Arrested development a.k.a. perhe on...

Laiskistunut kotirouva on taas keskittynyt laiskottelusta nauttimiseen ja unohtanut kirjoittaa. Mutta se ei tarkoita, etteikö täällä olis tapahtunut kaikenlaista.

Ehdottomasti merkittävin tapahtuma on, että S:n ja mun perheasioihin liittyvät ikuisuusriidat on vihdoin kuopattu. Merkittävän siitä tekee se, että kärsittiin niistä paljon, ja jatkuva riitely ja väärinymmärrykset luonnollisesti vaikuttaa kaikkeen, vaikka itse suhteessa asiat olisikin hyvin. Kerroinkin aiemmin pintapuolisesti siitä, kuinka tein kaiken voitavani sen yhden perheenjäsenen kanssa, ja miten yritin parhaani mukaan miellyttää perhettä ja kunnioittaa heidän tahtoaan saamatta vastineeksi yhtään mitään. Ja ei, ei ollut helppoa luopua kaikista ylpeydenrippeistäni ja saada toistuvasti kuraa naamalleni, joten sinänsä en kai voi kutsua itseänikään suureksi laupeuden ruumiillistumaksi tässä sotkussa.

Koska sen kuitenkin tein ja lopputulos oli yhtä huono kuin aina ennenkin, katsoin YouTubesta pari jaksoa Cheatersia ja opettelin, mitä tarkoittaa kunnon confrontation. Sen jälkeen menin rohkeasti puhumaan asiasta perheen kuningattarelle, S tulkkinani. Päästin ulos kaiken: miltä musta tuntuu, miten olen tehnyt parhaani miellyttääkseen heitä ja mikä sen yrittämisen lopputulos on ollut. Päästin samalla ulos myös hävettävän vihaisuusitkun sekä kiukussani myös statementin siitä, kuinka olen yrittänyt olla epäitsekäs heitä kohtaan, mutta että yhdessä asiassa aion tästä lähtien olla itsekäs. Että en enää hyväksy siltä naiselta jatkuvia yrityksiä olla läheisessä tekemisessä S:n kanssa. Ei siksi, että pelkäisin. Vaan yksinkertaisesti siksi, että  jos se nainen haluaa kaveerata meidän perheen toisen osapuolen kanssa, niin sen on parasta lopettaa mun ignoraaminen tilanteissa, vastata kun puhuttelen sitä ja noudattaa muutenkin yleisiä kohteliaisuus- ja käytösnormeja. Meidän ei tarvitse olla ystäviä, mutta huonoa käytöstä ei tarvitse kenenkään suvaita, ellei sitten itse käyttäydy yhtä huonosti takaisin (on ollut kyllä harkinnassa, perkele).

Sen keskustelun, tai oikeastaan monologin jälkeen tuntui kuin hullu taakka olis pudonnut harteilta. Mikään ei ehkä muuttunut, mutta mun sisällä tapahtui suuri muutos, samoin mun ja S:n suhteessa. Siitä asti koko asia on tuntunut pieneltä ja mitättömältä, S on ottanut siihen täysin uudenlaisen suhtautumisen ja mulla on niin paljon parempi olo kuin pitkään aikaan. Pääsin vihdoin puolustamaan itseäni ja kertomaan oman kantani. Ja nyt sain vielä purkaa asian tännekin, tuplahelpotus (vaikka periaatteessahan mulla ei pitäis olla tarvetta kirjoittaa tällaisista asioista, aight?). Nyt mua lähinnä ihmetyttää sen toisen ihmisen käytös, koska se on vaan...no, absurdia. Eikä kukaan kai tiedä, mistä se johtuu. Mun ulkomaalaisuudesta, hänen huonosta itsetunnostaan, kateudesta (why, oh why), yleisestä haluttomuudesta tehdä tuttavuutta toiseen naiseen tai mistä lie. Mun eforttien lisäksi mm. S:n veli on anellut rakastaan muuttamaan käytöstään mua kohtaan. Kaikki voitava on siis tehty, ja lupaan, että oli viimeinen kerta kun kirjoitan tästä aiheesta.

Täällä on muuten alkanut paistaa taas aurinko ja sen ansiosta päivisin on ihanan lämmin. Ajattelin käydä kuvaamassa Maringáa, olis vihdoin jotain, mitä näyttää tästä kaupungista!

I feel it all, I feel it all

So little time, etc. Aika täällä jotenkin vaan hujahtaa, vaikka ei tekisikään mitään erityisen merkittävää.

Maringán talvi jatkuu. Joka päivä on vaan kylmempi, ja mun ostamasta lämmittimestäkään ei oo juuri ollut hyötyä. Mulla on öisin päälläni pitkät housut ja college-paita plus kolme peittoa. Se ehkä kertoo, millaisessa ikiroudassa olen tällä hetkellä. On helpompaa olla ulkona, koska siellä lämpötila on kuitenkin ihan ok, mutta sisätiloissa se menee luihin ja ytimiin ja tekee sisällä olemisesta tosi epänautinnollista. 

Ollaan katsottu menneellä viikolla S:n kanssa paljon elokuvia. Rakastetaan niitä molemmat, mutta meillä on vähän erilainen maku (mun on tietysti parempi). Siksi meillä on aina kauhea vääntö siitä, kumpi saa valita elokuvan. Jokin aika sitten S halusi ihan välttämättä katsoa koko Alien-saagan ja lupasi siitä hyvästä, että saan valita seuraavat elokuvat hamaan tulevaisuuteen. Ja se oli hyvä diili, koska nyt ollaan katsottu Hitchcockia, Dario Argentoa, Fritz Langia, vanhaa Woody Allenia (ok, myös S:n suosikki) jne. Yhtenä päivänä kahlattiin läpi internettiä löytääksemme hyviä (ja siis nimen omaan HYVIÄ) kauhuelokuvia, ja törmättiin leffaan nimeltä Begotten. Katsottiin siitä hieman alkua, joka jätti muhun mahdollisesti pysyvän emotionaalisen haavan. En suosittele herkkiksille tai hermoheikoille, kuten itse olen, saatika katsottavaksi syömisen aikana tai välittömästi sen jälkeen. Jos katsottavaksi ollenkaan. Mutta sainpahan nyt Begottenin ulos itsestäni. Sen kuvasto on nimittäin kummitellut päässäni jo monta päivää.

Menneellä viikolla kävin läpi myös pienen kriisin. Ajattelin ensin, etten edes kehtaa kertoa siitä, mutta mitäpä mä toisaalta olen aiemminkaan häpeillyt. Siitä asti, kun muutettiin yhteiseen asuntoon täällä Maringássa viime syksynä on S:llä ollut pöydällä kehyksissä valokuva itsestään ja toisesta tytöstä. Kuvassa he kaulailevat iloisina vähissä vaatteissa (ehkä rannalla tms.). Aluksi suhtauduin negatiivisesti siihen kuvaan, koska jotenkin se vaan tuntui oudolta. S selitti, että kuvassa on hänen hyvä ystävänsä, joka menehtyi muutama vuosi sitten autokolarissa. Tämän kuultuani asia oli mulle ok, eikä se kuva enää häirinnyt mua. Ajattelin, että ehkä on tärkeää pitää kuolleen ystävän muistoa yllä, tai jotain. Viime viikolla kuitenkin, ihan muussa yhteydessä kuin kyseisestä tytöstä puhuttaessa kuulin, että S:n suhde häneen ei ollutkaan pelkkä platoninen ystävyyssuhde vaan muutakin. Se pöydällä kehystettynä oleva kuva alkoi jälleen häiritä mua, ja koin sen jopa jotenkin loukkaavana. Toisaalta ajattelin, että olis jotenkin väärin pyytää S:ää laittamaan kuva jonnekin pöytälaatikkoon sen sijaan, että se olis meillä esillä. Se tyttö on kuitenkin kuollut. Ja jotenkin sekin olisi kai ollut loukkaavaa. Kävin ahdistavan henkisen kamppailun itseni kanssa, jonka tuloksena oli riita. Lopulta pyysin, että S ottaisi kuvan pois. Tästä on nyt viikko aikaa, mutta poden edelleen huonoa omatuntoa asiasta. Musta tuntui alkuun siltä, että mua varmaan rangaistaan tästä itsekkäästä vaatimuksesta jotenkin...oon ehkä flippaamassa pahemman kerran. Nyt se kuva on kuitenkin poissa näkyviltä, S:n pöytälaatikossa. Ja nyt avauduttuani tästä, se asia alkoi jälleen painaa mun mieltä.

Aargh.

Oon kuunnellut viime päivinä Feistiä. Tässä tän hetken lemppari.

I know you love me, and soon you will see. You were meant for me, and I was meant for you

Viime viikot on olleet niin vaikeita mulle ja S:lle, mutta viime päivät on olleet vaikeampia kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Meidän riidat sen sukulaisista on kärjistyneet niin pahoiksi, että koko sen perhe on nyt sotkettu mukaan kuvioon. Olen saanut lopulta vastaanottaa kaikenlaisia vähätteleviä, painostavia ja syytteleviä sähköposteja. Musta tuntuu, että jos joudun ottamaan vastaan vielä yhdenkin osuman, en enää jaksa. Flippaan. En edes tiedä pitäiskö mun taistella omien periaatteiden ja tunteideni puolesta, vai pitäisikö vaan antaa periksi ja miettiä, ettei muiden mielipiteillä lopulta ole mitään merkitystä. Vaikka sitten S:n perheenjäsenten. Tuntuu, että ihan pian olen siinä pisteessä etten voi edes enää välittää, koska muuten musta ei ole mitään jäljellä.

Koko päivä meni sumussa...koska lähes koko yö meni valvoessa, kuten kaikki muutkin yöt pääsiäisen aikana. Nyt kuuntelen tätä S:n lähettämää biisiä, hengitän syvään, valan itseeni uskoa, että meidän rakkaus kestää kyllä tämän ja toivon, että jonain aamuna (pian) herään ja huomaan, että kaikki on taas hyvin.

"It is better to be beautiful than to be good, but it is better to be good than to be ugly." Oscar Wilde

Oscar Wilde on yksi mun eniten ihailemia ajattelijoita. Ehkä sen takia lainailen Wilden sanomisia suhteellisen useasti. Edellä oleva lainaus tosin on melko ajatuksia herättävä.

Aihe tuli mieleen ehkä siitä, että kävin tänään kampaajalla, missä keskustelin ihanan kampaajani Katren kanssa lähes kaksi tuntia pelkästä kauneudenhoidosta: hiuksista (myös muista kuin omistani), meikeistä, hoidoista, ripsipidennyksistä ja manikyyreistä. Toisin sanoen aiheista, joista yleensä tulee harvemmin keskusteltua kenenkään kanssa, mutta jotka yhtäkkiä tuntuivatkin jotenkin maailman tärkeimmiltä. (Btw Katre näytti, kuinka saan Brasiliasta ostamillani kynsinauhaleikkureilla leikattua ylikasvaneet kynsinauhani kokonaan pois, mutta välttääkseni veristä lopputulosta otan edelleen mielelläni vastaan vinkkejä hoitoloista Helsingissä, joissa manikyyrin yhteydessä leikkaavat kynsinauhat pois sen sijaan että vain työntäisivät niitä sivuun puutikulla.) Nyt mulla on vähän entistä lyhyempi ja vaaleampi polkkatukka.

Tämän lisäksi juttelin tänään veljen kihlatun kanssa kauneusleikkauksista. Muistan, kuinka loukkaannuin silmittömästi, kun isän äidille antamasta joululahjakirjekuoresta paljastui tuhansien eurojen lahjakortti kasvojenkohotukseen. Vain siksi, että äiti oli joskus sivulauseessa maininnut sellaisen olevan ehkä pian tarpeen. Suivaannuin myös, kun veljeni kaunis morsian valitti pieniä rintojaan ja julisti laitattavansa kunnon silikonit heti, kun mahdollista. Se on turhaa! Sullahan on ihana rintavarustus! En siis todellakaan haluaisi, että elämäni upeat naiset ryhtyis leikkelemään itseään. Joskus olin vielä sitäkin mieltä, etten minäkään...

Kunnes asuin muutaman kuukauden Brasiliassa, ja kauneusleikkauksista tuli arkipäivää. Kuntosalilla joka toisella naisella oli silikonit, eikä niitä todellakaan häpeilty esitellä. Brasilialaiset ihailevat pyöreitä takamuksia ja lattapyllyt korjataan implanteilla. Kaverini serkun vaimolla on pohjeimplantit. Kauneusleikkausten kilpailuttaminen on helppoa, koska tarjontaa on paljon (joka kadunkulmasta löytyy jonkinlainen klinikka). Hammasklinikoista ja kauneushoitoloista en edes mainitse, niitä on pilvin pimein, kaikkialla.

Mulla ei ole koskaan ollut järin hyvä itsetunto ulkonäköni suhteen, jotenkin olen aina ajatellut itseni vähän rumempana kuin muut. Lisäksi mulla on lihavan tytön identiteetti, ihan sama kuinka paljon painan tai mitä peilissä näkyy. Olin lapsena ylipainoinen, ala-asteella olin se läski, jota pojat haukkui. Olen siitä asti ollut "se läski", vaikka haukut on vaihtuneet kehuihin ja rakkauteen. Jokainen ylimääräinen kilo merkitsee maailmanloppua, olen ollut varmaan koko elämäni laihdutuskuurilla ja pelkään lihomista enemmän kuin pitäisi. Pelkään, että jos koskaan saan lapsia, ei kroppani koskaan enää palaa ennalleen. Ja miten sitten voin rakastaa sitä? Josta pääsinkin keskustelussa kälyni kanssa siihen, että onneksi meillä on Brasilia, tuo kauneusleikkausten luvattu maa.

On ihan sama, kuinka paljon joku toinen rakastaa, jos itse ei ole onnistunut löytämään rakkautta itseensä. Olen yrittänyt opetella, mutta tuntuu, että haluaisin aina olla parempi = kauniimpi. Ihan kuin hyvyys olisi kauneutta. Eihän se ole, mutta miksi sitä on niin vaikea ymmärtää?

Tähän sopii New York Timesin James Franco -video. Siinä James Franco näyttää, miten näyttelijät suutelee (itseään). Se on varmaan tosi tyytyväinen itseensä. Tai ehkä ei?

Life is all about making the right decisions

OLEN MUUTTANUT! VIHDOIN! IHANAA!
Olen tyyni ja onnellinen. Sanoinko jo, miten ihanaa tää onkaan?

Tämä on siis paitsi virallinen muuttoilmoitus myös virallinen kutsu.
Tervetuloa kylään (jos pieni kaaos ei haittaa)!
Itse asiassa olis kiva jos tulisit!

Pläh, mutta muuton yhteydessä tapahtui tietysti perinteinen: netti ei toimi. KRIISI. Terveisiä sille Welhon myyjätyypille, joka käski mun vaan laittaa johdon seinään ja aloittaa surffailu. EI TOIMI. Mun seinässä ei ole reikää, johon yksikään teidän johdoista sopisi. Niin että jos joku netti/maksutv-ekspertti lukee tätä, tulisitko käymään. I need help. Anyone?

Niin, ko. ongelman vuoksi en siis voi postata kuvia uudesta kodistani (jossa on VAATEHUONE!), enkä edes niitä viikonloppuisia Tampereelta. Nytkin on rikollinen olo tästä pikapäivityksestä, johon käytän arvokasta työaikaa.

Sitten hyviä, parhaita, mahtavia asioita:
- MUUTTO! En muista, sanoinko jo kuinka ihanaa oli muuttaa?
- Kahden päivän countdown menossa: 52 tunnin kuluttua odotan sydän pamppaillen lentokentällä.
- Kahdet hienot uudet kengät (joista toiset liian kapeat, voiko kenkiä venyttää leveyssuunnassa?)

Kaikki on just nyt niin hyvin. Paitsi se nettijuttu.

HELVETTI

Tänään mikään ei olis voinut mennä enemmän pieleen! Sen lisäks, että heräsin aamulla kuumeisena todella huonojen unten jälkeen, oon sinnitellyt koko päivän joko itku kurkussa tai vittuuntuneena. Lähdin silti töihin, koska en muistanut, olinko perjantaina tehnyt kaiken tarvittavan alkuviikoksi. Olotila oli koko työpäivän ajan ihan hirveä...naamaa kuumotti ja silmiä särki ja poltteli. Sen lisäksi ihan hirveä riita S:n kanssa kärjistyi ja lopulta räjähti käsiin ja naamalle ja peitti koko ympäröivän maailman alleen. Tadaa. Hyvä minä.

Ihan hirveän työpäivän päätteeksi päätin vielä mennä portugalin kurssille, vaikka päässä humisi. Sielläkin vaan vitutti, enkä jaksanut jutella tauolla kenellekään. Ennen kotiin lähtöä kävin vielä Gina Tricotissa junaa odottaessani ja sovitin yhtiä kivoimmista housuista, mitä aikoihin. (Huomasitte kai linkin!) Ne sopis täydellisesti mun juuri Ebaysta ostamien kenkien kanssa... Hetken tunsin olevani ihan ok. Ja siitä haaveillessani melkein myöhästyin junasta, mutta pääsin kuin pääsinkin vihdoin kotiin ja kaatumaan sänkyyn. Huomenna en aio mennä töihin, koska mulla on kuumetta nyt ja todennäköisesti huomennakin. Töihin menemättömyys ahdistaa, koska työ on mun päivissä se, joka pitää mun ajatukset poissa parisuhdekaaoksesta ja johon voin keskittyä ja joka tuntuu tosi hyvältä just nyt. Huomenna mä vaan hiivin kotona villasukissa ja ahdistun lisää. Pakko alkaa meditoimaan.

Kirjoitin aiemmin siitä, miten vaikeaa tässä kaukosuhteessa on elää, ja miten meidän molempien hermo on ajoittain niin kireällä, että me ei vaan kyetä keskustelemaan ilman, että se päättyy riitaan. Siis mikä tahansa sitten olikin syy, yleensä täysin merkityksetön. Ja mitä pahemmaksi riidat menee, sen pahemmin loukataan tahtomatta toisiamme. Ja riitojen selvittäminen tällä etäisyydellä on tosi vaikeaa... On vaikea vaan unohtaa, mitä on tullut sanottua ja mitä toinen toistaan huonompia fiiliksiä kahlattua läpi, kun ei voi katsoa toista silmiin eikä pyytää anteeksi ja halata. Ne riidat jää kytemään jonnekin, ja seuraavana päivänä tunnelma on jo valmiiksi kireä...ja siihen tarvitaan taas astetta pienempi syy ja hell is unleashed.

Joten tänään koettiin pitkästä aikaa pahin kulminoituma, joka johti siihen, että poistin itseni Facebookista. Mut saa siis tästä lähtien kiinni puhelimella tai meilillä. En aio palata sinne ainakaan viikkoon (kuulosti siltä, että mun maailma romahtaa jos joudun olla viikon pois sosiaalipornon ytimestä), mutta todennäköisesti tää tilanne ei parane hetkessä, joten oon valmistautunut olemaan facebookpimennossa pidempäänkin. Just nyt mulla on niin helpottunut olo tästä ratkaisusta! Niin rauhallinen ja huojentunut - toivon että se kestäis siihen saakka, kun S kahden viikon päästä on täällä.

Mä käyn nyt ilmeisesti läpi pahemmanlaatuista olosuhteisiin kytkeytyvää kriisiä, johon nopein ja tärkein ensiapu olis päästä muuttamaan pois mun vanhempien luota. Muutto häämöttää viikon päässä, mutta musta tuntuu, että mä tukehdun tähän tuskaiseen olooni sitä ennen.

Tää asuintilannekaan ei olis näin ahdistava ja sietämätön, jos elämä muuten olis jokseenkin stressitöntä! Mulla on niin käsittämätön ikävä S:n seuraa, ja sitä koko ihmistä, etten osaa sanoin kuvailla tätä tunnetta. Pakko vaan kestää olla nyt vähän aikaa ilman yhteydenpitoa, jotta me molemmat voidaan rauhoittua ja päästä yli tästä tän päiväisestä. Yks kauheimmista ajatuksista on se, että musta tuntuu, ettei kukaan juuri nyt voi ymmärtää miltä musta tuntuu.

Miksei kaikki vaan vois aina olla helppoa, ihmiset tasaisia ja tasapainoisia, aina niin kypsästi ajattelevia ja tunneköyhiä. Siis ainakin negatiivisista tunteista. Se olis varmaan sitten ihanaa!

Voisi myös auttaa, jos hengittäisin syvään, lopettaisin friikkailun ja hermoilun ja kaiken muun täysin turhan elämisen oheistoiminnan.
Terveisin: flippi

PS. Terkkuja mun kolmelle etelä-korealaiselle ja yhdelle mansaarelaiselle lukijalle!

Love as a power can go anywhere. It isn't sentimental. It doesn't have to be pretty, yet it doesn't deny pain

Tulin just salilta vähän aikaa sitten. Kävin cyclingissä ja sen jälkeen body balancessa (ekaa kertaa). Body balancen loppurentoutuksen aikana mua itketti enkä pystynyt rentoutumaan ollenkaan. Siksi tuntuu, että voisin nyt kirjoitella näistä ikuisuuspohdinnoistani.

Kaikki alkoi siitä, kun kuuntelin tänään Spotifysta Queenia. Siitä tuli mieleen kaksi asiaa: tämä kuva ja se, kuinka vuosi sitten meillä oli S:n kanssa aika vaikeaa tässä kaukosuhteessa. Silloin S halusi erota, koska sen mielestä meidän kahden maan tilanne oli vaan ihan liikaa. Istuin kotona KOAS:n opiskelijasolun huoneessa, jonka ikkunasta paistoi ihanan kirkas talviaurinko, kuuntelin repeatilla Queenin Love of My Lifea ja itkin. Siis PARUIN. Silloin mä olin romuna. Ja mua itkettää vieläkin, kun kuulen sen biisin (laitankin sen nyt taustamusiikiks, pääsen varmaan hyvään kirjoitusmoodiin).

Musta tuntuu, että meistä molemmat on välillä paskana tästä tilanteesta. Se on yllättävän vaikeaa toisinaan, en suosittele kokeilemaan, ellei ole täysin varma siitä, että parin vuoden kärsimyksen jälkeen saat viettää loppuelämäsi onnellisena sen oikean kanssa. Kuka sitä voi koskaan edes tietää? Ehkä kaikki se kärsimys osoittautuukin turhaksi eikä juttu kestäkään. Kun S muutti pois Suomesta reilu vuosi sitten mulle oli ihan selvää, että suhde ei jatku. Jo silloin sanoin (ja tämän muistan aina), että musta ei ole kaukosuhteeseen. En pysty, enkä halua. En vaan kestä sitä jatkuvaa ikävää ja raastavaa odotusta, koska taas tavataan, ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Ja riitelyä ja sopimisen vaikeutta ja skypeä ja sähköposteja. Sinä yönä kun toi keskustelu käytiin, just ennen kuin S:n kone kohti Brasiliaa lähti aamulla, se pyysi että antaisin sille vuoden 2009 loppuun aikaa järjestää asiat niin, että voidaan elää yhdessä. Ja tässä me nyt ollaan. Jakuvan ikävän ja odotuksen kierteessä, skypen ja sähköpostin varassa, riidellään koska molempien on niin paha olla.

Kuitenkin, S on meistä se, joka on selvästi vahvempi tässä asiassa, vaikka joskus tää tilanne on sillekin tosi vaikea (mikä tuntuu musta niin sanoinkuvaamattoman pahalta, koska en halua nähdä sitä surullisena). Itse elän niin vahvasti tunteella ihan kaiken, että välillä se tunteiden myrsky käy ihan ylitsepääsemättömäksi. Mulla on vielä toisinaan tapana ruokkia omaa surua ja ahdistusta (vrt. kuka kuuntelee repeatilla jotain asiaan kuuluvaa biisiä just, kun on muutenkin tarpeeks paskana?) ja tadaa, kierre on valmis. Mulla tähän pahaan oloon on liittynyt myös hirveitä painajaisunia. Kun menin syksyllä Brasiliaan, näin ensimmäisen viikon ajan painajaisia, joissa S nöyryytti mua eri naisten kanssa, eri tavoin. Se oli selvästi stressireaktio. Nyt ne unet on palanneet, ja viime sekä tällä viikolla oon taas nähnyt niitä. Se tuntuu tosi pahalta, vaikka tiedänkin ettei niillä ole mitään totuuspohjaa.

Musta tuntuu, että mitä kauemmin tätä kaukosuhdetta on jatkunut, sitä vaikeampi mun on olla. Ei, etäisyyteen ei totu eikä se muutu millään tasolla helpommaksi. Siihen ei turru eikä sitä hups, tosta vaan unohda. Mä teen täällä tärkeitä asioita, käyn töissä ja urheilen, ja näen kavereita. Ilman niitä asioita mä en varmaan pysyiskään täysjärkisenä. Vaikka teenkin juttuja joista nautin, olen silti aika ajoin tosi hajalla. Mikään ei ole huonosti, mua ei vaan ole luotu tällaiseen. Joskus musta tuntuu, että olisin onnellisempi yksin kuin tässä suhteessa. Mutta niinä heikkoina hetkinä mietin, etten todellakaan olis onnellisempi ilman niitä yhdessä vietettyjä hetkiä, ja sitten jaksan taas.

Mun tunne-elämä on jatkuvaa vuoristorataa. Erossa oleminen kriisiyttää mun mielen säännöllisin väliajoin, mutta meidän jälleenkohtaamisetkin on usein vaikeita. Pitää opetella taas olemaan toisen seurassa ja lähellä, ja totutella uudestaan siihen, että me ollaan pariskunta eikä vaan kaksi toisilleen tuntematonta toisilta puolin maapalloa.

En niin malta odottaa, että S tulee tänne helmikuun alussa. Ja kun taas kuun lopussa sanon sille hyvästit, toivon ja uskon, että ne on meidän viimeiset hyvästit koskaan. Sen eteen kannattaa tehdä töitä.

...

Tulipas kevyt olo, oli ihana päästää näitä asioita ulos.
Taidankin kuunnella vielä Love of My Lifen kertaalleen ja mennä nukkumaan.
Kauniita unia.

Pretending to be wicked and being really good all the time would be hypocrisy

Otsikko vähän mukaeltu lainaus Oscar Wildelta.

Luin muutama päivä sitten jostain (olisko ollut .joku verkkolehti tai blogi) Suomessa tunnetuista, nimeltämainitsemattomista bloggaajista ja kuinka heidän bloginsa ovat täynnä rakkautta, mahtavia juhlia, brunsseja ystävien kanssa, onnistumisia työssä, kalliita vaatteita ja skumppaa. Sitten nämä bloggaajat itse kommentoivat, että juuri sellaisia asioitahan ihmiset haluavat toisten blogeista lukea. Että ketä kiinnostaa lukea, jos mun koti on just nyt tosi paskaisessa kunnossa?

MUA KIINNOSTAA!

Kaiken ihme esittämisen ja hipsterinä olemisen sivutuotteena tosielämän realiteetit näyttää tulleen jotenkin noloiksi monen mielessä. No mun mielestä kaikki ulkokultaisuus vasta noloa onkin, ja itse ainakin nautin ihan älyttömästi siitä, että ihmiset uskaltaa kirjoittaa rehellisesti elämästään. Rehellisyys ja rohkeus olla heikko on uusi hipster! Nostan hattua teille ystäväni, jotka kirjoitatte loskan masentamasta kotimatkasta työpäivän jälkeen ja päivistä kun kaikki menee päin persettä, ja siitä miten soitatte kännipuheluita entisille hoidoille, tai miten poikaystävän kanssa menee helvetin huonosti. Ootte parhaita ja pelastatte mun jokaisen päivän!

Kenenkään elämä ei oo lempeä ja skumppaa joka päivä, tai vaikka oliskin, niin se ei tee kenenkään elämästä jatkuvan onnellista. Mä en henkilökohtaisesti jaksa lukea jokapäiväistä hehkutusta siitä, miten siistiä on taas ollut, ja miten esimerkillistä jonkun elämä on, selata sivukaupalla mahtavia kuvia mahtavasta hipsterarjesta ja lukea lässytystä elämän "pienistä ja suurista ihanuuksista".

Mä aion jatkossakin kirjoittaa mun huonoimmista hetkistä, itsesäälin aallokoissa vellomisesta ja siitä, miten sieltä pääsee ylös. Ja siitä, että kriiseilen ja draamailen, ja että mun parisuhde on ajoittain hiton vaikea. Ja myös välillä siitä, miten mahtavaa näissä tilanteissa on tajuta, miten hyviä ystäviä mulla on. Ja miten ihana mun kummipoika on, ja mun pupu. Ja mun mies.

Olen ylpeä siitä, että olen flippi!
Koska jokainen on joskus.

We live in a beaut....sorry, unequal world

Sori, että oon ollut hiljaa, se on johtunut siitä, että mulla on ollut kriisi! Ja tämä tietohan varmasti tulee kaikille mut tunteville suurena yllätyksenä. Mähän elän draamasta! Jos siihen ei löydy varsinaista "oikeaa" syytä, niin aina löytyy joku semisyy. Siitä kuitenkin sitten ensi kerralla.

Nyt mua vituttaa niin paljon, että pakko avautua tästä täysin samantekevästä aiheesta, mutta avaudun nyt kuitenkin, koska täällä ei kukaan edes käy lukemassa. Päästän höyryt pihalle. Toivottavasti bloggerissa on vittu-filtteri tällasille keskenkasvusille kiroilijoille.

Mun suuren vitutuksen syy, joka itse asiassa vasta äsken iski kun luin uutisia, on noi Australian tulvat. Siis ne sinänsä ei vituta, vaikka onkin ihan hirveetä, että ihmiset menettää kotejaan ja vaikka ei menettäiskään, niin elämä vaikeutuu ja kaikki on epävarmaa. Suuret sympatiani niille australialaisille, joita tämäkin luonnomullistus koettelee. Onneksi massiivisessa tulvassa on kuitenkin kuollut vain kymmenisen ihmistä, se on aina lohdullista.

Samaan aikaan kun media hypettää ja kauhistelee joka helvetin päivä tota Australian tulvaa, tulvii Brasiliassa Rio de Janeiron ja São Paulon osavaltioissa ja maanvyöryt on jyränneet alleen pieniä kyliä. Muutaman päivän aikana on kuollut lähes 400 ihmistä. Tänään näin ensimmäisen uutisen aiheesta. Siinä sanottiin, että Brasiliassa kuollut ainakin 260 ihmistä. Siinä uutisessa oli kolme parin rivin kappaletta. Samaisen uutisen yläpuolella ko. aviisin sivuilla oli kuinka KATASTROFAALINEN AUSTRALIAN TULVA ON JA KOKO MAA KAAOKSESSA, SUOMALAISET PINTEESSÄ , MIKKO SANOO: KAIKKIALLA OLI VAIN VETTÄ! Voi vittu oikeesti. Mulla tulee mieleen 2004 vuoden tsunamiuutisointi, vaikka mistään samankaltaisesta ei tässä voida puhuakaan. Olihan se hirveetä, että Thaimaassa kuoli toistasataa suomalaista ja 500 saksalaista ja muita eurooppalaisia. No Indonesiassa ja jopa Sri Lankassa kuoli aivan helvetin paljon enemmän ihmisiä, joilla ei ollut helikopteria pelastamassa hotellin katolta.

Niin se vaan tuntuu länsimaalaisen henki olevan niin paljon "kehitysmaalaista" henkeä arvokkaampi. Eikä tarvii jeesustella mitään, näin se vaan näyttää olevan. Vai miten muuten tällainen käsittämätön uutisointi on selitettävissä?

Kiitos ja anteeks.

http://www.guardian.co.uk/world/gallery/2011/jan/12/brazil-landslides-leave-hundreds-dead

Berlin, I love you, don't give me up!

Tästä tulee nyt taas avautumispostaus, joten kaikki aurinkoisella mielellä olevat, kannattaa siirtyä lukemaan jotain muuta.

En muista taas koska olisi taas viimeksi harmittanut niin paljon, että tekis mieli vaan huutaa ja löytää joku syyllinen tilanteeseen, jossa syyllistä ei ole. Nyt on just sellainen fiilis. Kerronpa miksi.

Kuten kirjoitin aiemmin, olen siis aloittanut työnhaun ensi vuotta varten. Hakujen joukossa oli kaksi paikkaa ylitse muiden, joista molemmat olisivat mulle periaatteessa kuin unelmien täyttymys. Etenkin se toinen, tiedotusavustajan paikka Suomen Berliinin suurlähetystössä. Niin, no homma kaatui sen osalta sitten siihen, että oon Brasiliassa. Tänään soitin lähetystön lehdistöpäällikölle ja kyselin valintaprosessin etenemisestä. Ei voida haastatella, ei voida tehdä oikein mitään. Ekaa kertaa mua vituttaa olla täällä. Tekis mieli ottaa lento alkuviikosta Suomeen, jos ne sitten ottais mut haastatteluun. Mutta siinä taas ei olis mitään järkeä, koska sadan hakijan joukosta on kuitenkin vain prosentin mahdollisuus tulla valituksi. Totta kai tiedän, että mulla on erinomaiset referenssit kyseistä paikkaa ajatellen, mutta koskaan ei voi tietää, mitä entisiä maailmaa kiertäneitä edustustojen tiedotusavustajia sitä paikkaa on myös hakemassa.

No, ei auta itkeä ja ruikuttaa, itsepä oon valintani tehnyt. Valitan silti. Tuntuu heti vähän paremmalta. Itse asiassa oon motivoituneempi viimeistelemään mun tutkimussuunnitelman kuin varmaan koskaan aiemmin. Ja siitä tulee niin hyvä!

Mitä yhdestä työpaikasta Berliinissä.

Paitsi että se nyt olis vaan mun kaikkien ammatillisten unelmien suurin ja hekumallisin mahdollinen täyttymys...

Adaptation - my story

Mulla ei enää ikinä oo aikaa päivittää tätä blogia. En mä kyllä tiedä, mitä muutakaan kauheen tähdellistä mä muka koko ajan teen, mutta jotenkin tuntuu, et aina kun olen aikeissa ryhtyä kirjoittamaan, jotain muuta tulee tai pitää lähteä jonnekin. No, mutta nyt on aikaa.

Mulle tosiaan täällä Maringássa eläminen on ollut monellakin tavalla uusi kokemus. Ei pelkästään kaikki se uuteen kulttuuriin, tapoihin, ilmastoon, sosiaaliseen elämään (tai sen puutteeseen) jne. sopeutuminen, vaan myös sopeutuminen yhteisen kodin jakamiseen toisen kanssa. Tää on mulle siis ensimmäinen kerta, kun asun miehen kanssa yhdessä (vaikka siis oonhan mä asunut miespuolisten kämppisten kanssa, mutta nykyinen asuintilanne on kuitenkin ihan eri juttu) ja ei varmaan tuu yllätyksenä, että oon sen myötä ehtinyt viimeisen 1,5 kuukauden aikana käydä läpi aika villin tunteiden skaalan.

Pääasiassa kaikki on mennyt hyvin ja oon ollut täällä tosi onnellinen. Toisinaan tietysti olosuhteet on vaikuttaneet mun mielialaan, kuten se, ettei mulla oo ketään, jolle soittaa ja kysyä tehtäiskö jotain kivaa. Onneks mulla on sentään Skype ja Gtalk, sehän on melkein ku olis baarissa kavereiden kanssa! Ikävä kyllä ne olosuhteet on vaikuttaneet välillä myös mun ja S:n väleihin. Joskus yksinäisellä hetkellä tuntuu jotenkin epäreilulta se, että toisella on omat sosiaaliset kuvionsa ja vaikka mä oonkin niihin tervetullut, ei se ole aina niin yksinkertaista. Ensinnäkin kieli on täällä iso ongelma. 70 prosenttia ihmisistä, joita tapaan, ei puhu englantia. Nekin jotka puhuu, puhuu usein huonosti. Monta tuntia seurassa, jossa ihmisten vuorovaikutukseen ei millään tavalla voi osallistua, on aika raskasta, voitte kokeilla jos tilaisuus tulee. S:n työkaverin vaimo opettaa englantia jossain kansainvälisessä yrityksessä täällä, ja sanoi, että vuosi sitten Maringássa asui amerikkalainen nainen siinä firmassa komennuksella olevan miehensä kanssa, joka ei kahden vuoden aikana saanut yhtäkään ystävää. Kuulostaa täysin absurdilta, mutta tässä kaupungissa se ei suoraan sanottuna oo niin kovin yllättävää. Toisekseen, ne ihmiset ei oo MUN ystäviä. Tapaan niitä ainoastaan S:n seurassa, enkä mä voi avautua niille asioista, joista puhun mun ystävien kanssa. Siis vaikka yhteinen kieli oliskin. Esimerkiksi "kriisitilanteessa" tarvitaan kuuntelevaa korvaa, joka nyt puuttuu. Itse asiassa mulla on ollut täällä ollessa yksi hetki, jolloin oon ollut niin epätoivoinen, että pyysin josko voisin jutella S:n veljen kanssa. Ei kovin puolueeton maaperä, mutta se teki niin hyvää! Muutenkin välillä musta tuntuu, että meidän konfliktit on osittain kulttuurieroista johtuvia, jonka takia olis hyvä jakaa niitä asioita sellaisen tyypin kanssa, joka ymmärtää tätä kulttuuria. Toisaalta suurin osa riidoista liittyy epäilemättä tähän tilanteeseen ja siihen, että ilman työpaikkaa ja sosiaalista verkostoa täällä koen olevani liian riippuvainen S:stä, joka taas ahdistaa mua. Lisäksi en tietenkään ole ihmisenä konflikteja välttelevää tyyppiä, joten lauhkea ja sopuisa mieskin löytää itsensä mun kanssa joskus yllättävistä tilanteista.

Mun sosiaalisen elämän hiljaisuuteen, enemmän kuin mikään muu, on auttanut kuntosalilla käynti. Siitä on itse asiassa tullut tosi tärkeä asia mulle, eikä pelkästään siks, että oon lihonut viiden viikon aikana KOLME KILOA (ja se todellakin näkyy ja tuntuu) vaan myös siksi, että se on mun oma juttu täällä. Siellä oon päässyt juttelemaan ihmisten kanssa ja aistinut molemminpuolisia ilon tunteita siitä, että pääsee keskustelemaan paikallisen/ulkomaalaisen kanssa ja ihan pelkästään tutustumaan uuteen ihmiseen. Viime perjantaina pumppitunnin jälkeen kaksi tyttöä tuli juttelemaan, ja kertomaan että tänään tiistaina kuntosalin jäsenet kokoontuu viettämään iltaa yhteen Maringán cachaçariaan (eli paikkaan, jossa voi potentiaalisesti juoda itsensä todella hauskaksi cachaçalla), ja että olisin lämpimästä tervetullut, jos haluan liittyä seuraan. Miten onnelliseks pieni asia voikaan tehdä! Tänään siis meen sinne illanviettoon, jännittää vähän, mutta uskon että se menee hyvin.

Mutta nyt lähden lenkille ja sen jälkeen palkitsen itseni Yoguland-nimisen paikan jogurttijätskeillä uusseelantilaisen kaverini kanssa, johon tutustuin portugalin kurssilla (ei, en oo oppinut portugalia, mutta nyt asiat muuttuu, koska viime viikolla aloin opiskella kerran viikossa yksityisopettajan kanssa). Kavereiden saaminen ei siis ole mahdotonta - sen amerikkalaisenkin olis pitänyt vaan yrittää.

Carbohydrate destruction

Masentavaa! Oon ollu täällä nyt viikon, kuten mainittua edellisessäkin postauksessa, ja oon lihonut. Siis oon lihonut niin, että huomaan sen selvästi. Mun maha on kasvanut, eikä se oo enää litteä kuten vielä viikko sitten. Syytän tästä kaikesta itseni lisäks coxinhaa (kuvassa) ja muita ruokia, jotka vaan uhmaa kaikkia järkevien ruokailutottumusten lakeja.

Tiedän, että tää on nyt turhaa valittamista ja kysymys kuuluukin "mikset tee mitään" jne. Mutta siis teen. Oon käynyt juoksulenkeillä (tänään mulla oli jalassa hotpantsit, koska haluan mun valkoisille kintuille ees vähän aurinkoa - keräsin paljon liian pitkiä katseita keski-ikäisiltä miehiltä, ne ilmeisesti ymmärtää, ettei selluliitti välttämättä oo niin kauhea asia!) ja tehnyt vatsalihaksia kotona, mutta se ei oo sama asia kuin se, että pääsisin spinningiin ja pumppiin hikoilemaan monta kertaa viikossa. Mä en vaan tajua, miten maringálaisilla voi olla varaa maksaa yli 50 euroa tunnista. Mutta jos asiat jatkuu tähän malliin, niin mä pistän varmaan lopulta kaikki rahani kuntosaleihin. Paitsi ne, joilla matkustan Buenos Airesiin.

Sori tää valitusvirsi. Lupaan olla huomenna positiivisempi ja kirjoittaa jotain kivaa. Tänään mua vaan ahdisti ja ahdistaa, kun jenkkakahvat ja maha pursuaa farkkujen vyötärön yli.

Better early than...?

Ehkä kaikki tätä blogia lukevat on jo tottuneet siihen, että avaudun asioistani kaikkia sensuurin lakeja halveksuen just silloin kun siltä tuntuu. Nyt tuntuu! Mulla oli eka tosi paska päivä täällä eilen. Ja huom. oon ollut täällä VASTA KOLME KOKONAISTA PÄIVÄÄ! Joten Matti, I feel for you! Olin niin hajalla, etten pystynyt edes päivittämään blogia! Ahdisti. Vitutti. Vitutti vähän lisää. Ja sit taas ahdisti ja halusin vaan käpertyä nurkkaan.

Ahdistukseen ja huonoon fiilikseen oli useita syitä, joista osa täysin typeriä ja naurettavia ja lapsellisia, ja osa kai sitten jotain sopeutumiseen ja ehkä myös koti-ikävään liittyvää hätäilyä. Ensinnäkin, täällä oli eilen tosi kylmä. Palelin ja vettä tuli kaatamalla koko päivän. Masentavaa. Toisekseen juttelin Özgürin kanssa Skypessä. Se oli eka kerta, kun täällä ollessa puhuin kenenkään kaverin kanssa. Öze kertoi, miten Jyväskylässä menee, kertoi meidän yhteisistä kavereista ja muun muassa niiden järjestämästä dinneristä, jonka piti alun perin olla reilu viikko sitten ja jossa munkin piti olla. Soitin myös pikapuhelun äidille kertoakseni, että täällä on kaikki hyvin ja mut on otettu lämpimästi vastaan. Äiti kuulosti kireältä, mikä johtuu varmaan osaksi siitä, että sille mun lähtö saattoi olla kova paikka loppujen lopuksi... Ja osaksi siitä, että se oli juuri meidän loppukesällä poisnukkuneen mummun asunnolla päättämässä kaiken sinne jääneen omaisuuden kohtalosta. No, nää kaksi asiaa sai mut sitten kai koti-ikävän valtaan, mutta sen jälkeen olin jotenkin tosi herkillä.

Viimeinen tikki oli (nyt tulee se typerä/naurettava/lapsellinen-osuus), kun S kertoi että sen kaverit järjestää tänään perjantaina juhlat, jonne tulee muun muassa yksi sen parhaista ystävistä, joka asuu São Paulossa eikä ne oo nähnyt toisiaan pitkään aikaan. Se oli luonnollisestikin innoissaan ja halusi, että lähden sinne sen mukaan. Noh. Sinne juhliin on tulossa sit myös yksi sellainen tyyppi, joka on aikaisemmin aiheuttanut mulle huonoja fiiliksiä - ja lopulta koko juttu meni ihmeelliseksi sekasotkuksi, jossa moni ihminen lähetteli toisilleen sähköposteja ja lopulta mua vaan alkoi ahdistaa ihan liikaa edes ajatus sen ihmisen kanssa kaveeraamisesta. Sanoin siis, että en halua lähteä, mutta S:n pitää mun mielestä aivan ehdottomasti mennä sinne, lähteä niiden kanssa ulos ja viettää hauska ilta. Siitä lähti helvetti irti ja lopulta siihen meni alle kolme päivää, että aina niin rauhallinen S paiskas oven kiinni mun naaman edessä ja käski nätisti sanottuna tehdä jotain kivaa itelleni. Ja oikeesti se on siltä aika paljon...koska siinä on ihminen, jolla on ehkä maailman pisin pinna, ja joka sietää multa niin paljon, etten välillä ymmärrä miksi ja miten. Mulla jäi tietty asiasta huono mieli ja huono omatunto, mutta asia saatiin kuitenkin sovittua.

Tänään onkin jo parempi mieli. Se eilinen vei vaan kaikki mehut niin, että aamulla kun heräsin, en olis oikeasti halunnut herätä vaan jäädä sänkyyn vaikka koko päiväksi. Tuntuu ihan kuin mulla olis silmätulehdus. Tai ainakin niitä kutiaa. Se voi myös olla allergiaa.

Nyt kuuntelen vähän CocoRosieta ja mietin, mitä Brasiliassa kuuluu tehdä perjantai-iltana!

No object is so beautiful that, under certain conditions, it will not look ugly

Brasiliassa, tai ainakin Maringássa, ollessa on mahdotonta olla huomaamatta, kuinka pakkomielteisesti brasilialaiset suhtautuu ulkonäköönsä. Etenkin naiset. Jokainen haluaa olla kavereitaan paremman näköinen, ja ulkonäöllä on selkeesti iso merkitys näiden flirtintäyteisessä kulttuurissa. Brasiliasta tulee mieletön määrä supermegahuippumalleja, kuten esimerkiksi pisamanaama Cintia Dicker tossa kuvassa.

Mä oon tässä kaupungissa tosi erinäköinen kuin muut, ja erotun ihan selvästi ulkomaalaiseksi. Tavallaanhan sillä nyt ei ole mitään merkitystä, mutta täällä tulee jotenkin sellainen olo, että on yritettävä näyttää hyvältä, koska muutkin näkee vaivaa sen eteen. Ihan kivaa on se, että ihmisten mielestä oon tosi kaunis, ja mun ulkonäköä kehuu käytännössä jokainen uusi ihminen, jonka tapaan. Mun ohuet hiukset, valkoinen iho ja pystynenä on erityisen yllättäviä ihailun kohteita. Tällaseen vois tottua Suomessakin, hahaa!

Tänään - huom. tokana päivänä Maringássa - mulla tuli kuitenkin ekaa kertaa sellainen olo, että jos jatkan elämääni kuten se on nyt täällä alkanut, niin tästä ei tuu kohta mitään. Puhun siis ruuasta, ja siitä miten sairaan epäterveellisesti täällä syödään! Tänään oon juonut kaljaa ja syönyt mm. kakkua, pannacottan tyyppistä vanukasta, vaaleeta leipää, kalkkuna-kananmunamajoneesisalaattia, friteerattua valkosipulileipää ja brasilialaisia (okei, ne on kyllä aivan mahtavia) friteerattuja palleroita, joissa on sisällä esim. juustoa, lihaa tai katkarapua. Mun suosikki niistä kaikista on coxinha, jonka sisältä löytyy useimmiten kanan lisäks catupiry-nimistä paikallista tuorejuustoa. Coxinha = taivas.

Mutta siis tällä tyylillähän en mitenkään voi jatkaa vuoden loppuun. Muuten seurauksena on katastrofi. Joten tänään menin käymään samassa korttelissa sijaitsevassa pilates-keskuksessa ja varasin sieltä ilmaisen kokeilukerran ens maanantaille (koska nyt oon vähän kipeä). S lähti mukaan tulkiksi, koska arveli, ettei siellä kukaan kuitenkaan ymmärrä mua. Oikeassa oli. Paikka oli hieno, siellä oli pilates-sali sekä yläkerrassa kuntosali. Erikoista siinä oli se, että kumpaakaan ei voi mennä ominpäin, vaan mukana on aina oma personal trainer. Pilatesta ei harjoiteta miten tahansa, vaan siihen suunnitelluilla laitteilla. Perinteiseen kuntokeskuspilatekseen Suomessa tottuneena olin ihan äimänä niistä masiinoista. Ilmeisesti brasseilla on, paitsi pakkomielteinen suhtautuminen ulkonäköön, myös pilatekseen, koska vastaavia pilates-keskuksia on joka kadunkulmassa, toinen toistaan hienompia. Vähintään joka toisessa rakennuksessa on myös erilaisia kauneushoitoloita, esteettisen kirurgian sairaaloita, hammaspraktiikoita, you name it. Ihmisiä urheiluvaatteissa ja treenikassit olalla on kaikkialla ja puiston, jonka vieressä asun, laitamat on täynnä lenkkeilijöitä aamusta iltaan.

Urheileminen täällä, paitsi tietty lenkkeily, ei todellakaan ole edullista. Tunti personal trainerin ohjaamaan pilatesta siinä keskuksessa, jossa tänään kävin, maksaa 140 realia, eli noin 70 euroa. Mä en tiedä, miten näillä ihmisillä on siihen varaa, mutta mä en ainakaan aio haaskata realejani tollaseen. Huomenna S saa auton huollosta (se kolaroi sen eilen...) ja lupasi viedä mut vähän kauempana sijaitseviin kuntokeskuksiin kyselemään niiden tarjontaa ja hintoja. Jos hyvä löytyy, niin mun pitää ostaa pyörä, että pääsen käymään niissä.

Mutta coxinhojen ja herkkujen syömistä on siitä huolimatta pakko rajoittaa. Muuten...en tiedä, mitä tapahtuu.

Photo: Vanity Fair

If I'd be drowning, would you save me?

Pakkaaminen on muuttamisen ja gradun jälkeen eniten stressiä aiheuttavaa tekemistä! Etenkin pitkälle matkalle pakkaaminen on ihan kamalaa! Ja näin varsinkin, jos olosuhteet on ne, mitkä mulla nyt: rahatilanne ei anna myöten ylettömään shoppailuun määränpäässä. Paitsi ehkä jollenkin extreme-budget-shoppailulle.

Mistä mä voin nyt jo tietää, mitä haluun pukea päälleni kuukauden kuluttua? Miten mä osaan muka varautua kaikkeen? Missä on mun kaikki kivat kesävaatteet? Miten mä voin saada pakkaamisen finaaliin huomiseen mennessä, kun pitää vielä nähdä kavereita, kiertää kauppoja viimeisiä tarvittavia juttuja varten jne.? Missä on mun mielenrauha ja kyky pitää pää kylmänä? Hirvee stressi!

Jos jollekin on siis vielä epäselvää, niin mä lähden aikaisin maanantaiaamuna kohti Brasiliaa, tarkemmin ottaen Etelä-Brasiliaan noin 300 000 asukkaan Maringáan. Oon innoissani: ihanaa päästä pois kylmyydestä (vaikkakin tänään haikein mielin hiplailin kaupoissa ihania syys- ja talvivaatteita!), todennäköisesti aivan mahtaviin tilanteisiin ja paikkoihin kivojen ihmisten kanssa - mut silti samalla panikoin ja jännitän ja hermoilen!

Ja sit mulla on myös haikea olo.
Mietin ihmisiä, jotka jää tänne...joita en haluais jättää.
Ja nyt mua itkettää.

Miks lähteminen on usein vaikeeta, vaikka tietäiskin, että siitä tulee kivaa?

Effort is only effort when it begins to hurt

Tää päivä on ollut yhtä hammastenkiristelyä. Ei nyt kovin pahasti, mutta vähän.

Multa revittiin, tai sanotaanko kauniimmin, vedettiin tänään viisaudenhammas. Ensimmäinen! Aionkin nyt kertoa tästä asiasta - hyvin yksityiskohtaisesti, luonnollisestikin.

Pelkään aika paljon hammaslääkäriä ja yleensä varaan ajan vasta kun on ihan pakko, niin nytkin. Ylös vasemmalle jo monta vuotta sitten puhjenneen viisaudenhampaan ympärillä oleva ien oli viimesen viikon ajan niin kipeä, että välillä suun avaaminenkin sattui. Aamulla soitin YTHS:n peruutuspaikkoja ja sain ajan heti kahden tunnin päähän! En siis ehtinyt panikoida tai jännittää koko operaatiota yhtään. Vastaanotolla sain heti kuulla, että se hammas pitäis poistaa, ettei se aiheuta tulehdusta poskeen, jonka jälkeen sitä olis vaikea enää esim. puuduttaa poistamista varten. Ehdin panikoida sekunnin ajan miettien, millasta tuskaa se sit aiheuttais, jonka jälkeen päätin, että hetken tuska on parempi tuska. Itse hampaan poistamisesta mulla ei oikeastaan oo mitään pahaa sanottavaa. Hammaslääkäri oli helläkätinen ja koko homma oli jo ohi, kun luulin, että se oli vasta vähän koputellut sitä hammasta. Ei sattunut, ei kuulunut epämiellyttäviä rusahteluja, ei tuntunut oikeastaan yhtään miltään. Olin niin huojentunut. Lääkäri sanoi jälkikäteen, että hammas oli kasvanut täysin vinoon.

Loppupäivän olin pullaposkinen hamsteri. Pelkäsin ihan turhaan myös puudutuksen hälvenemisen jälkeisiä kipuja, koska niitä ei ole ollut. Vähän sattui, mutta siihen auttoi yks burana ja enempää ei oo tarvinnut ottaa. Ainoo huono puoli on, että mun suu on ollut veressä koko päivän. Ihan True Blood -fiilis! En vaan enää haluais maistaa tätä makua...

Ai niin, tietääkö joku, voinko mennä tästä hampaanpoistosta huolimatta piloxing-tunnille huomenna? Mä en kestä jos en pääse sinne!! Se on mun koko viikon kohokohta...

Tänään oli erityinen päivä myös siks, että juteltiin tosi pitkältä tuntuneen ajan jälkeen taas S:n kanssa. Sen kamera tosin jumittui noin 15 sekunnin jälkeen, mutta ehdin kuitenkin nähdä sen maailman noloimmat harrypotter-rillit (ja täähän ei sitten ole selkäänpuukottamista, me ollaan keskusteltu niistä laseista hyvin paljon), joita se ei kehtaa pitää päässä kenenkään muun kuin perheensä ja mun nähden. Compliment! Juteltiin sen töistä ja kerroin sille mun hampaasta ja aloin sitten vähän kiukutella. Täysin irrationaalisista syistä, draamaa draaman vuoksi. Se kuunteli ja kommentoi rauhallisesti, ja kertoi kuinka paljon välittää musta ja kuinka paljon odottaa sitä hetkeä, että me seuraavan kerran tavataan. Parin tunnin puhelun jälkeen mulla oli entistä kurjempi fiilis, että miks pitää olla bitch kun vois olla myös mukava ja esimerkiks normaali? Mä vetoan taas mun stressiin, mutta tää saa kyllä olla viimenen kerta kun käytän sitä ylipäänsä minkään huonon käytöksen tekosyynä.

Aloin äsken katsoa Woody Allenin Hannah and Her Sistersiä ja söin huomaamatta liikaa jätskiä. Oli muka oikeutus, koska mun hammaskolo tarvii jotain kylmää voidakseen hyvin.

A relationship is like a shark

Aurinko paistaa, ihanan lämmin syyspäivä, ihania värejä puissa! Takana kiva perjantai-ilta ja kiva lauantaiaamu. Miks mulla on silti jotenkin huono fiilis? Ärsyttävää. Ahdistaa kaikki tulevaisuuspäätökset, joita pitäis tehdä ja se, että olen ilmeisesti tuomittu akateemiseen luuseriuteen loppuiäkseni - ainakin just nyt tuntuu siltä.

Onneks tänään pääsen juomaan viiniä ja syömään herkkuja, ja jauhamaan koko illan näistä tai sit ihan muista asioista hyvässä seurassa. Ehkä tää taas tästä. Musta tuntuu, että oon aika stressaantunut...

Annie Hall auttaa aina.

A relationship, I think, is like a shark. You know? It has to constantly move forward or it dies. And I think what we got on our hands is a dead shark.

Happiness Is a Warm Gun

Kivaa. Heräsin myös tiistaihin väsyneenä. Tää aamu tuntuu ihan maanantailta!

Mietin eilen, onko ihmisen ylipäänsä mahdollista saavuttaa definitiivistä onnellisuutta? Ja tää ei sitten tarkoittanut sitä, että olisin onneton, koska en tosiaankaan ole (ahdistunut kyllä, minkä takia nukun myös huonosti, ja syyn nimi alkaa g:llä). Se tarkoitti paremminkin sitä, että musta tuntuu, ettei ihmiset ole tyytyväisiä vaikka asiat olis millä tolalla. Ihan sama, miten hyvin asiat on, ihan sama mitä hienoa sulla on elämässä, niin se ei koskaan riitä. Asiat on pakko pistää paskaks jossain vaiheessa!

Enkä todellakaan jeesustele ja moralisoi muita - itse teen ihan samaa. Itse asiassa musta tuntuu toisinaan, että osaan joskus olla maailman pahin riidanhaastaja, koska mua usein turhauttaa sellainen liian pitkään jatkunut seesteinen vaihe. Pelottavaahan ihmisen tyytymättömyydessä on, että tahtomattaan voi pistää paskaksi jotain oikeasti arvokasta tajuamatta sitä kuin vasta jälkikäteen. Kuten usein tapahtuu.

Tällä hetkellä mun tyytyväisyyttä lisäisi:

Valmis tutkimussuunnitelma (jonka joku muu olis tehnyt mun puolesta)
Aurinko ja sateeton sää
Brunssi kavereiden kanssa (miks JKL:ssa ei ole ainuttakaan brunssipaikkaa?)
Uudet kengät
Täydellinen trenssi
Uusi läppäri (ihan oikeasti siksi, että tää mun vanha hajoaa käsiin)
Päätökset (jotka joku muu olis tehnyt mun puolesta) = mielenrauha


Tällä hetkellä poden huonoa omatuntoa:

siitä, että blokkasin Facebookissa news feedistäni yhden ihmisen, mitä en varmaan olis saanut tehdä. Mua vaan just nyt tänä päivänä (tai siis tarkemmin ottaen eilen) ärsytti, että joka kerta kun avaan ko. saitin, on se etusivu täynnä pelkästään sen postauksia. Älkää kysykö miksi, en osaa vastata.

Post scriptum

Luin uudelleen aamulla kirjoittamani postauksen. Se vaikutti jotenkin...vihaiselta. Ehkä mä olenkin vihainen, itselleni varmaan suurimmaks osaks, etten oo osannut hoitaa asioita. Etten oo osannut pakottaa ihmisiä kuuntelemaan jauhamistani ja antamaan kommentteja ja mielipiteitä. Etten oo aggressiivisesti hakeutunut muiden seuraan ja vaan puhunut.

Sitten vielä se, että meillä on S:n kanssa välit ihan kunnossa. Siis asiat olis varmasti vielä NIIIIIINNNNNNN paljon paremmin toimiva ilman tota minor thing lammikkoa meidän kotien välissä. Mutta siihen suhteutettuna asiat on ihan fine. Tietysti molemmat saa kaikkea paskaa välillä, mutta that's life kai. Mulla ei oo yhtäkään hyvää syytä parjata S:ää siitä, millainen se on ollut mulle.. jos annoin sen käsityksen. Mutta me ei enää pidetä niin paljon yhteyttä kuin aiemmin, ja se on outoa ja pistää miettimään et mikä oikeasti on homman nimi.

Toisaalta kun mä mietin taas näitä asioita hiljaa mielessäni, niin musta tuntuu ihan hyvältä. Että S on ylipäänsä mun elämässä, vaikka sen rooli olis mikä. Nyt sitä hävettäis, jos se tietäis mitä lavertelen siitä suomeksi jossain keskellä nettiä (oikeasti se olis vaan iloinen jos tietäis).

PS. Kiitos sulle, joka aamuvuodatuksen jälkeen lähetit sähköpostia, you made my day.

Snakes in paradise etc.

Ajattelin, ettei tästä tulis välttämättä mikään valitus/vitutus/avautumisblogi, mutta nyt on vaan ihan pakottava tarve valittaa ja avautua.

Ensinnä uskon, että avautumistarpeelle on syy, jonka tunnistin, kun kävin viikonloppuna Jyväskylässä. Oon ollut kesän ajan jotenkin surullinen. Siis sen jälkeen, kun S lähti Suomesta ja kaikki jäi taas ihan auki. Ja tajusin nyt viikonloppuna sen johtuvan (ainakin suureksi osaksi) siitä, ettei mulla ole Helsingissä ihmisiä joille jutella mun asioista. Siis on paljon ystäviä ja hyviä kavereita, mutta musta tuntuu usein, ettei ketään oikein kiinnosta.

Nojoo, mutta tämä on siis johtanut siihen, että oon joutunut käymään läpi kaikkia kurjia fiiliksiä aiheuttaneita juttuja yksin omassa päässäni. Se on saanut mut itkemään jonkin verran. Suurin ongelma, joka on taas nostanut päätään mun ja S:n väleissä on ajankäyttö. Se on ollut suurin kriisien ja riitojen aihe, koska musta tuntuu, että jos me ei pidetä koskaan yhteyttä, mun kiinnostus hiipuu ja kuolee lopulta kokonaan. Ja siinä ei olla vielä löydetty kompromissia, joka olis ollut molempien mielestä sopiva. Musta tuntuu, että mä olen kaiken lisäksi ollut se, joka on pyrkinyt kompromissiin, mutta se on yksin (jostain syystä) ollut hieman hankalahkoa...

Ongelman ydin on siis siinä, että mä haluaisin pitää suhteellisen paljon yhteyttä, mutta S ei koe, että meidän välien laatu on yhteydenpidon määrästä kiinni. Sen mielestä on ok, että juteltiin viime viikon aikana Skypessä yhteensä 45 minuuttia, jonka lisäksi se lähetti mulle öisin muutaman parin rivin mittaisen sähköpostin siitä, mitä se on tehnyt päivän aikana töissä. Mun mielestä se ei ole ok, mikäli se haluaa pitää jotain romanttista yllä meidän välillä. Mun mielestä on outoa, että se kykenee järjestämään aikaa ihan kaikelle muulle, paitsi ei sille asialle, jonka pitäis kaiken järjen mukaan olla sille aika tärkeä. Kaiken huippu oli sunnuntaina (ai niin, unohdin kertoa, että meidän töistä ja kuuden tunnin aikaerosta johtuen meillä on aikaa jutella Skypessä vain viikonloppuisin), kun vihdoin sovittiin että jutellaan illalla klo 23 Suomen aikaa, niin se ei ilmesty! Odotin sitä 45 minuuttia (ok, olen tyhmä) vaikka olisin voinut nukkua, etten olis ollut kuolemanväsynyt aamulla töissä. Se ei vaivautunut edes laittamaan viestiä ettei pääsekään tulemaan. Tää nyt tietysti oli vaan jäävuoren huippu, ja tavallaan pikkujuttu, mutta kun niitä tulee tarpeeksi usein, niin se ei enää tunnu vähäpätöiseltä. Ei kai kukaan jättäis vaan tulematta sovittuun tapaamiseenkaan? Mun mielestä tapahtunut on täysin rinnastettavissa siihen.

Niin, toissa päivänä sitten sanoin S:lle, että me ollaan riidelty tästä aiheesta nyt 8kk ja mulle alkaa riittää. Sanoin, että asiaan ei ole tullut muutosta, joten en jaksa enää kovin kauaa uskoa, että siihen tuliskaan, joten mitä se olis mieltä siitä, jos me vaan jatkettais erillään tätä elämää. Jos siitä alkais tuntua, että sen elämä työn orjana ei teekään sitä täysin onnelliseksi, ja se olis valmis muuttamaan tapojaan, voitais harkita uudestaan. Mutta sanoin, että haluaisin olla vähän aikaa pitämättä yhteyttä, jotta se todella huomais millaista sen elämä on ilman meidän yhteydenpitoa ja miltä se tuntuu. No, se ei käynyt sille. Ensin sen mielestä vaadin liikaa ja valitin TAAS asiasta, joka ei ole mikään ongelma. Sen jälkeen, kun perustelin, miksi "valitan" ja vaadin, se pyysi että antaisin sille vielä mahdollisuuden muuttaa tapansa. Sen mielestä ainoa hyvä syy lopettaa yhteydenpito olis, että kaikki tunteet olis kuollu. Mun näkökantani ei ole ihan noin mustavalkoinen, mutta lopulta keskustelun päätteeksi myönnyin ja lupasin yrittää vielä löytää jonkin kompromissin tälle tilanteelle. Mutta musta tuntuu silti pahalta. Tuntuu, että sen pitäis nähdä ihan hirveästi vaivaa voittaakseen mut takaisin. Että sen pitäis näyttää, kuinka paljon se oikeasti haluaa kuulla musta ja olla yhteydessä, ja tietää, mitä oon hommaillut täällä ja kenen kanssa. Ja koska varmaan pohjimmiltaan en usko, että sen työnarkomaanius tulee muuttumaan, on mulla lähtökohtaisesti huono tunne, ei tee mieli ottaa yhteyttä siihen, vaan odotan, että se tekee ne aloitteet osoittaakseen että tällä on sille merkitystä.

Nää asiat ahdistaa ja vituttaa mua paljon. Ne ahdistaa fyysisestikin. Kun en saa purettua juttuja keskustelemalla kenenkään kanssa, en tiedä oonko täys friikki kun vaadin niin paljon, vai onko kaikki tää vaan jotain ylidramaattista tyhmyyttä.

That's all for now. Onneks tätä ei varmaan kukaan koskaan lue, mutta tuntui edes vähän hyvältä purkaa asioita. Ehkä pystyn tänä aamuna jopa hengittämään.