina oon tuntenut useaan otteeseenkin olevani vähän hukassa. Noh, täällä taas, anyway! Paluunkin päätin ajoittaa 9/11:n vuosipäivään. Harkittu teko.

Voisin varmaan kertoa, mitä kaikkea hiljaiseloni aikana on tapahtunut, mutta en nyt haluaisi a) mennä yksityiskohtiin ja b) että tästä tulis taas joku mega-avautuminen. Sen verran voin ehkä kuitenkin todeta, että oon kokenut jonkinlaista tunnemyrskyä viime aikoina. Hyvässä ja pahassa, kuten se kai aina menee. Tein jo kerran päätöksen olla sittenkin lähtemättä sinne Brasiliaan. Mun ja S:n yhteydenpito vaan alkoi jossain vaiheessa (taas) hiipua, kaikki tuntui aika ongelmalliselta ja mä en oikein nähnyt mitään syytä enää lähteä. Varsinaisesti, vaikka tavallaan halusinkin. Ja joka kerta, kun me sitten satuttiin samaan aikaan online, niin mua vaan vitutti ja harmitti sen välinpitämättömyys ja tyly asenne mua kohtaan. Ja musta tuntuu, että vitutus oli molemminpuolista, että aika ajoin se ei vaan voinut sietää mua. Mutta kaikkihan muuttui, kun vihdoin sanoin (tähän liittyi aika paljon muitakin tekijöitä, vanhoja ja uusia), että tästä ei taida enää tulla mitään, oon kyllästynyt ja haluan aikaa ja tilaa. Yhtäkkiä olinkin maailman tärkein ja ihmeellisin asia! Yhtäkkiä koko maailma olis saanut romahtaa, koska olin ainoa asia, jolla oli oikeasti merkitystä. Se tuntui tietty hyvältä - toisaalta mulla ei tunnu olevan enää hajuakaan, mikä on todellista ja mikä ei. En haluais ajatella itseäni asiana, jolla lopulta ei ole todellista merkitystä (tai jolla vaan luullaan olevan merkitystä, koska joskus tosiasioiden myöntäminen tekee kipeää). Että on kivaa, kun on joku kalmankalpea eurooppalainen tyttö, jota kaikki sukulaiset rakastaa kun se on kuin enkeli ja niin nätti, ja sillä on ihmeellisen kaunis pystynenä. En mä nyt tietenkään halua ajatella, että asia on noin. Niin, näiden ohella mulla oli oikeastaan myös yksi häkellyttävä henkilökohtainen syy ajatella Suomeen jäämistä, mutta nyt musta on alkanut tuntua, että mun pitäisi sittenkin lähteä. Että mulla ei oikeastaan kuitenkaan ole täällä yhtään mitään, joten miks jättäisin ne kortit kääntämättä? Epävarmuus on välillä niin...epävarmaa. Toisaalta, mä en ole kyllä koskaan pelännyt riskeerata ylipäänsä yhtään mitään.

Kuten joku viisas on joskus sanonut:
"To love is to risk not being loved in return. To hope is to risk pain. To try is to risk failure, but risk must be taken because the greatest hazard in life is to risk nothing."

Tästähän tulikin itse asiassa sit mukavan yksityiskohtainen mega-avautuminen.

Nojoo, se siitä. Kerronpa myös, että mulla loppui työsopimus kesätyöpaikassani 3.9. Siitä jäi hetkeksi ihan outo fiilis! Mulla oli niin kiva kesä; työ oli mukavaa ja työkaverit aivan mahtavia. Erityisesti mulla on ikävä Epiä, Tarua ja Kimmoa, ja sitä, ettei me nähdä enää päivittäin, vaikka tietty pidetäänkin yhteyttä. Näkemistä estää myös se, että tein paluumuuton. Jyväskylä mon amour. Tai sitten ei... En muuten oo nähnyt vieläkään Hiroshima mon amouria, vaikka monta kertaa on pitänyt katsoa. Tulin tänne nyt sit kuitenkin tekemään graduni tutkimussuunnitelman. Mutta en jaksa kirjoittaa siitä sen enempää, ehkä joskus. Nyt en halua pilata ihanaa lauantaifiilistäni miettimällä asiaa.

Mä otan nyt päiväunet ja lähden sit viettämään lauantaita! Kirjoitan taas pian, ja lupaan että pidättäydyn jatkossa näistä avautumisista!

Heippa!

Brasil, aqui vou eu!

Eilen kirjoittaessani niistä uusista farkuista, "unohdin" kertoa jotain tosi olennaista. Eli siis asia tuli mieleen siitä, että niiden farkkujen ostamisen jälkeen mun ostoslistalla ei oikeastaan ole just nyt mitään "pakko saada" -asioita.

Paitsi kesävaatteet.

Mä nimittäin lähden käymään Brasiliaan!

Syyskuussa, todennäköisesti syyskuun viimeisellä viikolla. Mua alkaa jännittää ja naurattaa nytkin, kun kirjotan tätä! Musta tuntuu, että kaikki hankaluudet johtuu just siitä kommunikoimattomuudesta, josta kirjoitinkin aiemmin. Sunnuntaina me sitten puhuttiin. Melkein neljä tuntia Skypessä. Ja kun asioista alkaa puhua, alkaa myös tajuta, miten vaikeita ne oikeastaan onkaan. Enkä tarkoita tällä mitään dramaattista, vaan sitä, että on helppoa olla hattarapäinen romantikko (kuten eräskin mua kutsui), joka uskoo tunteiden kaikkivoipuuteen, mutta kun asutaan toisilla puolilla maapalloa ja molemmilla on elämässä omat velvollisuutensa hoidettavana, niin happily ever after mutkistuukin hiukan.

Kaikki alkoi siis siitä, kun sanoin S:lle, että meidän pitäis varmaan keskustella, mitä tulee tapahtumaan seuraavien kuukausien aikana ja että millaisia asioita me halutaan ja toivotaan tulevaisuudelta, ja mitä ollaan valmiita tekemään sen eteen. Tultiin siihen tulokseen, että mä menen sinne syksyllä, katsotaan miltä tuntuu, ja sen jälkeen päätetään, mitä seuraavaksi. Se, mikä oli kaikkein parasta siinä sunnuntain keskustelussa oli, että S ei kertaakaan epäröinyt tai epäillyt tai vaiheillut tai muuta vammasta, mitä tää on nyt ollu aina oikeastaan.

Ainoa asia, joka mua ihan vähän mietityttää on, kuinka se antaa muiden mielipiteiden vaikuttaa itseensä ja päätöksiinsä. Siis lähinnä oman perheensä, etenkin isänsä. Että jos se sanoo, että "älä tee sitä, ei siinä oo järkeä, sun pitää nyt luoda uraa ja keskittyä ihan muihin asioihin", niin sillä saattaa olla yllättävän suuri vaikutus S:n toimintaan. Sanoin, että jos jollain on varaa tulla kritisoimaan meidän ratkaisuja, niin antakoon mielestään paremman vaihtoehdon. Hyviä neuvoja otetaan nimittäin todella mielellään vastaan! Mä en halua ostaa helvetin kallista lentolippua kuullakseni seuraavana päivänä, että ei tarttekaan tulla tänne.

Tää oli tosi iso päätös, vaikka sitä onkin ajatuksen tasolla mietitty jo vähän. Se tarkoittaa sitä, että mun valmistuminen lykkääntyy taas.

Mä oon just nyt onnellinen. Kaikki vaikeudet ei varmasti ole tän päätöksen myötä historiaa, mutta ainakin me saadaan nyt vihdoin mahdollisuus katsoa mitä tapahtuu.