Tulin just salilta vähän aikaa sitten. Kävin cyclingissä ja sen jälkeen body balancessa (ekaa kertaa). Body balancen loppurentoutuksen aikana mua itketti enkä pystynyt rentoutumaan ollenkaan. Siksi tuntuu, että voisin nyt kirjoitella näistä ikuisuuspohdinnoistani.
Kaikki alkoi siitä, kun kuuntelin tänään Spotifysta Queenia. Siitä tuli mieleen kaksi asiaa: tämä kuva ja se, kuinka vuosi sitten meillä oli S:n kanssa aika vaikeaa tässä kaukosuhteessa. Silloin S halusi erota, koska sen mielestä meidän kahden maan tilanne oli vaan ihan liikaa. Istuin kotona KOAS:n opiskelijasolun huoneessa, jonka ikkunasta paistoi ihanan kirkas talviaurinko, kuuntelin repeatilla Queenin Love of My Lifea ja itkin. Siis PARUIN. Silloin mä olin romuna. Ja mua itkettää vieläkin, kun kuulen sen biisin (laitankin sen nyt taustamusiikiks, pääsen varmaan hyvään kirjoitusmoodiin).
Musta tuntuu, että meistä molemmat on välillä paskana tästä tilanteesta. Se on yllättävän vaikeaa toisinaan, en suosittele kokeilemaan, ellei ole täysin varma siitä, että parin vuoden kärsimyksen jälkeen saat viettää loppuelämäsi onnellisena sen oikean kanssa. Kuka sitä voi koskaan edes tietää? Ehkä kaikki se kärsimys osoittautuukin turhaksi eikä juttu kestäkään. Kun S muutti pois Suomesta reilu vuosi sitten mulle oli ihan selvää, että suhde ei jatku. Jo silloin sanoin (ja tämän muistan aina), että musta ei ole kaukosuhteeseen. En pysty, enkä halua. En vaan kestä sitä jatkuvaa ikävää ja raastavaa odotusta, koska taas tavataan, ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Ja riitelyä ja sopimisen vaikeutta ja skypeä ja sähköposteja. Sinä yönä kun toi keskustelu käytiin, just ennen kuin S:n kone kohti Brasiliaa lähti aamulla, se pyysi että antaisin sille vuoden 2009 loppuun aikaa järjestää asiat niin, että voidaan elää yhdessä. Ja tässä me nyt ollaan. Jakuvan ikävän ja odotuksen kierteessä, skypen ja sähköpostin varassa, riidellään koska molempien on niin paha olla.
Kuitenkin, S on meistä se, joka on selvästi vahvempi tässä asiassa, vaikka joskus tää tilanne on sillekin tosi vaikea (mikä tuntuu musta niin sanoinkuvaamattoman pahalta, koska en halua nähdä sitä surullisena). Itse elän niin vahvasti tunteella ihan kaiken, että välillä se tunteiden myrsky käy ihan ylitsepääsemättömäksi. Mulla on vielä toisinaan tapana ruokkia omaa surua ja ahdistusta (vrt. kuka kuuntelee repeatilla jotain asiaan kuuluvaa biisiä just, kun on muutenkin tarpeeks paskana?) ja tadaa, kierre on valmis. Mulla tähän pahaan oloon on liittynyt myös hirveitä painajaisunia. Kun menin syksyllä Brasiliaan, näin ensimmäisen viikon ajan painajaisia, joissa S nöyryytti mua eri naisten kanssa, eri tavoin. Se oli selvästi stressireaktio. Nyt ne unet on palanneet, ja viime sekä tällä viikolla oon taas nähnyt niitä. Se tuntuu tosi pahalta, vaikka tiedänkin ettei niillä ole mitään totuuspohjaa.
Musta tuntuu, että mitä kauemmin tätä kaukosuhdetta on jatkunut, sitä vaikeampi mun on olla. Ei, etäisyyteen ei totu eikä se muutu millään tasolla helpommaksi. Siihen ei turru eikä sitä hups, tosta vaan unohda. Mä teen täällä tärkeitä asioita, käyn töissä ja urheilen, ja näen kavereita. Ilman niitä asioita mä en varmaan pysyiskään täysjärkisenä. Vaikka teenkin juttuja joista nautin, olen silti aika ajoin tosi hajalla. Mikään ei ole huonosti, mua ei vaan ole luotu tällaiseen. Joskus musta tuntuu, että olisin onnellisempi yksin kuin tässä suhteessa. Mutta niinä heikkoina hetkinä mietin, etten todellakaan olis onnellisempi ilman niitä yhdessä vietettyjä hetkiä, ja sitten jaksan taas.
Mun tunne-elämä on jatkuvaa vuoristorataa. Erossa oleminen kriisiyttää mun mielen säännöllisin väliajoin, mutta meidän jälleenkohtaamisetkin on usein vaikeita. Pitää opetella taas olemaan toisen seurassa ja lähellä, ja totutella uudestaan siihen, että me ollaan pariskunta eikä vaan kaksi toisilleen tuntematonta toisilta puolin maapalloa.
En niin malta odottaa, että S tulee tänne helmikuun alussa. Ja kun taas kuun lopussa sanon sille hyvästit, toivon ja uskon, että ne on meidän viimeiset hyvästit koskaan. Sen eteen kannattaa tehdä töitä.
...
Tulipas kevyt olo, oli ihana päästää näitä asioita ulos.
Taidankin kuunnella vielä Love of My Lifen kertaalleen ja mennä nukkumaan.
Kauniita unia.
Kaikki alkoi siitä, kun kuuntelin tänään Spotifysta Queenia. Siitä tuli mieleen kaksi asiaa: tämä kuva ja se, kuinka vuosi sitten meillä oli S:n kanssa aika vaikeaa tässä kaukosuhteessa. Silloin S halusi erota, koska sen mielestä meidän kahden maan tilanne oli vaan ihan liikaa. Istuin kotona KOAS:n opiskelijasolun huoneessa, jonka ikkunasta paistoi ihanan kirkas talviaurinko, kuuntelin repeatilla Queenin Love of My Lifea ja itkin. Siis PARUIN. Silloin mä olin romuna. Ja mua itkettää vieläkin, kun kuulen sen biisin (laitankin sen nyt taustamusiikiks, pääsen varmaan hyvään kirjoitusmoodiin).
Musta tuntuu, että meistä molemmat on välillä paskana tästä tilanteesta. Se on yllättävän vaikeaa toisinaan, en suosittele kokeilemaan, ellei ole täysin varma siitä, että parin vuoden kärsimyksen jälkeen saat viettää loppuelämäsi onnellisena sen oikean kanssa. Kuka sitä voi koskaan edes tietää? Ehkä kaikki se kärsimys osoittautuukin turhaksi eikä juttu kestäkään. Kun S muutti pois Suomesta reilu vuosi sitten mulle oli ihan selvää, että suhde ei jatku. Jo silloin sanoin (ja tämän muistan aina), että musta ei ole kaukosuhteeseen. En pysty, enkä halua. En vaan kestä sitä jatkuvaa ikävää ja raastavaa odotusta, koska taas tavataan, ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Ja riitelyä ja sopimisen vaikeutta ja skypeä ja sähköposteja. Sinä yönä kun toi keskustelu käytiin, just ennen kuin S:n kone kohti Brasiliaa lähti aamulla, se pyysi että antaisin sille vuoden 2009 loppuun aikaa järjestää asiat niin, että voidaan elää yhdessä. Ja tässä me nyt ollaan. Jakuvan ikävän ja odotuksen kierteessä, skypen ja sähköpostin varassa, riidellään koska molempien on niin paha olla.
Kuitenkin, S on meistä se, joka on selvästi vahvempi tässä asiassa, vaikka joskus tää tilanne on sillekin tosi vaikea (mikä tuntuu musta niin sanoinkuvaamattoman pahalta, koska en halua nähdä sitä surullisena). Itse elän niin vahvasti tunteella ihan kaiken, että välillä se tunteiden myrsky käy ihan ylitsepääsemättömäksi. Mulla on vielä toisinaan tapana ruokkia omaa surua ja ahdistusta (vrt. kuka kuuntelee repeatilla jotain asiaan kuuluvaa biisiä just, kun on muutenkin tarpeeks paskana?) ja tadaa, kierre on valmis. Mulla tähän pahaan oloon on liittynyt myös hirveitä painajaisunia. Kun menin syksyllä Brasiliaan, näin ensimmäisen viikon ajan painajaisia, joissa S nöyryytti mua eri naisten kanssa, eri tavoin. Se oli selvästi stressireaktio. Nyt ne unet on palanneet, ja viime sekä tällä viikolla oon taas nähnyt niitä. Se tuntuu tosi pahalta, vaikka tiedänkin ettei niillä ole mitään totuuspohjaa.
Musta tuntuu, että mitä kauemmin tätä kaukosuhdetta on jatkunut, sitä vaikeampi mun on olla. Ei, etäisyyteen ei totu eikä se muutu millään tasolla helpommaksi. Siihen ei turru eikä sitä hups, tosta vaan unohda. Mä teen täällä tärkeitä asioita, käyn töissä ja urheilen, ja näen kavereita. Ilman niitä asioita mä en varmaan pysyiskään täysjärkisenä. Vaikka teenkin juttuja joista nautin, olen silti aika ajoin tosi hajalla. Mikään ei ole huonosti, mua ei vaan ole luotu tällaiseen. Joskus musta tuntuu, että olisin onnellisempi yksin kuin tässä suhteessa. Mutta niinä heikkoina hetkinä mietin, etten todellakaan olis onnellisempi ilman niitä yhdessä vietettyjä hetkiä, ja sitten jaksan taas.
Mun tunne-elämä on jatkuvaa vuoristorataa. Erossa oleminen kriisiyttää mun mielen säännöllisin väliajoin, mutta meidän jälleenkohtaamisetkin on usein vaikeita. Pitää opetella taas olemaan toisen seurassa ja lähellä, ja totutella uudestaan siihen, että me ollaan pariskunta eikä vaan kaksi toisilleen tuntematonta toisilta puolin maapalloa.
En niin malta odottaa, että S tulee tänne helmikuun alussa. Ja kun taas kuun lopussa sanon sille hyvästit, toivon ja uskon, että ne on meidän viimeiset hyvästit koskaan. Sen eteen kannattaa tehdä töitä.
...
Tulipas kevyt olo, oli ihana päästää näitä asioita ulos.
Taidankin kuunnella vielä Love of My Lifen kertaalleen ja mennä nukkumaan.
Kauniita unia.
mua alkoi itkettää, kun luin tän t: itkupilli, tiiät kyllä kuka
VastaaPoistaVoi ei :)
VastaaPoistaOot niin ihanan empaattinen, E. Se on hieno piirre sussa <3