And I sometimes weep from fear, because time is so short

Katsoin eilen taas mun "ikuisuusprojektia", Bergmanin Fanny och Alexanderia. Pääsin puoliväliin elokuvaa. Se ei siis ole ikuisuusprojekti siksi, että se olis huono elokuva...päin vastoin! Oon kerta kerran jälkeen yhtä overwhelmed siitä tunnelmasta, joka elokuvassa vallitsee. Jotenkin mulla ei vaan koskaan ole aikaa katsoa sitä kerralla loppuun.

Nyt kuitenkin teki mieli postata yksi monologi Fanny ja Alexanderista. Sen herkkyys ja kuiskatut sanat teki eilen illalla muhun poikkeuksellisen suuren vaikutuksen. Vaikka itse tilanne elokuvassa onkin melko ahdistava, niin sen hauraus ja rehellisyys oli kuitenkin jotenkin niin kaunista (sentimental fool). Ai niin, ja taas bergmanmaiseen tapaan oli kohtauksessa käytetty hienoa close-uppia!

I've never cared for anything very seriously.
I've sometimes wondered,
if there wasn't something very wrong with my feelings.
I couldn't understand why nothing really hurt,
why I never felt really happy.

I know now,
that the crucial moment has come.
I know that we'll hurt each other,
but I am not afraid.

I also know that we will make each other very happy.
And I sometimes weep from fear,
because time is so short,
the days pass so quickly and nothing lasts forever.

Kiss me, now,
and hold me in your arms, like only you can.