I feel it all, I feel it all

So little time, etc. Aika täällä jotenkin vaan hujahtaa, vaikka ei tekisikään mitään erityisen merkittävää.

Maringán talvi jatkuu. Joka päivä on vaan kylmempi, ja mun ostamasta lämmittimestäkään ei oo juuri ollut hyötyä. Mulla on öisin päälläni pitkät housut ja college-paita plus kolme peittoa. Se ehkä kertoo, millaisessa ikiroudassa olen tällä hetkellä. On helpompaa olla ulkona, koska siellä lämpötila on kuitenkin ihan ok, mutta sisätiloissa se menee luihin ja ytimiin ja tekee sisällä olemisesta tosi epänautinnollista. 

Ollaan katsottu menneellä viikolla S:n kanssa paljon elokuvia. Rakastetaan niitä molemmat, mutta meillä on vähän erilainen maku (mun on tietysti parempi). Siksi meillä on aina kauhea vääntö siitä, kumpi saa valita elokuvan. Jokin aika sitten S halusi ihan välttämättä katsoa koko Alien-saagan ja lupasi siitä hyvästä, että saan valita seuraavat elokuvat hamaan tulevaisuuteen. Ja se oli hyvä diili, koska nyt ollaan katsottu Hitchcockia, Dario Argentoa, Fritz Langia, vanhaa Woody Allenia (ok, myös S:n suosikki) jne. Yhtenä päivänä kahlattiin läpi internettiä löytääksemme hyviä (ja siis nimen omaan HYVIÄ) kauhuelokuvia, ja törmättiin leffaan nimeltä Begotten. Katsottiin siitä hieman alkua, joka jätti muhun mahdollisesti pysyvän emotionaalisen haavan. En suosittele herkkiksille tai hermoheikoille, kuten itse olen, saatika katsottavaksi syömisen aikana tai välittömästi sen jälkeen. Jos katsottavaksi ollenkaan. Mutta sainpahan nyt Begottenin ulos itsestäni. Sen kuvasto on nimittäin kummitellut päässäni jo monta päivää.

Menneellä viikolla kävin läpi myös pienen kriisin. Ajattelin ensin, etten edes kehtaa kertoa siitä, mutta mitäpä mä toisaalta olen aiemminkaan häpeillyt. Siitä asti, kun muutettiin yhteiseen asuntoon täällä Maringássa viime syksynä on S:llä ollut pöydällä kehyksissä valokuva itsestään ja toisesta tytöstä. Kuvassa he kaulailevat iloisina vähissä vaatteissa (ehkä rannalla tms.). Aluksi suhtauduin negatiivisesti siihen kuvaan, koska jotenkin se vaan tuntui oudolta. S selitti, että kuvassa on hänen hyvä ystävänsä, joka menehtyi muutama vuosi sitten autokolarissa. Tämän kuultuani asia oli mulle ok, eikä se kuva enää häirinnyt mua. Ajattelin, että ehkä on tärkeää pitää kuolleen ystävän muistoa yllä, tai jotain. Viime viikolla kuitenkin, ihan muussa yhteydessä kuin kyseisestä tytöstä puhuttaessa kuulin, että S:n suhde häneen ei ollutkaan pelkkä platoninen ystävyyssuhde vaan muutakin. Se pöydällä kehystettynä oleva kuva alkoi jälleen häiritä mua, ja koin sen jopa jotenkin loukkaavana. Toisaalta ajattelin, että olis jotenkin väärin pyytää S:ää laittamaan kuva jonnekin pöytälaatikkoon sen sijaan, että se olis meillä esillä. Se tyttö on kuitenkin kuollut. Ja jotenkin sekin olisi kai ollut loukkaavaa. Kävin ahdistavan henkisen kamppailun itseni kanssa, jonka tuloksena oli riita. Lopulta pyysin, että S ottaisi kuvan pois. Tästä on nyt viikko aikaa, mutta poden edelleen huonoa omatuntoa asiasta. Musta tuntui alkuun siltä, että mua varmaan rangaistaan tästä itsekkäästä vaatimuksesta jotenkin...oon ehkä flippaamassa pahemman kerran. Nyt se kuva on kuitenkin poissa näkyviltä, S:n pöytälaatikossa. Ja nyt avauduttuani tästä, se asia alkoi jälleen painaa mun mieltä.

Aargh.

Oon kuunnellut viime päivinä Feistiä. Tässä tän hetken lemppari.

Return of the garota fantasma

Moi! Ja heti alkuun puolustuspuhe sille, että blogini on viettänyt hiljaiseloa todennäköisesti lyhyen historiansa tähän saakka pisimmän ajan. Puolustaudun sillä, että vappuisen muuttoni jälkeen asuin kolme viikkoa vanhempieni luona, missä interne access oli vähän totuttua rajatumpaa (ei langatonta + nettiaktiivit vanhemmat).

Mutta olen back! Ja kuten varmaan Facebookista jokainen on lukenutkin, back in Brazil! Saavuin tänne Maringán pikkukaupunkiin viime perjantaina, 27 tunnin matkustamisen jälkeen. Sen jälkeen viikonloppu menikin jetlagista selvitessä, vaikka musta tuntuu, että pää on vieläkin vähän sekaisin kaikesta valvomisesta (en osaa nukkua lentokoneessa). 

Itse matka meni sen pituudesta huolimatta hyvin. Helsingistä Frankfurtiin istuin brittiläisen ydinvoimatutkijan vieressä, jolla oli takanaan kaksi monikulttuurista avioliittoa ja vahvat mielipiteet niistä, ja ylipäänsä kaikesta. Isällisellä kädellä hän ohjasi mua sen vajaan kolmen tunnin ajan, ja toivoin, että oltais voitu jatkaa juttelua pidempäänkin. Hän antoi kuitenkin mulle yhteystietonsa ja totesi "I wanna hear how this story continues, please write me". Frankfurtissakin löytyi seuraa, mikä oli hauskaa, koska kulkeminen lentokentällä oli varsinainen patikkaretki. Vasta portilla mun uusi amerikkalainen toveri tajusi, että sen lento São Pauloon lähteekin 20 minuuttia aiemmin ja toiselta puolelta lentokenttää. Toivottavasti ehti, poor thing. Pitkällä lennolla mun vieressä ei istunut ketään, mikä oli hämmästyttävää, koska jokaisella aiemmalla kerralla lento on ollut täyteen buukattu. Sain siis nostaa jalat viereiselle penkille, vaikka en osannutkaan nukkua, pöh. São Pauloon saavuin aamuviideltä, ja mun seuraava lento lähti kaupungin toiselta kentältä, maan sisäisten lentojen Congonhasilta, joten seuraavaksi matkustin kaksi tuntia bussilla sinne odotellakseni taas muutaman tunnin lentokentällä. Tässä vaiheessa mun jalat huusi veritulppaa, vaikka mulla oli lentosukat olleet jalassa jo...niin, no vuorokauden. Lennolla Maringáan olin kuin haamu ja toivoin, ettei kukaan vaan tajuaisi että olen ulkomaalainen ja alkaisi jutella. Turha toivo. Mun viereen istui nainen, joka kertoi olevansa näytteliä ja halusi, että opetan hänelle suomea. Ja sekin antoi sähköpostiosoitteensa ja puhelinnumeronsa, ja pyysi ottamaan yhteyttä kun tulen Rio de Janeiroon, jotta hän voi näyttää mulle kaupunkiaan. Oli niin uuvuttavaa!

Maringássa S oli mua vastassa. En voi sanoin kuvata, miten hyvältä tuntui nähdä. Kun odotin mun matkatavaroita hihnalta ja näin S:n hymyilevän lasin takana, halusin vaan hyökätä sen lasin läpi. Vasta myöhemmin kuulin, että mun vieressä istunut nainen on kuuluisa brasilialainen saippuaoopperanäyttelijätär.

Tähän mennessä päivät Maringássa on menneet ihmetellessä elämää. Tuntui hyvältä olla taas meidän kodissa. Heti lauantaina menin katsomaan meidän pupua, jonka S vei helmikuussa mummonsa hoidettavaksi tullessaan käymään Suomessa, ja joka siitä saakka on elellyt onnellisen pupun elämä siellä isolla ja vihreällä pihamaalla. Kun näin, miten onnellisena se pomppi ja miten kesyyntynyt se oli S:n isoäidin kanssa, mun sydän särkyi hetkeksi, koska tiesin etten vaan voi viedä sitä takaisin kerrostaloasuntoon, missä se ei saa syödä ruohoa ja juoksennella vapaana ulkona. Ja elää onnellisen kanin elämää. Päätettiin, että annetaan sen elellä siellä, ja saan käydä katsomassa sitä niin usein kuin haluan. Mun pieni poni ♥

Viime syksynä S teki töitä kotona, mutta nyt se on palannut toimistolle, joten vietän paljon aikaa yksin. Mun tavoitteena on palata salille heti, kun jaksan. Eli ensi viikolla. Aloitan uudelleen myös mun lenkkeilyharrastuksen, ja yritän tavata S:n sukulaisia enemmän sinä aikana, kun olen yksin. Aiemmin selittämäni perheongelmat ei toistaiseksi ole ratkenneet, mutta tänään illalla on tarkoitus mennä kaljalle ja juttelemaan S:n veljen ja tyttöystävänsä kanssa. Heidän puoleltaan ei tullut minkäänlaista aloitetta sitten viime syksyn, joten kirjoitin eilen molemmille ja toivoin, että voitais tavata. Ostin tälle naiselle jopa pienen lahjan Suomesta, hyvän tahdon eleenä. Toivon, että löydetään konsensus ja voidaan vastaisuudessa ainakin sietää toisiamme, vaikka ystäviä meistä tuskin tuleekaan. Ennen kaikkea toivon tietysti kunnioittavaa ja ystävällistä kohtelua, vaikka sen enempää hän ei haluaisikaan muhun tutustua. Se on ihan fine, kaikkien kanssahan ei vaan voi ystävystyä. Mutta toivon hänen tulevan asiassa hieman vastaan, jos ei muuten, niin edes veljesten välien vuoksi.

Tänään S tuli lounastauolla kotiin ja otettiin kuvia meidän talon edustalla. Joku joskus pyysi, että laittaisin kuvia siitä, miltä täällä näyttää, joten tässä muutama. Otan joku päivä kuvia vielä sisältä meidän asunnosta.

Tervetuliaisaamiainen eli mun suosikkela, pão de queijoja ja coxinhoja sekä syntymäpäivälahja, punainen käsintehty käsilaukku!

 

Meidän parveke, alhaalla vasemmalla

Taloa ympäröiviä aitoja koristavat sähköpaimenet

I know you love me, and soon you will see. You were meant for me, and I was meant for you

Viime viikot on olleet niin vaikeita mulle ja S:lle, mutta viime päivät on olleet vaikeampia kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Meidän riidat sen sukulaisista on kärjistyneet niin pahoiksi, että koko sen perhe on nyt sotkettu mukaan kuvioon. Olen saanut lopulta vastaanottaa kaikenlaisia vähätteleviä, painostavia ja syytteleviä sähköposteja. Musta tuntuu, että jos joudun ottamaan vastaan vielä yhdenkin osuman, en enää jaksa. Flippaan. En edes tiedä pitäiskö mun taistella omien periaatteiden ja tunteideni puolesta, vai pitäisikö vaan antaa periksi ja miettiä, ettei muiden mielipiteillä lopulta ole mitään merkitystä. Vaikka sitten S:n perheenjäsenten. Tuntuu, että ihan pian olen siinä pisteessä etten voi edes enää välittää, koska muuten musta ei ole mitään jäljellä.

Koko päivä meni sumussa...koska lähes koko yö meni valvoessa, kuten kaikki muutkin yöt pääsiäisen aikana. Nyt kuuntelen tätä S:n lähettämää biisiä, hengitän syvään, valan itseeni uskoa, että meidän rakkaus kestää kyllä tämän ja toivon, että jonain aamuna (pian) herään ja huomaan, että kaikki on taas hyvin.

Hyvää pääsiäistä Happy Easter!

Hui, taas vierähti viikko kirjoittamatta.

Paljon olisi varmaan ollut aiheitakin kirjoittamiselle, vaalit nyt muun muassa. Mutta luulen, että tähän menessä niitä on puitu riittämiin ilman omaa kirjallista panostanikin. Kiteytetysti voisi varmaan todeta, ettei tulos ollut mulle kovin mieluinen, mutta ei toisaalta (valitettavasti) kovin yllättäväkään. Itse tuin perussuomalaisten vastavoimaa, ja koen edelleen että ääni oli tärkeä, lopputuloksesta huolimatta. Hyviä puolia tässä lopputuloksessa oli ainakin kepun alamäki sekä se, että ehkä perussuomalaisten nousu pistää nyt vihdoin muut puolueet miettimään suhdettaan äänestäjiin uudella tavalla. Skarpimpi pitää olla ja kansaa ei voi kusettaa. Mutta se siitä!

Pääsiäisloma on mennyt ihanan rentouttavasti, vaikka koko ajan tuntuukin pieni väsymys. Tänään vietin koko päivän Vantaalla perheen kanssa. Hämmennyn joka viikko siitä, miten ihana kummipoikani Vili 1v4kk kasvaa ja miten siitä tulee päivä päivältä riiviömäisempi. I heart Vili. Päivä oli ihana. Perjantai-iltana kävin ystävien kanssa Pacificossa istumassa iltaa, tuttu soitti siellä levyjä. Oli mukavaa ja lauantaina aamulla jaksoin jopa pienestä dagenefterväsymyksestä huolimatta bodypump- ja venyttelytunneille. Lauantai-iltana kävin ystävien kanssa syömässä Töölössä ravintola Kuukuussa. Kaveripariskunta lähtee kolmeksi kuukaudeksi kiertämään Venäjää, Kiinaa ja Intiaa, joten illallisen merkeissä oli hyvä sanoa heipat hetkeksi. Illallisen jälkeen käytiin vielä Vastarannan Kiiskessä ottamassa pitkä ja jännittävä tytöt vastaan pojat Trivial Pursuit -ottelu sekä muutamat neuvoa antavat. Ravintola Kuukuusta mulle ei jäänyt kyllä juuri hyvää sanottavaa. Palvelu on täysin amatöörimäistä (vaikeuksia tuotti muun muassa viinipullojen jakaminen eri maksajien kesken, jonka pitäisi tarjoilijantyössä olla aika arkipäiväistä), niin ammatillisessa kuin vuorovaikutuksellisessakin mielessä. Syömässäni vuohenjuustosalaatissa hyvää oli paistetun vuohenjuuston määrä (kaksi isoa kiekkoa, nami), mutta mitään muuta hyvää siitä ei sitten löytynytkään. Salaatti oli nahistunutta ja yksipuolista, kastike oli kuin suoraan Saarioisten ranskalaisen salaattikastikkeen pullosta ja leipäkrutongit rapean sijasta rasvaisia ja kumimaisia.

Viikonlopun ehdoton ruokahetki olivat Ekolosta löytyneet pellavansiemen-villivalkosipuli-raakakeksit, jollaisia kaverini Heidi suositteli blogissaan (tosin mun olivat LifeFood Bio Pikantkräckereitä). Hiilihydraattia pikkukekseissä on vain nimeksi (5/100g) ja makua sitäkin enemmän. Suolainen 4,5 euron hinta pikkuisesta 90 gramman pakkauksesta tosin innosti kaivamaan netistä raakakeksien reseptin ja väsäämään seuraavat herkut itse. Suosittelen kokeilemaan, toimii erityisen hyvin maustamattoman tuorejuuston, avokadon ja suolan kanssa.

Koko viikonloppu on ollut niin keväisen aurinkoinen! Kuuntelin koko lauantai- ja sunnuntaiaamun Chico Buarquea ja venyttelytunnillakin soi bossa nova. Olen ehtinyt jo fiilistellä Brasiliaa...enää alle kuukausi lähtöön! S:n kanssa me ollaan onnistuttu riitelemään enemmän kuin pitkään aikaan (tästä en siis ole vieläkään päässyt kirjoittamaan, mutta kerrottakoon tässä, että meidän riitelyn aiheena on aina yksi ja sama: eräs S:n perheenjäsen jonka kanssa en tule lainkaan toimeen). Se on ollut raskasta  molemmille, mutta selvitään niistä fiiliksistä ajattelemalla, että pian tää etäisyys on historiaa, ja ensimmäistä kertaa voidaan tosissaan puhua, että meidän viimeiset hyvästit sanottiin silloin helmikuun lopussa kun S lähti viimeksi Suomesta. Se on tosi tärkeä asia, koska 1,5 vuotta kaukosuhteessa maailman toisiin ääriin on pitkä aika, eikä hyvästien sanomiseen ja toisen puuttumiseen päivittäisestä elämästä voi tottua. Ei se tule ikinä helpommaksi, siihen voi ainoastaan turtua ja yrittää aktiivisesti työntää ikävää pois mielestä. Välillä on tuntunut tosi väärältäkin, että miksi mä en saa olla  täysin onnellinen, nyt kun mun elämässäni on vihdoin ihminen, joka on mun toinen puolikas, joka ymmärtää kuten ei kukaan aiemmin ja jonka kanssa on niin hyvä olla, etten uskaltanut ajatella sellaista olevan olemassakaan. Niinä hetkinä pitää ajatella, miten paljon huonommin asiat vois olla, ja miten ainakin tähän meidän tilanteeseen on olemassa ratkaisu, jota vaan täytyy jaksaa odottaa. Kaikkeen kun ei sitä aina ole.

Ai niin, tänään illalla tein maailman parasta tiramisua, italialaisen kaverini reseptillä. Huomenna kyläilijät pääsevät maistelemaan sitä sekä italialaista pääsiäispaistosta, johon tulee taikinakuoren sisälle muun muassa pinaattia, juustoja ja kananmunia. Kuvia myöhemmin!

Hyviä pääsiäisen viimeisiä päiviä!

Life is just what happens to you while your busy making other plans

Song of the day.
Love, love, love.

It's Friday I'm in love

Kenellä muulla tapahtuu aina täydellinen sekoaminen, kun jotain saa halvalla? No mulla tapahtuu. Aina. Vaikka olisin päättänyt, että nyt en kyllä osta mitään, meen vaan vähän katselemaan. Menin tänään taas vähän katselemaan, mitä kaikkea Sokoksen 3+1 päivillä olisi tarjouksessa...ja lähdin sieltä 85 euroa kevyemmän kukkaron kanssa. Onneksi tuli kuitenkin ostettua juttuja, joita oikeasti tarvitsin, mutta toisaalta myös juttuja, joita en olis juuri nyt ostanut, tai olisin ostanut ne halvemmalla, jos en olisi joutunut ostossekoamisen valtaan. Ostin siis Osiksen hiuslakan, Estee Lauderin kasvoveden, Cliniquen silmänympärysvoiteen, L'orealin ripsarin ja vartalovoiteen, Palmolive-suihkusaippuan ja deodorantin, Lumenen käsivoiteen, hiuksille ja kynsille tarkoitetun Piimax-ravintolisäpurkin, hammaslankaa sekä kynsilakat Max Factorylta ja Rimmeliltä. 

Sen jälkeen kävin vielä S-Marketissa ostamassa alennuksessa olleita kiivejä, leipäjuustoa ja suklaa-rommipalloja, mozzarellaa, broilerinfileitä, rahkaa, turkkilaista jogurttia, maitoa ja mustikoita. Noin niinku tiedoksi, jos jotain kiinnostaa!

Alun perin piti mennä töistä suoraan spinningiin ja sieltä suoraan kotiin, koska mun piti viettää tänään iltaa ex-työkaverin (joka on myös hyvä ystävä) kanssa. Mutta koska hän olikin edelleen kipeä, mulla tuli koti-ilta. Oon viettänyt viime aikoina niin paljon koti-iltoja, että mua itse asiassa harmittaa, etten päässyt tänään ulos. Nyt lupaan muutenkin aktivoitua vanhassa lempiharrastuksessani eli kaljan juomisessa, muuten musta tulee pian raivoraitis. Mutta tänään aion katsoa kaljanjuonnin sijaan vihdoin Luis Buñuelin elokuvan Porvariston hillitty charmi, joka on ollut elokuvalistallani jo vuosia. Ja sitten nukkua. Ja huomenna siivota, käydä vanhempien luona kuulemassa kuulumiset Hong Kongista ja illalla tavata ystävää Godardin Pierrot Le Fou -leffan merkeissä.

Juttelin äsken S:n kanssa. Tänään on suuri juhla, kun S:n perhe juhlii 50 ihmisen voimin isoäidin 80-vuotissyntymäpäivää. Juhlista on jo ehditty riidellä suvun naisten kesken, ja nimikoidut syntymäpäiväpaidatkin on teetetty. S:llä oli järjetön stressi. Kivaa, että mä voin viettää koti-iltaa elokuvan ja suklaapalleroiden kanssa, ilman stressaavia sukuvelvoitteita, jotka siellä on ihan eri kaliiberia kuin täällä. Tänään tuli myös vastaus S:n jatko-opintoihin liittyen: jos laitoksen johtaja saa rahoituksen omaan tutkimushankkeeseensa, se haluaisi palkata S:n tutkimusassarikseen, ja se työ alkaisi jo 1.6. Damn! Sillä mä olen jo paitsi henkisesti valmistautunut lähtemään toukokuussa Brasiliaan, ilmoittanut myös töissä, että lopetan. Tilanteiden muuttuminen kannattaisi varmaan ottaa jännityksen kannalta, ja sitähän se on!

Laitan tähän vielä perjantai-illan iloksi videon, jonka löysin tänään. Ja josta pidin paljon! Elämä ja matkustelu ja kaikki ♥ Have a fabulous Friday!

Freak out in a moonage daydream oh yeah!

Tää päivä oli hyvä päivä! Monia hyviä juttuja tapahtui. Pieniä, mutta merkityksellisiä.

Koin tänään ensimmäiset riemun ja onnen tunteet töissä sitten tammikuun, kun aloitin. Se sai muistamaan, miksi nautin niin paljon tästä työstä, kun tein sitä muutama vuosi sitten. Olo oli niin hyvä, että harmitti kun en voinut jakaa sitä kenenkään kanssa. Olisi tehnyt mieli soittaa jollekin kaverille, mutten sitten koskaan soittanut. En tiedä miksi. Mulle tarjottiin tänään myös töitä, syksyksi. Se oli hienoa! Harmi, että syksyn suunnitelmat on edelleen levällään, enkä siis osannut antaa vastausta suorilta. Päivän kruunasi vielä bussikuski, nuori poika joka ehkä halusi vaan eloa tylsään duuniinsa. Kuski jutteli matkustajille mikrofonin välityksellä koko matkan, selosti reitillä etenemistä, säätilaa, tapahtumia matkan varrelta sekä vielä päätepysäkille saavuttaessa lentokonehenkisen perilletulotoivotuksen. Ihmiset oli ihan jäässä eikä kukaan oikein osannut sanoa mitään. Mä olin entistäkin iloisempi!

Vieläkin tärkeämmiksi päivän pienet jutut muodostuivat, koska oon ollut aika allapäin tällä viikolla ja viime viikon lopullakin. Mulla on ollut niin huono olo, johtuen todennäköisesti jostain v-mäisesta vatsapöpöstä. Olin saikulla maanantain ja tiistain, ja vaikka nyt olen palannut tosiaan jo töihin, on olo edelleen huono. Ärsyttävää! Tänään kokeilin body pumppia, virhe. Kärsin ja tärisin koko tunnin.

Kaiken huippu oli, että onnistuttiin eilen kehittämään S:n kanssa ihan hirveä tappelu ihan merkityksettömästä asiasta. Asiasta, joka ei millään tavalla vaikuta meidän suhteeseen eikä ole riippuvainen mistään, mitä kumpikaan meistä tekee = täysin turhasta. Koko homma kärjistyi lopulta siihen, että huusin ja paruin silmät punaisena puhelimeen. Ja miten reagoin S? Pysyi tyynen rauhallisena, rauhoitti mut ja sen jälkeen asia saatiin keskusteltua halki ilman draamaa tai äänen korottamista. Koen olevani onnekas, että ansaitsen kaiken sen pyyteettömän ja kärsivällisen rakkauden, jonka S mulle antaa. Mulla sen sijaan on vielä paljon opeteltavaa siinä, miten hallita omaa draamantajuani ja räjähdysalttiutta. Ja ennen kaikkea, miten lopettaa täysin mitättömien asioiden vatvominen ja niistä ongelmien tahallinen leipominen.

Tänään löysin Guardiankin sivuilta ihan mahtavan sarjan David Bowien vanhoja kuvia ja haluan jakaa ne teidän kanssa. Etenkin toiseksi viimeisess kuvassa nuori David Jones Hermionensa kanssa näyttää siltä, ettei todellakaan tiedä mitä kaikkea vielä tulee tapahtumaan. David <3

Kuvat: Guardian.co.uk

I think women who don't cry are stupid

Tuntuu oudolta palata blogin ääreen. Olin poissa vähän pidempään kuin alun perin kuvittelin. Nyt annan virtuaaliminäni taas rellestää, koska palasin muutama päivä sitten myös Facebookkiin. Samalla päätin myös vhän uudistaa blogini ulkonäköä, hope you like it!

Aika monta viikkoa on kulunut, neljä niistä varmasti eräitä elämäni onnellisimmista. Tosi paljon on tapahtunut kaikkea, mistä voisi kirjoittaa. Kun yleensä tuntuu, että mulle ei tapahdu juuri mitään, ja tyhjästä on paha nyhjästä. Olis niin paljon elokuvia, joista haluaisin kirjoittaa ja niin monia tapahtumia ja kohtaamisia ja mun matkat Tukholmaan S:n kanssa ja Tampereelle Annikan luokse tammikuussa ja ja. Puuh. Laitan siis tapahtumat kuvina, paljoina kuvina!

Niin, viime viikkoina en ole juuri ollut koneella. Noina viikkoina kierreltiin kaupungilla, museoissa, kahviloissa, kaupoissa, käytiin ulkona syömässä, tavattiin ystäviä, katsottiin elokuvia, tehtiin mahtavia ruokia ja syötiin hulluna, käytiin risteilyllä Tukholmassa (huom. mieletön uusi Victoria & Daniel -avaimenperäni) ja sitten vaan oltiin, joka oli parasta, mitä voin kuvitella. S lähti takaisin Brasiliaan viime tiistaiyönä ja siitä asti oon yrittänyt taas totutella elämään yksin. Koti tuntuu tyhjältä, ja samalla kai olokin. Mutta jaksan luottaa siihen, että sanottiin hyvästit nyt viimeistä kertaa ja seuraavan kerran, kun ollaan taas yhdessä, on se for good.

Nyt vietän ekaa viikonloppua ilman S:ää. Perjantaina olin kotona, ystäväni Johanna tuli käymään, tein mezejä, juotiin viiniä ja juteltiin myöhään yöhön. Oli kivaa kun ei tarvinnut lähteä minnekään. Oon niin mummoutunut! Eilenkin feidasin baarikutsun ja menin Black Swanin jälkeen Tennarilta suoraan kotiin ja menin nukkumaan vasta yökolmeen venähtäneen videopuhelun jälkeen. Tänään on ollut jotenkin ankea sunnuntai. Se alkoi tavallaan tosi ihanasti, kun heräsin aikaisin ja lähdin ystäväni Veeran kanssa kirppikselle kiertelemään. Oli ihana nähdä aamuaurinko ja kirpputoreilun jälkeen jutella vielä pitkästä aikaa Veeran kanssa mistäpä muusta kuin meidän yhteisestä lempiaiheesta, ihmissuhteista! Itse kirppisreissulta mukaan tarttui korallinvärinen lyhythihainen 80-luvun villapusero, kirjava mummovillatakki (jossa on edessä nappien sijasta samanlaiset soljet kuin oli oman mummon lempivillatakissa), kirkas mariskooli (jonka myi mulle maailman ihanin ja liikuttavin mummo!) sekä musta olkatoppauksellinen silkkipusero. Silkkipusero oli itse asiassa halpaan hintaansa nähden tosi hieno löytö ja olin siitä superonnellinen... kunnes tulin kotiin ja huomasin, että se haisee todella pinttyneeltä röökiltä! Yhyy! Ei auta kuin viedä se pesulaan, koska itse en varmaankaan uskalla ryhtyä sitä pesemään värien leviämisen tai yleisen pilallemenon pelossa.

Niin, kun tulin kotiin, olin ensin tosi energinen, mutta sitten yhtäkkiä väsähdin ihan totaalisesti. Menin päiväunille ja nukuin kaksi tuntia! Heräsin ja olin ihan yhtä väsynyt, kuten nytkin. Päätin skipata pilateksen ja body pumpin, joihin olin ilmoittautunut ja sen sijaan tein munakoisopaistosta johon laitoin kokonaisen palleron mozzarellaa. Nyt tekis mieli vaan sytyttää kynttilät ja olla käpertyneenä sohvan nurkkaan. Mutta oikeastaan mun pitäis opiskella portugalia, koska huomenna on taas tunti, ja mä oon ollut pois kaksi viimeistä kertaa. Oon siis todennäköisesti pudonnut totaalisesti kärryiltä.

Paitsi että valitsen silti loikoilun ja unohdan velvollisuudet!

Tampereen kauppahallissa oli ihan kuin ulkomailla

munkkikahvit näköalatornilla

talvi Pispalanharjulla

brunssi Soittoruokala Sahassa

tamperelaisen brunssin jälkkärit

ja se mitä niistä jäi jäljelle

innokas turisti Tukholmassa

mummokahvila gamla stanissa

Slussen

turistit Fotografiskassa

mahtava rapualkuruoka laivalla!

uusi aarre!

Happy Valentine's Day!

Anteeksi että olen laiminlyönyt blogin kirjoittamista...mutta en ole ehtinyt! Oikeasti. S on täällä ja ja...loppu on historiaa. Palaan kahden viikon päästä...

Tämä on kuitenkin teille kaikille, Annie Hallin sanoin.



Ihanaa ystävänpäivää, ihanat ystävät!
I'm so lucky to have you!

Anticipation. Anticipation. ANTICIPATION!

Niin siis, netti uudessa kodissani ei edelleenkään toimi (ellei sitten tänään vihdoin...). Yhyy.

Mutta ei sen väliä, koska huomisesta lähtien mulla on niin paljon parempaa (!) tekemistä kuin netissä roikkuminen! Ihanaaaaaaaaaaaa! Kuullaan muutaman päivän päästä, moikka!

Life is all about making the right decisions

OLEN MUUTTANUT! VIHDOIN! IHANAA!
Olen tyyni ja onnellinen. Sanoinko jo, miten ihanaa tää onkaan?

Tämä on siis paitsi virallinen muuttoilmoitus myös virallinen kutsu.
Tervetuloa kylään (jos pieni kaaos ei haittaa)!
Itse asiassa olis kiva jos tulisit!

Pläh, mutta muuton yhteydessä tapahtui tietysti perinteinen: netti ei toimi. KRIISI. Terveisiä sille Welhon myyjätyypille, joka käski mun vaan laittaa johdon seinään ja aloittaa surffailu. EI TOIMI. Mun seinässä ei ole reikää, johon yksikään teidän johdoista sopisi. Niin että jos joku netti/maksutv-ekspertti lukee tätä, tulisitko käymään. I need help. Anyone?

Niin, ko. ongelman vuoksi en siis voi postata kuvia uudesta kodistani (jossa on VAATEHUONE!), enkä edes niitä viikonloppuisia Tampereelta. Nytkin on rikollinen olo tästä pikapäivityksestä, johon käytän arvokasta työaikaa.

Sitten hyviä, parhaita, mahtavia asioita:
- MUUTTO! En muista, sanoinko jo kuinka ihanaa oli muuttaa?
- Kahden päivän countdown menossa: 52 tunnin kuluttua odotan sydän pamppaillen lentokentällä.
- Kahdet hienot uudet kengät (joista toiset liian kapeat, voiko kenkiä venyttää leveyssuunnassa?)

Kaikki on just nyt niin hyvin. Paitsi se nettijuttu.

No one will answer your prayers...until you take off that dress

Aamulla oli kuumetta, joten jäin kotiin. Harmitti, etten päässyt töihin, joten yritin nukkua myöhään että päivä tuntuis vähän lyhyemmältä, mutta kymmeneltä en enää saanut unta. Tänään oon tsempannut hulluna, että pystyisin löytämään tästä päivästä jotain iloisia ja positiivisia asioita.

Keitin aamulla ihan älyttömän hyvää kahvia.
Lakkasin kynnet vihreiksi, ja niistä tuli hienot.
Maksoin Ebaysta huutamani ihanat kengät (ne, jotka sopis täydellisesti niiden ruskeiden housujen kanssa), joten saan ne varmaan jo ensi viikolla.
Nukuin päiväunet.
Enää seitsemän päivää muuttoon.
Enää kymmenen päivää S:n tuloon.

Koska mun päivä meni melkein kokonaan sängyssä, ehdin lukea tosi paljon lehtiä, selailla blogeja ja kuunnella musiikkia. Oli outoa, kun en sähköpostin avaamisen jälkeen voinutkaan loggautua Facebookiin. Mutta sieltä nyt hetkeksi poistuminen tuntuu edelleen hyvältä ratkaisulta just tähän tilanteeseen. Halusin etsiä uutta musiikkia ja mun mieleen tuli juliste, joka löydettiin S:n kanssa Berliinistä viime kesänä. Se esitti poikaa, jolla oli musta silmä. Irroitettiin se, ja S teetti siitä Brasiliassa taulun joka sittemmin roikkui meidän olohuoneen seinällä, kuten kuvasta näkyy (mulla on niin ikävä tota asuntoa...).


Tajusin, etten oo itse asiassa koskaan kuunnellut millaista musiikkia ko. bändi Perfume Genius tekee, joten kuuntelin. Sitä löytyi Spotifysta ja rakastuin ensi kuulemalta. Toivoisin, että voisin just nyt soittaa S:lle ja kertoa, ja sanoa että senkin pitäis kuunnella, koska se tulisi todennäköisesti rakastamaan sitä vielä enemmän kuin minä. Se tykkää niin paljon Sigur Rosista ja Jonsista. Ja niihin vertaisin Perfume Geniusia. Niihin ja Sufjan Stevensiin, ehkä myös Bon Iveriin. Ne surusävelet ei olleet ihan parasta musiikkia tähän mun bluemoodiin, mutta suosittelen kuuntelemaan.

Sitten tapahtui jotain hämmentävää: katsoin elokuvan, jossa näyttelevät sekä Hugh Grant (yöks) että Emma Thompson (blah)! En voi sietää kumpaakaan, onneks tää ei sentään ollut Jane Austen/Shakespeare-mukaelma vaan leffa nimeltä Love Actually. En muista koska viimeks olisin katsonut romanttisen komedian. Ystäväni Sini suositteli sitä ja onneksi katsoin! Tuntui vähän paremmalta sen jälkeen, vaikka tavallaan myös vähän pahemmalta.

Ihaninta siinä elokuvassa oli Colin Firthin hahmo, joka rakastui portugalilaiseen kotiapulaiseensa. Samastuin heti sen haparoivaan portugaliin, kuulostan ihan samalta kun puhun. Ja tietty se oli elokuvan paras kohtaus, kun koko kylä lähti englantilaisen kanssa kosioretkelle. Kuva tuolla alussakin on siitä. Ja sitten soi Beach Boys. Parasta.

Nyt voin mennä nukkumaan, haikeana ja täynnä rakkautta...
God only knows what I'd be without you...

HELVETTI

Tänään mikään ei olis voinut mennä enemmän pieleen! Sen lisäks, että heräsin aamulla kuumeisena todella huonojen unten jälkeen, oon sinnitellyt koko päivän joko itku kurkussa tai vittuuntuneena. Lähdin silti töihin, koska en muistanut, olinko perjantaina tehnyt kaiken tarvittavan alkuviikoksi. Olotila oli koko työpäivän ajan ihan hirveä...naamaa kuumotti ja silmiä särki ja poltteli. Sen lisäksi ihan hirveä riita S:n kanssa kärjistyi ja lopulta räjähti käsiin ja naamalle ja peitti koko ympäröivän maailman alleen. Tadaa. Hyvä minä.

Ihan hirveän työpäivän päätteeksi päätin vielä mennä portugalin kurssille, vaikka päässä humisi. Sielläkin vaan vitutti, enkä jaksanut jutella tauolla kenellekään. Ennen kotiin lähtöä kävin vielä Gina Tricotissa junaa odottaessani ja sovitin yhtiä kivoimmista housuista, mitä aikoihin. (Huomasitte kai linkin!) Ne sopis täydellisesti mun juuri Ebaysta ostamien kenkien kanssa... Hetken tunsin olevani ihan ok. Ja siitä haaveillessani melkein myöhästyin junasta, mutta pääsin kuin pääsinkin vihdoin kotiin ja kaatumaan sänkyyn. Huomenna en aio mennä töihin, koska mulla on kuumetta nyt ja todennäköisesti huomennakin. Töihin menemättömyys ahdistaa, koska työ on mun päivissä se, joka pitää mun ajatukset poissa parisuhdekaaoksesta ja johon voin keskittyä ja joka tuntuu tosi hyvältä just nyt. Huomenna mä vaan hiivin kotona villasukissa ja ahdistun lisää. Pakko alkaa meditoimaan.

Kirjoitin aiemmin siitä, miten vaikeaa tässä kaukosuhteessa on elää, ja miten meidän molempien hermo on ajoittain niin kireällä, että me ei vaan kyetä keskustelemaan ilman, että se päättyy riitaan. Siis mikä tahansa sitten olikin syy, yleensä täysin merkityksetön. Ja mitä pahemmaksi riidat menee, sen pahemmin loukataan tahtomatta toisiamme. Ja riitojen selvittäminen tällä etäisyydellä on tosi vaikeaa... On vaikea vaan unohtaa, mitä on tullut sanottua ja mitä toinen toistaan huonompia fiiliksiä kahlattua läpi, kun ei voi katsoa toista silmiin eikä pyytää anteeksi ja halata. Ne riidat jää kytemään jonnekin, ja seuraavana päivänä tunnelma on jo valmiiksi kireä...ja siihen tarvitaan taas astetta pienempi syy ja hell is unleashed.

Joten tänään koettiin pitkästä aikaa pahin kulminoituma, joka johti siihen, että poistin itseni Facebookista. Mut saa siis tästä lähtien kiinni puhelimella tai meilillä. En aio palata sinne ainakaan viikkoon (kuulosti siltä, että mun maailma romahtaa jos joudun olla viikon pois sosiaalipornon ytimestä), mutta todennäköisesti tää tilanne ei parane hetkessä, joten oon valmistautunut olemaan facebookpimennossa pidempäänkin. Just nyt mulla on niin helpottunut olo tästä ratkaisusta! Niin rauhallinen ja huojentunut - toivon että se kestäis siihen saakka, kun S kahden viikon päästä on täällä.

Mä käyn nyt ilmeisesti läpi pahemmanlaatuista olosuhteisiin kytkeytyvää kriisiä, johon nopein ja tärkein ensiapu olis päästä muuttamaan pois mun vanhempien luota. Muutto häämöttää viikon päässä, mutta musta tuntuu, että mä tukehdun tähän tuskaiseen olooni sitä ennen.

Tää asuintilannekaan ei olis näin ahdistava ja sietämätön, jos elämä muuten olis jokseenkin stressitöntä! Mulla on niin käsittämätön ikävä S:n seuraa, ja sitä koko ihmistä, etten osaa sanoin kuvailla tätä tunnetta. Pakko vaan kestää olla nyt vähän aikaa ilman yhteydenpitoa, jotta me molemmat voidaan rauhoittua ja päästä yli tästä tän päiväisestä. Yks kauheimmista ajatuksista on se, että musta tuntuu, ettei kukaan juuri nyt voi ymmärtää miltä musta tuntuu.

Miksei kaikki vaan vois aina olla helppoa, ihmiset tasaisia ja tasapainoisia, aina niin kypsästi ajattelevia ja tunneköyhiä. Siis ainakin negatiivisista tunteista. Se olis varmaan sitten ihanaa!

Voisi myös auttaa, jos hengittäisin syvään, lopettaisin friikkailun ja hermoilun ja kaiken muun täysin turhan elämisen oheistoiminnan.
Terveisin: flippi

PS. Terkkuja mun kolmelle etelä-korealaiselle ja yhdelle mansaarelaiselle lukijalle!

Une femme est une femme - même quand elle est malade

No niin, mä tulin sitten kipeäksi. Ei oo mitään rasittavampaa kuin olla kipeänä vällyjen välissä viikonloppuiltana, kun tiedossa olis ihanat juhlat ja kerrankin paljon ystäviä kokoontuneena yhteen. Vaikka mulla onkin aika huono olo, kävin tänään silti Reetan kanssa matkamessuilla. Menomatka messukeskukselle (kuten myös paluu) oli tukala, koska palelin ihan hulluna. Itse messuista ei oikeastaan jäänyt mitään käteen. Paitsi päivä Tukholmassa -risteily!!!! Omg.

Alunperinhän siis menin sinne etsimään lentoa Brasiliaan, mutta sitä ei löytynyt - ainoa lentotarjous löytyi TAP Portugalilta, ja niiden tarjouksessa maksimi perilläoloaika oli yksi kuukausi. Oli siis ihan pakko ostaa jotain muuta. Osuttiin Siljan ständille just silloin, kun niillä alkoi 15 minuuttia kestävä tarjousmyynti, Helsinki-Tukholma -risteily A-hytissä 50 euroa. Ihan oikeasti en halua risteilylle! En! Mutta koska S halusi niin tulenpalavasti jo kesällä päästä risteillen Tukholmaan (kieltäydyin keskustelemasta aiheesta, koska pelkkä puhekin siitä aiheutti suurta ahdistusta) ja musta tuntui lopulta kurjalta kun niin suorilta torjuin koko ajatuksen, niin päätin nyt sitten ostaa sille tän risteilyn syntymäpäivälahjaksi.

Messuista voin sanoa nyt tän kerran perusteella, että ei kannata mennä. Jos siis löytää etsimänsä netistä, kannattaa jäädä kotiin.

Tässä kipeässä lauanta-illassa oli tietysti myös hyviä puolia. Sain olla hyvällä omatunnolla kotona verkkareissa, sekä, mulla oli aikaa järjestää huomisen kirppiskäynnin myytävät tavarat, joita onkin siis ihan riittävästi ottaen huomioon, että saan kantaa ne yksin. Mulla tuli tavaraa siis neljä täyttä Ikea-kassillista ja paljon enemmänkin olis ollut, mutta ne ei mitenkään mahdu sille pöydälle joten jätän ne ens kertaan. Myytävänä mulla on ihan käsittämätön läjä vaatteita laidasta laitaan, talvitakkeja, kenkiä, käsilaukkuja ja vähän koruja. Ollaan siis Valtterilla ystäväni Veeran kanssa huomisesta aamuyhdeksästä, tulkaa moikkaamaan!

Kun olin saanut kaikki tavarat pakattua valmiiks aamua varten, aloitin katsomaan Godardin Une femme est une femmeä (jonka oon nähnyt aiemmin, ja jonka nyt sitten jätin kesken koska olen niin väsynyt). Mä rakastan Godardin elokuvia ja Nainen on aina nainen vuodelta 1961 on yksi mun Godard-lemppareista. Siinä on paitsi Jean-Paul Belmondo (miks musta tuntuu, että kaikkien 60-luvun ranskalaisten elokuvantekijöiden ensimmäinen nimi on Jean?), myös niin ihana ihana Anna Karina, joka oli Godardin muusa ja näyttelee muissakin sen elokuvissa.

Jos haluaa nähdä ranskalaisen uuden aallon elokuvia, kannattaa tässä ja ensi kuussa käydä Orionissa, muistaakseni siellä on Alain Resnaisin retrospektiivi. Vaikka Resnais ei kyllä vedäkään vertoja Godardille ja Truffaut'lle, niin ajattelin itse käydä katsomassa ainakin pakolliset klassikot Marienbadin ja Hiroshima, rakastettuni.

Love as a power can go anywhere. It isn't sentimental. It doesn't have to be pretty, yet it doesn't deny pain

Tulin just salilta vähän aikaa sitten. Kävin cyclingissä ja sen jälkeen body balancessa (ekaa kertaa). Body balancen loppurentoutuksen aikana mua itketti enkä pystynyt rentoutumaan ollenkaan. Siksi tuntuu, että voisin nyt kirjoitella näistä ikuisuuspohdinnoistani.

Kaikki alkoi siitä, kun kuuntelin tänään Spotifysta Queenia. Siitä tuli mieleen kaksi asiaa: tämä kuva ja se, kuinka vuosi sitten meillä oli S:n kanssa aika vaikeaa tässä kaukosuhteessa. Silloin S halusi erota, koska sen mielestä meidän kahden maan tilanne oli vaan ihan liikaa. Istuin kotona KOAS:n opiskelijasolun huoneessa, jonka ikkunasta paistoi ihanan kirkas talviaurinko, kuuntelin repeatilla Queenin Love of My Lifea ja itkin. Siis PARUIN. Silloin mä olin romuna. Ja mua itkettää vieläkin, kun kuulen sen biisin (laitankin sen nyt taustamusiikiks, pääsen varmaan hyvään kirjoitusmoodiin).

Musta tuntuu, että meistä molemmat on välillä paskana tästä tilanteesta. Se on yllättävän vaikeaa toisinaan, en suosittele kokeilemaan, ellei ole täysin varma siitä, että parin vuoden kärsimyksen jälkeen saat viettää loppuelämäsi onnellisena sen oikean kanssa. Kuka sitä voi koskaan edes tietää? Ehkä kaikki se kärsimys osoittautuukin turhaksi eikä juttu kestäkään. Kun S muutti pois Suomesta reilu vuosi sitten mulle oli ihan selvää, että suhde ei jatku. Jo silloin sanoin (ja tämän muistan aina), että musta ei ole kaukosuhteeseen. En pysty, enkä halua. En vaan kestä sitä jatkuvaa ikävää ja raastavaa odotusta, koska taas tavataan, ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Ja riitelyä ja sopimisen vaikeutta ja skypeä ja sähköposteja. Sinä yönä kun toi keskustelu käytiin, just ennen kuin S:n kone kohti Brasiliaa lähti aamulla, se pyysi että antaisin sille vuoden 2009 loppuun aikaa järjestää asiat niin, että voidaan elää yhdessä. Ja tässä me nyt ollaan. Jakuvan ikävän ja odotuksen kierteessä, skypen ja sähköpostin varassa, riidellään koska molempien on niin paha olla.

Kuitenkin, S on meistä se, joka on selvästi vahvempi tässä asiassa, vaikka joskus tää tilanne on sillekin tosi vaikea (mikä tuntuu musta niin sanoinkuvaamattoman pahalta, koska en halua nähdä sitä surullisena). Itse elän niin vahvasti tunteella ihan kaiken, että välillä se tunteiden myrsky käy ihan ylitsepääsemättömäksi. Mulla on vielä toisinaan tapana ruokkia omaa surua ja ahdistusta (vrt. kuka kuuntelee repeatilla jotain asiaan kuuluvaa biisiä just, kun on muutenkin tarpeeks paskana?) ja tadaa, kierre on valmis. Mulla tähän pahaan oloon on liittynyt myös hirveitä painajaisunia. Kun menin syksyllä Brasiliaan, näin ensimmäisen viikon ajan painajaisia, joissa S nöyryytti mua eri naisten kanssa, eri tavoin. Se oli selvästi stressireaktio. Nyt ne unet on palanneet, ja viime sekä tällä viikolla oon taas nähnyt niitä. Se tuntuu tosi pahalta, vaikka tiedänkin ettei niillä ole mitään totuuspohjaa.

Musta tuntuu, että mitä kauemmin tätä kaukosuhdetta on jatkunut, sitä vaikeampi mun on olla. Ei, etäisyyteen ei totu eikä se muutu millään tasolla helpommaksi. Siihen ei turru eikä sitä hups, tosta vaan unohda. Mä teen täällä tärkeitä asioita, käyn töissä ja urheilen, ja näen kavereita. Ilman niitä asioita mä en varmaan pysyiskään täysjärkisenä. Vaikka teenkin juttuja joista nautin, olen silti aika ajoin tosi hajalla. Mikään ei ole huonosti, mua ei vaan ole luotu tällaiseen. Joskus musta tuntuu, että olisin onnellisempi yksin kuin tässä suhteessa. Mutta niinä heikkoina hetkinä mietin, etten todellakaan olis onnellisempi ilman niitä yhdessä vietettyjä hetkiä, ja sitten jaksan taas.

Mun tunne-elämä on jatkuvaa vuoristorataa. Erossa oleminen kriisiyttää mun mielen säännöllisin väliajoin, mutta meidän jälleenkohtaamisetkin on usein vaikeita. Pitää opetella taas olemaan toisen seurassa ja lähellä, ja totutella uudestaan siihen, että me ollaan pariskunta eikä vaan kaksi toisilleen tuntematonta toisilta puolin maapalloa.

En niin malta odottaa, että S tulee tänne helmikuun alussa. Ja kun taas kuun lopussa sanon sille hyvästit, toivon ja uskon, että ne on meidän viimeiset hyvästit koskaan. Sen eteen kannattaa tehdä töitä.

...

Tulipas kevyt olo, oli ihana päästää näitä asioita ulos.
Taidankin kuunnella vielä Love of My Lifen kertaalleen ja mennä nukkumaan.
Kauniita unia.

Uusi vuosi & 2010 in pictures

Hyvää uutta vuotta tyypit!

Eilinen meni pahasti sumussa, joten vuodenvaihteen hehkutukset jäi tälle päivälle. Juhlistin vuoden vaihtumista jo perinteeksi muodostunein menoin Tuuvan ja Tommin luona. Yllätys että tarjolla oli taas Tuuvan tekemiä herkkuja, nami. Vuoden vaihtuessa käytiin Torkkelinmäellä ihastelemassa ilotulituksia. Soitin yhden hyvää uutta vuotta -puhelun. Lähetin myös yhden hyvää uutta vuotta -viestin, johon en koskaan saanut vastausta. En ampunut yhtään rakettia - rakettien ihailun sijaan keskityin kuuntelemaan vieressä naama syljessä "esiintynyttä" beatboxaajaa (joka oli varmasti mielestään oikeinkin hyvä). Join paljon skumppaa. Ihastelin Tuuvan ystävän vauvaa Aaroa (hellyys). Valoin tinaa ja siitä tuli paksu, sileä ja litteä...jota kukaan ei osannut tulkita. Päällimmäisenä tietty nautin pitkästä aikaa ihanien ihmisten seurasta! Tajusin myös sen, että mun antisosiaalisuus on johtunutkin siitä, että mitä pidempään olen omasta tahdostani antisosiaalinen, sitä enemmän laiskistun olemaan tekemisissä ylipäänsä kenenkään kanssa. Onneksi perjantaina tajusin, miten mahtavaa ihmisten kanssa onkaan! Musta ei siis ole tulossa erakkoa, kuten pelkäsin.

En tehnyt uuden vuoden lupauksia. Mun mielestä ne on turhia, koska näin heikolla itsekurilla niitä ei pidä kumminkaan. Lupasin kuitenkin yrittää olla entistä mukavampi, ymmärtäväisempi ja empaattisempi ihminen. Perherauhan nimissä lupaan myös yrittää paremmin sietää uutta kälyäni (promise).

Tässä vielä jotain kuvia viime vuodelta.