Winter is nature's way of saying, "Up yours."

Meidän kodissa on niin kylmä, että tää näpyttely tekee tuskaa! Tekis mieli olla koko ajan vaan tumput kädessä, jos mulla siis olis sellaiset.

Ehdin viime viikolla jo hehkuttaa, kuinka täällä on ihanan aurinkoinen ja lämmin sää. Viikonlopun aikana asiat kuitenkin muuttui, aurinko tosin paistoi tänään aamulla, mutta lämmöstä ei kyllä ole tietoakaan. En tiedä kumpi on parempi, olla sisällä ikkunat auki vai ikkunat kiinni. Sillä ei tunnu olevan juurikaan väliä, mutta aamuinen aurinko kyllä helpotti tilannetta vähän. Istuin parvekkeella suorassa auringonvalossa niin kauan kuin sitä kesti. Koska sisätilojen kylmyys on yksinkertaisesti tuskaa! Selvitäkseni tästä ja pahemmasta seuraavat kaksi kuukautta mun on ostettava lämmitin. Villasukat/takit/housut on kokeiltu ja mikään ei tunnu auttavan. Lisäksi kylmästä suihkusta kylmään kylpyhuoneeseen ja sieltä kylmään makuuhuoneeseen siirtyminen on sietämätöntä.

Mutta, onneksi mukavat asiat lämmittää mieltä. Viikonloppuna pidettiin pienimuotoinen get-together niille ihmisille, joiden kanssa ystävystyin täällä viime syksynä. Lisäksi S kutsui vanhoja koulukavereitaan, joita olen joskus tavannut, mutta joista kukaan ei puhu englantia tai ole muutenkaan kovin kiinnostunut maailmasta Maringán ulkopuolella. Tein tarjolle falafeleja, marinoitua munakoisoa, tsatsikia, hummusta, tapenadea ja leipää. Onneksi kukaan niistä koulukavereista ei lopulta saapunut, koska S arveli että pettymys olisi ollut suurehko, kun tarjolla ei olekaan pão de queijoa ja sipsejä (ei sillä, I heart pão de queijo). Mun eksoottiset tarjoilut oli lopulta menestys ja muutenkin ilta oli parhaita Brasiliassa viettämiäni. 

 Juhlissa tein myös viimeisen eforttini lähestyäkseni S:n veljen tyttöystävää. Oltiin parvekkeella nelistään, kun otin asian suoraan puheeksi, kysyin ymmärtääkö hän kaiken mitä englanniksi puhun (vastaus oli kyllä), ja kerroin, kuinka tärkeää mulle ja kaikille olis, että hän osoittaisi edes vähän kiinnostusta tutustua ja kommunikoida mun kanssani. Lopulta pidin niin koskettavat paasaukset portugaliksi, että S ja veljensä pyyhkivät silmäkulmiaan liikutuksesta. Itse niiden sanojen kohteelle niillä ei kuitenkaan ollut merkitystä, eli tilanne ei muuttunut miksikään. Sen illan jälkeen päätin, että mun yritykset on yritetty enkä enää voi tehdä asialle yhtään mitään. Kaikkien kanssa ei vaan voi olla ystävä, ja se on nyt perheen kuningataräidinkin hyväksyttävä.

Ensimmäinen kosketus Maringán talveen syntyi muuten samana iltana, kun puolenyön jälkeen lähdettiin käymään isoissa farmijuhlissa kaupungin laitamilla. Mulla oli päällä farkut, neuletakki, kaulahuivi ja trenssihenkinen ysäritakkini, ja olin aivan umpijäässä. Kinkerien sisäänkäynnillä tapasin hauskoja ihmisiä, ja loin toivon mukaan yhden uuden ystävyyssuhteen alun. Katsotaan, mitä siitä tulee, mutta tyttö oli ainakin ihana ja alku lupaava! Sunnuntain perhelounas oli tuskallinen dagen efter -taistelu, mutta sain sentään vauhdikkaan kyydin S:n veljen moottoripyörän kyydissä, se pelasti koko päivän.

Haluaisin kirjoittaa vielä lisää, mutta mun sormet on niin kohmeessa etten pysty.

You know, I've been thinking. Everything is... just comes together. It's me. I chose this. I chose all this

Huh, olen elossa! Tosin just ja just...

Viikonlopun Lahti-bailaus oli yllättävän raskasta. Lähdin sinne siis lauantaina ala-asteelta saakka koossa olleen tyttöporukan + heidän miestensä kanssa juhlimaan yhden ryhmän jäsenen miehen 30-vuotissynttäreitä. Oli mahtavaa, että koko joukko oli pitkästä aikaa kasassa, tietysti vain S:n puuttuminen harmitti. Saavuttiin Lahteen viiden maissa, otettiin hotellilla skumpat ja suunnattiin sitten juhlapaikalle, jossa juhli illan aikana noin sata vierasta. Harvapa voi sanoa omistavansa sata hyvää ystävää, mutta tämä tyyppi voi. Niin sosiaalista ihmistä en ole tavannut toista, ja on helppoa uskoa, että hänestä pidetään paljon! Juhlat oli erittäin onnistuneet ja illan kruunasi tietysti juhlakalun langon, Lenni-Kalle Taipaleen ja Idols-tuomarina nähdyn Sami Pitkämön bändi. Tanssin pitkästä aikaa (varastoon taas seuraavaksi vuodeksi) ja juhlatilan sulkeuduttua baarissakin oli hauskaa. Tuli juotua aika paljon skumppaa ja kossuvissyjä. Joskus aamuviideltä rymyttiin nukkumaan ja aamulla varhain pääsin vieläpä hotellin aamiaiselle. Onnea vielä kerran Veltsulle, oli loistavaa! Kuvia saatte, ehkä, jos siellä pyörinyt valokuvaaja lataa kuvansa nettiin.

Eilen vietin päivän veljeni perheen kanssa. Vanhemmat on edelleen matkalla Hong Kongissa, joten me hengailtiin eilinen niillä. Olin puoli kuollut kun pääsin vihdoin kotiin, eikä filis ole juurikaan muuttunut tänään. Heräsin aamulla vitutukseen ja krapulaiseen oloon. Kerron vitutuksesta huomenna lisää, kunhan saan siihen vähän etäisyyttä. Työpäivä meni väsyneissä merkeissä ja peruin ilmoittautumiseni spinningiinkin, koska tuntui, etten selviäisi siitä rääkistä hengissä. Näin muuten viime yönä ihan pimeetä unta, kuinka mun kuntosalikortti oli vanhentunut/kadonnut/jotain, enkä sen takia päässyt salille. Yritin väkisin ja vaikka mitä keinoja, väkivallasta kiristykseen, käyttäen päästä jumppaan, mutta turhaan. Vakavaa hommaa toi jumppaaminen! Ei vissiin pitäisi syödä kokonaista pizzaa just ennen nukkumaanmenoa. Tässä on tämän hetken todella väsynyt minä (joka aikoo nukkumaan heti, kun tämä on kirjoitettu).

Ihanaa, että nyt voin vaan olla koko illan. Katsoin äsken elokuvan 127 Hours ja tykkäsin. Se on tositapahtumiin perustuva elokuva kalliokiipeilijästä, jonka käden iso lohkare murskaa, ja joka jää sen vuoksi loukkuun kallion railoon. Tykkäsin elokuvan kuvauksesta ja leikkauksesta, se pelasi ainakin alkuun pitkälti C.S.I. Miami-maisilla lähäreillä, kirkkailla väreillä ja nopeilla leikkauksilla. Elokuvan lopussa tuli tietty mietittyä, mitä kaikkea sitä olis lopulta valmis tekemään säästääkseen oman henkensä. Saatoin voida hetken jopa hieman pahoin... Tykkäsin yllättäen myös pääosassa olleesta James Francosta! Katsoin jokin aika sitten Francon toisen elokuvan Howl, ja siinä tyyppi ei oikein herättänyt mitään tunteita. Ei tosin ollut huonokaan! Mutta miten se olikin niin onneton Oscareiden juontajana? En voi käsittää. Ehkä sitä saattoi vähän jännittää.

Voin päättää illan tähän, koska James Durbin lauloi just Paul McCartneyn Maybe I'm Amazed American Idolissa. Yks mun lempibiiseistä koskaan. Nyt mua unettaa. Huomenna aion filosofoida, koska ne ajatukset ovat päässä jo nyt, mutten vaan yksinkertaisesti jaksa kirjoittaa!

Forget not that the earth delights to feel your bare feet and the winds long to play with your hair

On ollut jotenkin superrankka viikonloppu. Johtuu varmaan pitkälti siitä, etten ole hetkeen treenannut ulkoilua! Kuten taisin sanoakin, olen mummoutunut kotiin, eikä se voi ikinä olla hyvä juttu.

Tänä viikonloppuna olin siis ulkona molempina iltoina! Spectacular, I would say. Perjantaina lähdin töistä Sinin kanssa Porvoonkadun kotietkojen kautta firman bileisiin, huh. En tiedä, voiko firman bileistä koskaan pitää...tai siis voi kai, jos vaan on tarpeeksi mahtava firma! Onneksi oli paljon kivoja tyyppejä, paljon drinkkilippuja ja itse asetettu kotiintuloaika (keskiyö). Mukavinta oli kuitenkin olla pitkästä aikaa Sinin kanssa, ehdittiin meidän intensiivisten 1,5 tunnin privaattietkojen aikana keskustella henkeviä kummankin elämästä, mikä oli ihanaa ja parasta. Drinkkiliput teki tehtävänsä ja eilinen oli silkkaa kamppailua, että pääsin johonkin järjelliseen kuosiin ystävän 30-vuotisjuhlia varten. Hyvä että pääsin, sillä myös nämä juhlat olivat superhauskat! Synttärisankari on lähdössä New Yorkiin ensi viikolla, joten lahjaksi kerätty päivä paikallisessa luksus-spassa näytti olleen myös tosi mieluisa! 

Tänään mun olo on ollut kaiken hauskanpidon jälkeen väsynyt ja vähän haikea. Mietin, että menisin elokuviin katsomaan ehkä Biutifulin tai Orioniin Aamiainen Tiffanylla, mutta toisaalta en tiedä jaksanko. Pitäis valmistella työasioita huomiseksi ja opiskella portugalia joten ehkä pysyn kotona ja katson jonkun elokuvan täällä. Tänään mietin myös, miksei mullakin vois olla pitkä ja paksu tukka, sellaisesta oon haaveillut aina. Kerran mulla oli hiustenpidennys, jonka kanssa sain hetken tuntea, miten kivaa olis, kun vois aina vaan näyttää hyvältä laittamatta hiuksia. Nyt niiden kanssa saa taistella hulluna, että ne näyttäis edes vähän siedettävältä. Googlailin ihania lettikuvia, laitan niitä tähänkin. Ja sitten jotenkin eksyin Lily Colen kuviin, joka on niin kaunis. Mutta miks Lily Cole on tehnyt jotain "sweet sixteen" -poseerauksia Playboylle???? En tajua. Nyt sen ihanuudesta lähti pieni osa pois.

Rauhallista sunnuntaita!

Uusi vuosi & 2010 in pictures

Hyvää uutta vuotta tyypit!

Eilinen meni pahasti sumussa, joten vuodenvaihteen hehkutukset jäi tälle päivälle. Juhlistin vuoden vaihtumista jo perinteeksi muodostunein menoin Tuuvan ja Tommin luona. Yllätys että tarjolla oli taas Tuuvan tekemiä herkkuja, nami. Vuoden vaihtuessa käytiin Torkkelinmäellä ihastelemassa ilotulituksia. Soitin yhden hyvää uutta vuotta -puhelun. Lähetin myös yhden hyvää uutta vuotta -viestin, johon en koskaan saanut vastausta. En ampunut yhtään rakettia - rakettien ihailun sijaan keskityin kuuntelemaan vieressä naama syljessä "esiintynyttä" beatboxaajaa (joka oli varmasti mielestään oikeinkin hyvä). Join paljon skumppaa. Ihastelin Tuuvan ystävän vauvaa Aaroa (hellyys). Valoin tinaa ja siitä tuli paksu, sileä ja litteä...jota kukaan ei osannut tulkita. Päällimmäisenä tietty nautin pitkästä aikaa ihanien ihmisten seurasta! Tajusin myös sen, että mun antisosiaalisuus on johtunutkin siitä, että mitä pidempään olen omasta tahdostani antisosiaalinen, sitä enemmän laiskistun olemaan tekemisissä ylipäänsä kenenkään kanssa. Onneksi perjantaina tajusin, miten mahtavaa ihmisten kanssa onkaan! Musta ei siis ole tulossa erakkoa, kuten pelkäsin.

En tehnyt uuden vuoden lupauksia. Mun mielestä ne on turhia, koska näin heikolla itsekurilla niitä ei pidä kumminkaan. Lupasin kuitenkin yrittää olla entistä mukavampi, ymmärtäväisempi ja empaattisempi ihminen. Perherauhan nimissä lupaan myös yrittää paremmin sietää uutta kälyäni (promise).

Tässä vielä jotain kuvia viime vuodelta.

Memory is the diary that we all carry about with us

Joulu on vaan jotenkin niin ihana juhlapyhä. Ehkä siksi, että sain mahtavia joululahjoja: ison kasan Marimekon astioita, lahjakortin Helsinki Day Spahan, urheiluvaatteita, oloasun, vaatelahjakortin, lompakon ja gradunkirjoitusoppaan (lol). Lisäks oon LUONNOLLISESTI syönyt itseni ihan ähkyyn. Mun ruokahalu on huomattavasti kasvanut Brasiliassa ja Tuuvan isän sanoin, olen kerännyt läskiä ylleni. Jouluherkkujen äärellä tein pyhän lupauksen, että ne läskit lähtee nyt. Joten nyt siis tietysti pitää mässyttää kuin viimeistä päivää. lol. Nauttikaa siis tekin joulusta.

Jatketaan Brasilialla. Mulla jäi blogin kirjoittaminen viimeisinä viikkoina Brasiliassa kokonaan. Varmaan johtui lähinnä siitä, että vietin huomattavasti vähemmän aikaa koneella kuin aiemmin. Kaikki aika ja energia meni pupun kanssa! Yritän nyt tiivistää, mitä olennaista tänä hiljaisena aikana tapahtui.

Ensimmäisenä mieleen tulee muutaman viikon takainen itävaltalaissuku Brennerin (S:n äidin puolen suvun) sukukokoontuminen Curitibassa, Paranán osavaltion pääkaupungissa noin seitsemän tunnin automatkan päässä Maringásta. Itse juhlasta ei ole sen ihmeellisempää kerrottavaa - siellä juotiin olutta ja syötiin keksejä ja seurusteltiin useita tunteja, brasseille tyypilliseen tapaan. Curitibasta lyhyesti sen verran, että se on varmaan kivoin kaupunki jossa olen Brasiliassa käynyt. Eläväistä kaupunkikulttuuria ja jotenkin siinä paikassa on hyvin eurooppalainen fiilis. Kivoja baareja, kivannäköisiä ihmisiä - ja kääntöpuolena ihan karmea ilmasto = kylmä ja sataa ympäri vuoden. Pointti kertoa matkasta Curitibaan on kuitenkin se, että sen matkan aikana pelkäsin ensimmäistä kertaa elämässäni kuolemaa ihan tosissaan. Paljon kaukomailla reissanneet on varmaankin tottuneet paikkojen kaoottisiin liikennekulttuureihin, mutta mulle kokemus oli ensimmäinen.

Menomatka sujui mukavasti yöbussissa jonka penkit sai käännettyä täysin makuuasentoon ja tarjolla oli myös peittoja, tyynyjä, syötävää ja juotavaa. Paluumatkassa ajateltiin säästää ja päätettiin ottaa kimppakyyti S:n sukulaisten täydessä henkilöautossa. Virhe numero yksi. Heti alkumatkasta satoi helvetillisesti, näkyvyys autosta oli käsittämättömän huono, autoa ajanut muija oli todennäköisesti reputtanut inssinsä tai ehkä vielä todennäköisemmin ei koskaan sitä käynytkään, tie oli koko seitsemän tunnin matkan ajan kiemurainen, huonokuntoinen ja täynnä vettä ja kaahaavia autoja. Kuskin ja mun lisäksi kenelläkään ei ollut turvavyötä. Kuskin mielestä oli ok ajaa 60 rajoitusalueella yli satasta koska kyllähän muutkin. Niillä ajotaidoilla se tuntui lähinnä vääjäämättömältä itsemurhalta. Viimeinen pisara oli, kun puolimatkassa tultiin onnettomuuspaikalle vain hetkeä sen jälkeen kun ilmeisesti rekka oli ajautunut märällä tiellä väärälle kaistalle ja törmännyt henkilöautoon. Pysähdyttiin ja ihmiset meidän autosta sekä edellä ajaneesta sukulaisten autosta lähti katsomaan, oliko sen peltiromun sisällä kukaan elossa. Päätin kauhunsekaisista tunteista huolimatta katsoa itsekin. Virhe numero kaksi. Siitä autosta ei ollut enää jäljellä paljoakaan, kaikki tavara oli lentänyt ulos, mm. lasten petivaatteita ja leluja, lasia kaikkialla jne. Näky oli tosi lohduton. Järkytyin pahasti koko tapahtumasta ja vielä enemmän kun kuulin, että romun sisällä oli elossa pieni lapsi, joka oli jäänyt sinne jumiin eikä päässyt ulos. S yritti lohduttaa parhaansa mukaan, että "kohtahan me ollaan jo perillä, enää neljä tuntia". Se ihmetteli, enkö ollut aiemmin nähnyt onnettomuuspaikkaa, siellä kun auto-onnettomuudet on arkipäivää. Nyt en enää lainkaan ihmettele niitä tarinoita, kuinka siltä on useita läheisiä ihmisiä kuollut liikenneonnettomuuksissa ja oman äidinkin henki ollut hiuskarvan varassa samasta syystä. Jopa mä itse tiedän suomalaisen kaverin kaverin, joka on täpärästi selvinnyt hengissä auto-onnettomuudesta São Paulossa. Mitä tämä kertoo brasilialaisesta liikennekulttuurista? Sen ainakin tiedän, että matka Curitibasta Maringáan oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun matkustan pitkää matkaa Brasiliassa henkilöautolla.

Seuraava mainitsemisen arvoinen kokemus on onneksi positiivisempi (huom. edellä kuvaamani kokemus oli ainoa negatiivinen kokemukseni Brasiliasta). Kerroinkin jossain aiemmassa postauksessa brassien maanisesta tarpeesta kaunistaa itseään erinäisin tavoin. Lievin muoto tästä kaunistautumisesta on varmaan ne kymmenet kauneushoitolat joihin törmäsin Maringássa. Kävin siis aiemmin kokeilemassa manikyyriä, mutta kun saatiin kutsu S:n ystävän häihin ja S kertoi brasilialaisten naisten kaunistautumisrituaaleista ennen hääjuhlia, päätin minäkin ottaa täyshoidon läheisessä kauneushoitolassa. Tähän kuului siis manikyyri, kampaus, meikki ja ripsipidennys. Myös pedikyyri olis ollut tarjolla, mutta kaiken sen keskellä ajattelin sen olevan a bit too much. Hyviksi puoliksi koko treatmentissa pitää ehdottomasti sanoa hinta. Suomessa vastaavista palveluista saa maksaa ainakin tuplahinnan! Sen takia kai niin harvat sellaiseen tuhlaavat ja täällä asenne vastaavia hoitoja kohtaan yleisesti on nimen omaan, että se on silkkaa rahantuhlausta. Brasiliassa Maringán kaltaisessa vauraassa kaupungissa nainen, joka ei pidä ulkonäöstään huolta, on vähemmistössä. Maksoin manikyyristäni 20 realia eli alle kymmenen euroa, kampauksesta 80 realia eli noin 35 euroa, meikistä 70 realia eli noin 30 euroa ja ripsipidennyksestä 120 realia eli noin 55 euroa. Se olikin vuokranmaksun ja matkojen lisäksi ainoa asia, johon pistin isosti rahaa Brasiliassa ollessani. Lopputuloksena mun kynnet oli kauniimmat kuin varmaan koskaan, kampaus oli lisätyn hiuskasan ansioista aivan mahtava ja ripsetkin sellaiset räpyttimet että. Meikki sen sijaan oli...mielenkiintoinen. Koin erinäisiä sydämentykytyksiä asian tiimoilta, mutta kiteytettynä voin sanoa, että en koskaan uskonut, että voisin mennä ihan täydestä miehenä naisen vaatteissa. Drag queen. Tranny. Kotona sudin järkyttyneenä meikit hillitymmiksi ennen häihin lähtöä ja sen vuoksi valokuva jäi ottamatta. Itse hääjuhla oli mahtava: hyvää musiikkia, hyvää ruokaa, järjetön määrä kauniita ihmisiä ja upeita asuja, uima-allas ja riittävästi alkoholia. Aamukuudelta pääsin vihdoin painamaan pään tyynyyn herätäkseni muutaman tunnin kuluttua elämäni ihanimpaan krapula-aamuun!

Koko kolmen kuukauden Brasiliassa elelyn kohokohta oli siis ehdottomasti mun viimeinen päivä Maringássa. Jos joku on kyllästynyt mun ainaiseen lässytykseen rakkaudesta ja parisuhteesta, niin suosittelen lopettamaan lukemisen tähän. Niin... Facebookissa varmaan ainakin joku huomasi, että mun ja S:n suhde otti tuona krapulaisena aamuna askeleen eteenpäin. Se, että juuri sinä aamuna mulle tuotiin aamiainen sänkyyn ja kerrottiin, kuinka mun kanssa halutaan viettää koko loppuelämä ja kuinka kaikki asiat ja tekemiset saa merkityksen vasta, kun ne saa jakaa mun kanssa, tuli TÄYTENÄ yllätyksenä. En osannut aavistaa yhtään mitään, enkä etenkään sellaisena aamuna. Huh. Selvää oli, että tunne on molemminpuolinen. Vaikka meillä oli myös vaikeita aikoja Brasiliassa, eikä mun ollut heti helppoa sopeutua, ei ole epäilystäkään siitä etteikö S olisi paras mies, jonka olen näiden 28 vuoden aikana kohdannut. En osaa sanoin kuvailla, miten onnellinen olen siitä että meillä on ollut etuoikeus tutustua toisiimme ja toivon, että meidän kotimaiden suuresta välimatkasta huolimatta saadaan asiat aina järjestymään. Ensimmäiset suunnitelmat on jo tehty, ja palaan Brasiliaan niin pian kuin taloudellisesti mahdollista.

Paljon muutakin kerrottavaa tietty olisi, mutta ehkä kirjoitan niistä vielä myöhemmin. Tästä tuli jo nyt ihan liian pitkä, sormet ja silmät väsyy.

Nyt käyn syömässä vähän lisää jouluruokaa ja lähden jumppaan.

Party like a Brazilian

Tänään meillä on juhlat!

Juhlitaan sekä S:n hyväksyntää tohtoriopintoihin että kesää että meidän vastamaalattua kotia. En pukeudu sambahöyheniin, mutta tanssin ehkä pöydällä. Rukoilen Spotifylta, että se voisi toimia tänä iltana. EDES tänä iltana! Kutsuttiin sekä S:n ystäviä että mun kaikki täällä saamat ystävät, jee! Teen marinoitua savujuustoa ja pão de quejoja (jotka epäonnistuu 80 % todennäköisyydellä, mutta hei, yritin!). Ja tarjolla on tietysti caipirinhoja niin paljon kuin ihmiset jaksaa juoda. Toivottavasti selviän baariin asti, lol.

Hauskaa viikonloppua!

Better early than...?

Ehkä kaikki tätä blogia lukevat on jo tottuneet siihen, että avaudun asioistani kaikkia sensuurin lakeja halveksuen just silloin kun siltä tuntuu. Nyt tuntuu! Mulla oli eka tosi paska päivä täällä eilen. Ja huom. oon ollut täällä VASTA KOLME KOKONAISTA PÄIVÄÄ! Joten Matti, I feel for you! Olin niin hajalla, etten pystynyt edes päivittämään blogia! Ahdisti. Vitutti. Vitutti vähän lisää. Ja sit taas ahdisti ja halusin vaan käpertyä nurkkaan.

Ahdistukseen ja huonoon fiilikseen oli useita syitä, joista osa täysin typeriä ja naurettavia ja lapsellisia, ja osa kai sitten jotain sopeutumiseen ja ehkä myös koti-ikävään liittyvää hätäilyä. Ensinnäkin, täällä oli eilen tosi kylmä. Palelin ja vettä tuli kaatamalla koko päivän. Masentavaa. Toisekseen juttelin Özgürin kanssa Skypessä. Se oli eka kerta, kun täällä ollessa puhuin kenenkään kaverin kanssa. Öze kertoi, miten Jyväskylässä menee, kertoi meidän yhteisistä kavereista ja muun muassa niiden järjestämästä dinneristä, jonka piti alun perin olla reilu viikko sitten ja jossa munkin piti olla. Soitin myös pikapuhelun äidille kertoakseni, että täällä on kaikki hyvin ja mut on otettu lämpimästi vastaan. Äiti kuulosti kireältä, mikä johtuu varmaan osaksi siitä, että sille mun lähtö saattoi olla kova paikka loppujen lopuksi... Ja osaksi siitä, että se oli juuri meidän loppukesällä poisnukkuneen mummun asunnolla päättämässä kaiken sinne jääneen omaisuuden kohtalosta. No, nää kaksi asiaa sai mut sitten kai koti-ikävän valtaan, mutta sen jälkeen olin jotenkin tosi herkillä.

Viimeinen tikki oli (nyt tulee se typerä/naurettava/lapsellinen-osuus), kun S kertoi että sen kaverit järjestää tänään perjantaina juhlat, jonne tulee muun muassa yksi sen parhaista ystävistä, joka asuu São Paulossa eikä ne oo nähnyt toisiaan pitkään aikaan. Se oli luonnollisestikin innoissaan ja halusi, että lähden sinne sen mukaan. Noh. Sinne juhliin on tulossa sit myös yksi sellainen tyyppi, joka on aikaisemmin aiheuttanut mulle huonoja fiiliksiä - ja lopulta koko juttu meni ihmeelliseksi sekasotkuksi, jossa moni ihminen lähetteli toisilleen sähköposteja ja lopulta mua vaan alkoi ahdistaa ihan liikaa edes ajatus sen ihmisen kanssa kaveeraamisesta. Sanoin siis, että en halua lähteä, mutta S:n pitää mun mielestä aivan ehdottomasti mennä sinne, lähteä niiden kanssa ulos ja viettää hauska ilta. Siitä lähti helvetti irti ja lopulta siihen meni alle kolme päivää, että aina niin rauhallinen S paiskas oven kiinni mun naaman edessä ja käski nätisti sanottuna tehdä jotain kivaa itelleni. Ja oikeesti se on siltä aika paljon...koska siinä on ihminen, jolla on ehkä maailman pisin pinna, ja joka sietää multa niin paljon, etten välillä ymmärrä miksi ja miten. Mulla jäi tietty asiasta huono mieli ja huono omatunto, mutta asia saatiin kuitenkin sovittua.

Tänään onkin jo parempi mieli. Se eilinen vei vaan kaikki mehut niin, että aamulla kun heräsin, en olis oikeasti halunnut herätä vaan jäädä sänkyyn vaikka koko päiväksi. Tuntuu ihan kuin mulla olis silmätulehdus. Tai ainakin niitä kutiaa. Se voi myös olla allergiaa.

Nyt kuuntelen vähän CocoRosieta ja mietin, mitä Brasiliassa kuuluu tehdä perjantai-iltana!

Flowing.... (voi v* miten näppärä otsikko)

Tänään alkaa taas Flow-festarit, jotka on jollain tasolla mun kesän kohokohta. Tietty kesään on mahtunut ihan mahtavia juttuja tähänkin mennessä, mutta mä oon kuitenkin fiilistellyt Flowta jo monta kuukautta, vakuutellut epäröiville ihmisille, että kaikkien pitäis ehdottomasti ostaa lippu sinne jne. Ja nyt se sitten olis!

Mulla on taustalla monen päivän unettomat yöt. Ei hyvä pohja kolmen päivän heavy setille. Lisäks lauantaina aamupäivällä on mummun hautajaiset... Ei hyvä tämän illan juhlimista ajatellen, tai toisinpäin ehkä sittenkin. Heräsin tänään aamulla ennen kellonsoittoa KUUDELTA ja aloin heti panikoida, mitä pukisin illalla. Inhoan vaatekriisejä, ahdistun niistä. Puolentoista tunnin kriiseilyn lopputuloksena vedin päälle vanhan ja tylsän trikoomekon ja lähdin töihin tukka sekaisin ja ilman meikkiä. Otin kyllä meikkipussin mukaan, että ehkä mä sitten töiden jälkeen...

Päänvaivaa aiheuttaa sekin, että tänä viikoloppuna hyviä bändejä on niin käsittämätön määrä, etten tajua, miten muka ehdin käydä kuuntelemassa kaikkia mitä haluaisin. Ja sen lisäks siellä on varmaan paikalla kaikki ihmiset, jotka tunnen/tiedän Helsingistä ja vähän muiltakin paikkakunnilta. Miten sen kaiken lavojen välillä juoksentelun ohessa ehtii samalla myös sosialisoida ihmisten kanssa? Huoh.

Yhteenvetona tästä kaikesta totean, että todennäköisesti vietän (tänäkin vuonna) kolme päivää tutulla ja turvallisella anniskelualueella, saatan kuulla paria bändiä ja vaatekriisikin unohtuu kun viides tuoppi (ensimmäiset neljä nautitaan juurikin tästä syystä mahd. nopeasti) on kädessä.

Hauskaa Flowta kaikille!

PS tässä vielä teemaan sopiva kuva, bongasin Siskolta. Ja koska tekstit ei näy, alla vielä linkki alkuperäiseen kuvaan.



http://guestofaguest.com/wp-content/uploads/2009/12/hipster1.jpg