No one will answer your prayers...until you take off that dress

Aamulla oli kuumetta, joten jäin kotiin. Harmitti, etten päässyt töihin, joten yritin nukkua myöhään että päivä tuntuis vähän lyhyemmältä, mutta kymmeneltä en enää saanut unta. Tänään oon tsempannut hulluna, että pystyisin löytämään tästä päivästä jotain iloisia ja positiivisia asioita.

Keitin aamulla ihan älyttömän hyvää kahvia.
Lakkasin kynnet vihreiksi, ja niistä tuli hienot.
Maksoin Ebaysta huutamani ihanat kengät (ne, jotka sopis täydellisesti niiden ruskeiden housujen kanssa), joten saan ne varmaan jo ensi viikolla.
Nukuin päiväunet.
Enää seitsemän päivää muuttoon.
Enää kymmenen päivää S:n tuloon.

Koska mun päivä meni melkein kokonaan sängyssä, ehdin lukea tosi paljon lehtiä, selailla blogeja ja kuunnella musiikkia. Oli outoa, kun en sähköpostin avaamisen jälkeen voinutkaan loggautua Facebookiin. Mutta sieltä nyt hetkeksi poistuminen tuntuu edelleen hyvältä ratkaisulta just tähän tilanteeseen. Halusin etsiä uutta musiikkia ja mun mieleen tuli juliste, joka löydettiin S:n kanssa Berliinistä viime kesänä. Se esitti poikaa, jolla oli musta silmä. Irroitettiin se, ja S teetti siitä Brasiliassa taulun joka sittemmin roikkui meidän olohuoneen seinällä, kuten kuvasta näkyy (mulla on niin ikävä tota asuntoa...).


Tajusin, etten oo itse asiassa koskaan kuunnellut millaista musiikkia ko. bändi Perfume Genius tekee, joten kuuntelin. Sitä löytyi Spotifysta ja rakastuin ensi kuulemalta. Toivoisin, että voisin just nyt soittaa S:lle ja kertoa, ja sanoa että senkin pitäis kuunnella, koska se tulisi todennäköisesti rakastamaan sitä vielä enemmän kuin minä. Se tykkää niin paljon Sigur Rosista ja Jonsista. Ja niihin vertaisin Perfume Geniusia. Niihin ja Sufjan Stevensiin, ehkä myös Bon Iveriin. Ne surusävelet ei olleet ihan parasta musiikkia tähän mun bluemoodiin, mutta suosittelen kuuntelemaan.

Sitten tapahtui jotain hämmentävää: katsoin elokuvan, jossa näyttelevät sekä Hugh Grant (yöks) että Emma Thompson (blah)! En voi sietää kumpaakaan, onneks tää ei sentään ollut Jane Austen/Shakespeare-mukaelma vaan leffa nimeltä Love Actually. En muista koska viimeks olisin katsonut romanttisen komedian. Ystäväni Sini suositteli sitä ja onneksi katsoin! Tuntui vähän paremmalta sen jälkeen, vaikka tavallaan myös vähän pahemmalta.

Ihaninta siinä elokuvassa oli Colin Firthin hahmo, joka rakastui portugalilaiseen kotiapulaiseensa. Samastuin heti sen haparoivaan portugaliin, kuulostan ihan samalta kun puhun. Ja tietty se oli elokuvan paras kohtaus, kun koko kylä lähti englantilaisen kanssa kosioretkelle. Kuva tuolla alussakin on siitä. Ja sitten soi Beach Boys. Parasta.

Nyt voin mennä nukkumaan, haikeana ja täynnä rakkautta...
God only knows what I'd be without you...