Kuumeessa kotona. Päivä 2.
Tänään aamupäivällä musta tuntui, että saattaisi vihdoin olla hyvä hetki katsoa loppuun pari viikkoa sitten aloittamani Gaspar Noén Enter the Void. Olen vähän myöhässä tän elokuvan suhteen, mutta en saanut motivoitua itseäni katsomaan sitä aiemmin. Rakastan Noén edellistä elokuvaa Irréversible enkä olis uskonut, että Enter the Voidin kohdalla fiilis on lähinnä päinvastainen. Katsoin tosiaan pari viikkoa sitten melkein kolmetuntisesta elokuvasta noin 2/3 enkä sen jälkeen saanut itseäni viritettyä olotilaan, joka olis sopinut leffan loppuunsaattamiseen.
Tämä intro varmaan puhuu puolestaan: en siis tykännyt. Odotukset oli korkealla ja upeiden opening creditsien jälkeen entisestäänkin. Noh, nyt voinkin sitten todeta, että ne alkutekstit olikin koko elokuvan parasta antia.
Elokuvahan oli silkkaa visuaalista ilotulitusta - kuvaus ja editointi oli kunnianhimoista. Kaikki elementit, joilla katsojia ylipäänsä voi kuvitella sokeeraavansa, oli käytetty ja näytetty mahdollisimman graafisesti. Oli paljon suorasukaista seksiä (myös Boardwalk Empiressä näytellyt Paz de la Huerta oli alasti yli puolet elokuvasta, mikä ei sinänsä haitannut, koska nainen on aikamoista eye candya kenelle tahansa), naisten välistä seksiä, dildoja, close-uppeja sukuelimistä jne. Oli huumeiden tykittämistä, verta, spermaa, kolariuhreja, ja kaiken huippuna abortti ja sen jäljet gynekologin metallikupissa.
Toinen puoli elokuvan muistettavaa visuaalisuutta oli kuvaus, joka oli 95-prosenttisesti päähenkilö Oscarin näkökulmasta kuvattua. Oscar potkaisee tyhjää jo elokuvan alkumetreillä, joten loppuelokuvan hän ilmeisesti leijailee tapahtumien yllä seuraten etenkin siskonsa Lindan, eli de la Huertan, tekemisiä (joissa onkin sinänsä ihan riittävästi seurattavaa). Käsivarakuvaus, kameran jatkuva pyöriminen ja kiitäminen yli Tokion kattojen, kuvasta ja kohtauksesta toiseen on näin pitkässä elokuvassa lähinnä rasittavaa. Lisäksi tää elokuva ei todellakaan ole mitään epileptikon kevyttä sunnuntaiviihdettä - kuva nimittäin välkkyy niin, että se alkaa olla vähän liian häiritsevää ihan tavallisella aivosähkötoiminnalla varustetullekin. Tiivistettynä vois siis todeta, että ylenpalttinen visuaalinen kikkailu ampuu itseään vähän jalkaan. Lisäksi Enter the Void oli mun mielestä totaalisen ylipitkä.
Kun leffa tuli ensi-iltaan, luin jostain arviosta vertauksen Kubrickin Avaruusseikkailuun. En allekirjoita, todellakaan. Avaruusseikkailu on sentään mestariteos, ja kyllähän kai Enter the Voidissakin olis ainekset ainakin kulttiklassikon asemaan. Kuitenkin, kuten totesinkin jo aiemmin, liika mässäily ja kikkailu alkoi lopulta vaan väsyttää eikä lopun Love Hotelin seksihuumakaan jaksanut enää kiinnostaa.
Voisin antaa tälle elokuvalle vielä toisen mahdollisuuden, jos tulis tilaisuus nähdä se valkokankaalta. En tosin lähtis katsomaan Director's cutia, sillä en uskalla edes arvailla, kuinka pitkäks se olis venytetty.
Tähän vielä joitain kuvia, ei itse elokuvasta, vaan V-lehdestä vuodelta 2009. Kuvissa Enter the Voidin päähenkilöt Nan Goldinin kuvaamina, hyvin enterthevoidmaisissa kuvissa.
Edit : Oli pakko muuttaa otsikko, se edellinen tuntui jotenkin... ihmeelliseltä. Uusi siis lainaus elokuvasta.
Tänään aamupäivällä musta tuntui, että saattaisi vihdoin olla hyvä hetki katsoa loppuun pari viikkoa sitten aloittamani Gaspar Noén Enter the Void. Olen vähän myöhässä tän elokuvan suhteen, mutta en saanut motivoitua itseäni katsomaan sitä aiemmin. Rakastan Noén edellistä elokuvaa Irréversible enkä olis uskonut, että Enter the Voidin kohdalla fiilis on lähinnä päinvastainen. Katsoin tosiaan pari viikkoa sitten melkein kolmetuntisesta elokuvasta noin 2/3 enkä sen jälkeen saanut itseäni viritettyä olotilaan, joka olis sopinut leffan loppuunsaattamiseen.
Tämä intro varmaan puhuu puolestaan: en siis tykännyt. Odotukset oli korkealla ja upeiden opening creditsien jälkeen entisestäänkin. Noh, nyt voinkin sitten todeta, että ne alkutekstit olikin koko elokuvan parasta antia.
Elokuvahan oli silkkaa visuaalista ilotulitusta - kuvaus ja editointi oli kunnianhimoista. Kaikki elementit, joilla katsojia ylipäänsä voi kuvitella sokeeraavansa, oli käytetty ja näytetty mahdollisimman graafisesti. Oli paljon suorasukaista seksiä (myös Boardwalk Empiressä näytellyt Paz de la Huerta oli alasti yli puolet elokuvasta, mikä ei sinänsä haitannut, koska nainen on aikamoista eye candya kenelle tahansa), naisten välistä seksiä, dildoja, close-uppeja sukuelimistä jne. Oli huumeiden tykittämistä, verta, spermaa, kolariuhreja, ja kaiken huippuna abortti ja sen jäljet gynekologin metallikupissa.
Toinen puoli elokuvan muistettavaa visuaalisuutta oli kuvaus, joka oli 95-prosenttisesti päähenkilö Oscarin näkökulmasta kuvattua. Oscar potkaisee tyhjää jo elokuvan alkumetreillä, joten loppuelokuvan hän ilmeisesti leijailee tapahtumien yllä seuraten etenkin siskonsa Lindan, eli de la Huertan, tekemisiä (joissa onkin sinänsä ihan riittävästi seurattavaa). Käsivarakuvaus, kameran jatkuva pyöriminen ja kiitäminen yli Tokion kattojen, kuvasta ja kohtauksesta toiseen on näin pitkässä elokuvassa lähinnä rasittavaa. Lisäksi tää elokuva ei todellakaan ole mitään epileptikon kevyttä sunnuntaiviihdettä - kuva nimittäin välkkyy niin, että se alkaa olla vähän liian häiritsevää ihan tavallisella aivosähkötoiminnalla varustetullekin. Tiivistettynä vois siis todeta, että ylenpalttinen visuaalinen kikkailu ampuu itseään vähän jalkaan. Lisäksi Enter the Void oli mun mielestä totaalisen ylipitkä.
Kun leffa tuli ensi-iltaan, luin jostain arviosta vertauksen Kubrickin Avaruusseikkailuun. En allekirjoita, todellakaan. Avaruusseikkailu on sentään mestariteos, ja kyllähän kai Enter the Voidissakin olis ainekset ainakin kulttiklassikon asemaan. Kuitenkin, kuten totesinkin jo aiemmin, liika mässäily ja kikkailu alkoi lopulta vaan väsyttää eikä lopun Love Hotelin seksihuumakaan jaksanut enää kiinnostaa.
Voisin antaa tälle elokuvalle vielä toisen mahdollisuuden, jos tulis tilaisuus nähdä se valkokankaalta. En tosin lähtis katsomaan Director's cutia, sillä en uskalla edes arvailla, kuinka pitkäks se olis venytetty.
Tähän vielä joitain kuvia, ei itse elokuvasta, vaan V-lehdestä vuodelta 2009. Kuvissa Enter the Voidin päähenkilöt Nan Goldinin kuvaamina, hyvin enterthevoidmaisissa kuvissa.
Edit : Oli pakko muuttaa otsikko, se edellinen tuntui jotenkin... ihmeelliseltä. Uusi siis lainaus elokuvasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti