Oscar Wilde on yksi mun eniten ihailemia ajattelijoita. Ehkä sen takia lainailen Wilden sanomisia suhteellisen useasti. Edellä oleva lainaus tosin on melko ajatuksia herättävä.
Aihe tuli mieleen ehkä siitä, että kävin tänään kampaajalla, missä keskustelin ihanan kampaajani Katren kanssa lähes kaksi tuntia pelkästä kauneudenhoidosta: hiuksista (myös muista kuin omistani), meikeistä, hoidoista, ripsipidennyksistä ja manikyyreistä. Toisin sanoen aiheista, joista yleensä tulee harvemmin keskusteltua kenenkään kanssa, mutta jotka yhtäkkiä tuntuivatkin jotenkin maailman tärkeimmiltä. (Btw Katre näytti, kuinka saan Brasiliasta ostamillani kynsinauhaleikkureilla leikattua ylikasvaneet kynsinauhani kokonaan pois, mutta välttääkseni veristä lopputulosta otan edelleen mielelläni vastaan vinkkejä hoitoloista Helsingissä, joissa manikyyrin yhteydessä leikkaavat kynsinauhat pois sen sijaan että vain työntäisivät niitä sivuun puutikulla.) Nyt mulla on vähän entistä lyhyempi ja vaaleampi polkkatukka.
Tämän lisäksi juttelin tänään veljen kihlatun kanssa kauneusleikkauksista. Muistan, kuinka loukkaannuin silmittömästi, kun isän äidille antamasta joululahjakirjekuoresta paljastui tuhansien eurojen lahjakortti kasvojenkohotukseen. Vain siksi, että äiti oli joskus sivulauseessa maininnut sellaisen olevan ehkä pian tarpeen. Suivaannuin myös, kun veljeni kaunis morsian valitti pieniä rintojaan ja julisti laitattavansa kunnon silikonit heti, kun mahdollista. Se on turhaa! Sullahan on ihana rintavarustus! En siis todellakaan haluaisi, että elämäni upeat naiset ryhtyis leikkelemään itseään. Joskus olin vielä sitäkin mieltä, etten minäkään...
Kunnes asuin muutaman kuukauden Brasiliassa, ja kauneusleikkauksista tuli arkipäivää. Kuntosalilla joka toisella naisella oli silikonit, eikä niitä todellakaan häpeilty esitellä. Brasilialaiset ihailevat pyöreitä takamuksia ja lattapyllyt korjataan implanteilla. Kaverini serkun vaimolla on pohjeimplantit. Kauneusleikkausten kilpailuttaminen on helppoa, koska tarjontaa on paljon (joka kadunkulmasta löytyy jonkinlainen klinikka). Hammasklinikoista ja kauneushoitoloista en edes mainitse, niitä on pilvin pimein, kaikkialla.
Mulla ei ole koskaan ollut järin hyvä itsetunto ulkonäköni suhteen, jotenkin olen aina ajatellut itseni vähän rumempana kuin muut. Lisäksi mulla on lihavan tytön identiteetti, ihan sama kuinka paljon painan tai mitä peilissä näkyy. Olin lapsena ylipainoinen, ala-asteella olin se läski, jota pojat haukkui. Olen siitä asti ollut "se läski", vaikka haukut on vaihtuneet kehuihin ja rakkauteen. Jokainen ylimääräinen kilo merkitsee maailmanloppua, olen ollut varmaan koko elämäni laihdutuskuurilla ja pelkään lihomista enemmän kuin pitäisi. Pelkään, että jos koskaan saan lapsia, ei kroppani koskaan enää palaa ennalleen. Ja miten sitten voin rakastaa sitä? Josta pääsinkin keskustelussa kälyni kanssa siihen, että onneksi meillä on Brasilia, tuo kauneusleikkausten luvattu maa.
On ihan sama, kuinka paljon joku toinen rakastaa, jos itse ei ole onnistunut löytämään rakkautta itseensä. Olen yrittänyt opetella, mutta tuntuu, että haluaisin aina olla parempi = kauniimpi. Ihan kuin hyvyys olisi kauneutta. Eihän se ole, mutta miksi sitä on niin vaikea ymmärtää?
Tähän sopii New York Timesin James Franco -video. Siinä James Franco näyttää, miten näyttelijät suutelee (itseään). Se on varmaan tosi tyytyväinen itseensä. Tai ehkä ei?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti