just a baby bwock of soy

Nyt löytyi jotain ihan pimeetä.
Nimittäin tämä blogi: http://tofubabybwog.blogspot.com/

Pakko laittaa pari kuvaa. Etenkin tää ensimmäinen, koska maanantaiaamut ei ole hyviä tofuille eikä ihmisille.

One of those quiet obedient girls who doesn't say anything until she screams. Oh, the world's full of them. Sleepy girls, I call them. Sleepy girls.

Terveisiä Tampereelta!

Kirjoitan kiireessä, maailman pienimmällä läppärillä, maailman kylmimmässä ihanassa pikkukodissa joka kuuluu ystävälleni Annikalle. Tulin viettämään viikonloppua Pispalanharjulle Annikan luokse, ja talvella näissä ihanaakin ihanammissa taloissa on näköjään myös ihanan kylmä! Onneks on kakluuniuuni ja villasukat. Annikaa oli ehkä eniten ikävä Brasiliassa ollessa. Vaikka me ei nähdä niin usein, niin se on kuitenkin mun tärkein ystävä kaikista. Oli mahtavaa nähdä ja nyt meillä on ruhtinaalliset kolme päivää yhdessä.

Eilisillan muutama punaviinilasillinen painaa silmissä ja tuntuu päässä sen verran, että tekis mieli vaan nukkua. Mulla on tavallaan just tollainen olo, kuin kuvassa...joka on muuten UK Voguesta. Ihan mieletön. Mutta niin, nukkumisen sijaan lähden kohta kävelylle noihin superkauniisiin maisemiin ja otan kuvia, jos mun kamerassa on vielä eloa jäljellä. Hoppas!

Palaan kuvineni (mahdollisesti) sunnuntaina!
Hauskaa viikonloppua!

The age I'm at now, you go from being a young girl to suddenly you blossom into a woman. You ripen, you know? And then you start to rot.

Liv Tyler on niin ihana ja tää kuva on extraihana. Muistan kun katsoin 90-luvulla Aerosmithin musavideoita ja ajattelin, että Liv on niin paljon viileempi kuin Alicia. Ajattelen niin kyllä edelleen.

Do you remember that pact we made? We promised to never leave each other

Kuumeessa kotona. Päivä 2.

Tänään aamupäivällä musta tuntui, että saattaisi vihdoin olla hyvä hetki katsoa loppuun pari viikkoa sitten aloittamani Gaspar Noén Enter the Void. Olen vähän myöhässä tän elokuvan suhteen, mutta en saanut motivoitua itseäni katsomaan sitä aiemmin. Rakastan Noén edellistä elokuvaa Irréversible enkä olis uskonut, että Enter the Voidin kohdalla fiilis on lähinnä päinvastainen. Katsoin tosiaan pari viikkoa sitten melkein kolmetuntisesta elokuvasta noin 2/3 enkä sen jälkeen saanut itseäni viritettyä olotilaan, joka olis sopinut leffan loppuunsaattamiseen.

Tämä intro varmaan puhuu puolestaan: en siis tykännyt. Odotukset oli korkealla ja upeiden opening creditsien jälkeen entisestäänkin. Noh, nyt voinkin sitten todeta, että ne alkutekstit olikin koko elokuvan parasta antia.

Elokuvahan oli silkkaa visuaalista ilotulitusta - kuvaus ja editointi oli kunnianhimoista. Kaikki elementit, joilla katsojia ylipäänsä voi kuvitella sokeeraavansa, oli käytetty ja näytetty mahdollisimman graafisesti. Oli paljon suorasukaista seksiä (myös Boardwalk Empiressä näytellyt Paz de la Huerta oli alasti yli puolet elokuvasta, mikä ei sinänsä haitannut, koska nainen on aikamoista eye candya kenelle tahansa), naisten välistä seksiä, dildoja, close-uppeja sukuelimistä jne. Oli huumeiden tykittämistä, verta, spermaa, kolariuhreja, ja kaiken huippuna abortti ja sen jäljet gynekologin metallikupissa.

Toinen puoli elokuvan muistettavaa visuaalisuutta oli kuvaus, joka oli 95-prosenttisesti päähenkilö Oscarin näkökulmasta kuvattua. Oscar potkaisee tyhjää jo elokuvan alkumetreillä, joten loppuelokuvan hän ilmeisesti leijailee tapahtumien yllä seuraten etenkin siskonsa Lindan, eli de la Huertan, tekemisiä (joissa onkin sinänsä ihan riittävästi seurattavaa). Käsivarakuvaus, kameran jatkuva pyöriminen ja kiitäminen yli Tokion kattojen, kuvasta ja kohtauksesta toiseen on näin pitkässä elokuvassa lähinnä rasittavaa. Lisäksi tää elokuva ei todellakaan ole mitään epileptikon kevyttä sunnuntaiviihdettä - kuva nimittäin välkkyy niin, että se alkaa olla vähän liian häiritsevää ihan tavallisella aivosähkötoiminnalla varustetullekin. Tiivistettynä vois siis todeta, että ylenpalttinen visuaalinen kikkailu ampuu itseään vähän jalkaan. Lisäksi Enter the Void oli mun mielestä totaalisen ylipitkä.

Kun leffa tuli ensi-iltaan, luin jostain arviosta vertauksen Kubrickin Avaruusseikkailuun. En allekirjoita, todellakaan. Avaruusseikkailu on sentään mestariteos, ja kyllähän kai Enter the Voidissakin olis ainekset ainakin kulttiklassikon asemaan. Kuitenkin, kuten totesinkin jo aiemmin, liika mässäily ja kikkailu alkoi lopulta vaan väsyttää eikä lopun Love Hotelin seksihuumakaan jaksanut enää kiinnostaa.

Voisin antaa tälle elokuvalle vielä toisen mahdollisuuden, jos tulis tilaisuus nähdä se valkokankaalta. En tosin lähtis katsomaan Director's cutia, sillä en uskalla edes arvailla, kuinka pitkäks se olis venytetty.

Tähän vielä joitain kuvia, ei itse elokuvasta, vaan V-lehdestä vuodelta 2009. Kuvissa Enter the Voidin päähenkilöt Nan Goldinin kuvaamina, hyvin enterthevoidmaisissa kuvissa.





Edit : Oli pakko muuttaa otsikko, se edellinen tuntui jotenkin... ihmeelliseltä. Uusi siis lainaus elokuvasta.

No one will answer your prayers...until you take off that dress

Aamulla oli kuumetta, joten jäin kotiin. Harmitti, etten päässyt töihin, joten yritin nukkua myöhään että päivä tuntuis vähän lyhyemmältä, mutta kymmeneltä en enää saanut unta. Tänään oon tsempannut hulluna, että pystyisin löytämään tästä päivästä jotain iloisia ja positiivisia asioita.

Keitin aamulla ihan älyttömän hyvää kahvia.
Lakkasin kynnet vihreiksi, ja niistä tuli hienot.
Maksoin Ebaysta huutamani ihanat kengät (ne, jotka sopis täydellisesti niiden ruskeiden housujen kanssa), joten saan ne varmaan jo ensi viikolla.
Nukuin päiväunet.
Enää seitsemän päivää muuttoon.
Enää kymmenen päivää S:n tuloon.

Koska mun päivä meni melkein kokonaan sängyssä, ehdin lukea tosi paljon lehtiä, selailla blogeja ja kuunnella musiikkia. Oli outoa, kun en sähköpostin avaamisen jälkeen voinutkaan loggautua Facebookiin. Mutta sieltä nyt hetkeksi poistuminen tuntuu edelleen hyvältä ratkaisulta just tähän tilanteeseen. Halusin etsiä uutta musiikkia ja mun mieleen tuli juliste, joka löydettiin S:n kanssa Berliinistä viime kesänä. Se esitti poikaa, jolla oli musta silmä. Irroitettiin se, ja S teetti siitä Brasiliassa taulun joka sittemmin roikkui meidän olohuoneen seinällä, kuten kuvasta näkyy (mulla on niin ikävä tota asuntoa...).


Tajusin, etten oo itse asiassa koskaan kuunnellut millaista musiikkia ko. bändi Perfume Genius tekee, joten kuuntelin. Sitä löytyi Spotifysta ja rakastuin ensi kuulemalta. Toivoisin, että voisin just nyt soittaa S:lle ja kertoa, ja sanoa että senkin pitäis kuunnella, koska se tulisi todennäköisesti rakastamaan sitä vielä enemmän kuin minä. Se tykkää niin paljon Sigur Rosista ja Jonsista. Ja niihin vertaisin Perfume Geniusia. Niihin ja Sufjan Stevensiin, ehkä myös Bon Iveriin. Ne surusävelet ei olleet ihan parasta musiikkia tähän mun bluemoodiin, mutta suosittelen kuuntelemaan.

Sitten tapahtui jotain hämmentävää: katsoin elokuvan, jossa näyttelevät sekä Hugh Grant (yöks) että Emma Thompson (blah)! En voi sietää kumpaakaan, onneks tää ei sentään ollut Jane Austen/Shakespeare-mukaelma vaan leffa nimeltä Love Actually. En muista koska viimeks olisin katsonut romanttisen komedian. Ystäväni Sini suositteli sitä ja onneksi katsoin! Tuntui vähän paremmalta sen jälkeen, vaikka tavallaan myös vähän pahemmalta.

Ihaninta siinä elokuvassa oli Colin Firthin hahmo, joka rakastui portugalilaiseen kotiapulaiseensa. Samastuin heti sen haparoivaan portugaliin, kuulostan ihan samalta kun puhun. Ja tietty se oli elokuvan paras kohtaus, kun koko kylä lähti englantilaisen kanssa kosioretkelle. Kuva tuolla alussakin on siitä. Ja sitten soi Beach Boys. Parasta.

Nyt voin mennä nukkumaan, haikeana ja täynnä rakkautta...
God only knows what I'd be without you...

HELVETTI

Tänään mikään ei olis voinut mennä enemmän pieleen! Sen lisäks, että heräsin aamulla kuumeisena todella huonojen unten jälkeen, oon sinnitellyt koko päivän joko itku kurkussa tai vittuuntuneena. Lähdin silti töihin, koska en muistanut, olinko perjantaina tehnyt kaiken tarvittavan alkuviikoksi. Olotila oli koko työpäivän ajan ihan hirveä...naamaa kuumotti ja silmiä särki ja poltteli. Sen lisäksi ihan hirveä riita S:n kanssa kärjistyi ja lopulta räjähti käsiin ja naamalle ja peitti koko ympäröivän maailman alleen. Tadaa. Hyvä minä.

Ihan hirveän työpäivän päätteeksi päätin vielä mennä portugalin kurssille, vaikka päässä humisi. Sielläkin vaan vitutti, enkä jaksanut jutella tauolla kenellekään. Ennen kotiin lähtöä kävin vielä Gina Tricotissa junaa odottaessani ja sovitin yhtiä kivoimmista housuista, mitä aikoihin. (Huomasitte kai linkin!) Ne sopis täydellisesti mun juuri Ebaysta ostamien kenkien kanssa... Hetken tunsin olevani ihan ok. Ja siitä haaveillessani melkein myöhästyin junasta, mutta pääsin kuin pääsinkin vihdoin kotiin ja kaatumaan sänkyyn. Huomenna en aio mennä töihin, koska mulla on kuumetta nyt ja todennäköisesti huomennakin. Töihin menemättömyys ahdistaa, koska työ on mun päivissä se, joka pitää mun ajatukset poissa parisuhdekaaoksesta ja johon voin keskittyä ja joka tuntuu tosi hyvältä just nyt. Huomenna mä vaan hiivin kotona villasukissa ja ahdistun lisää. Pakko alkaa meditoimaan.

Kirjoitin aiemmin siitä, miten vaikeaa tässä kaukosuhteessa on elää, ja miten meidän molempien hermo on ajoittain niin kireällä, että me ei vaan kyetä keskustelemaan ilman, että se päättyy riitaan. Siis mikä tahansa sitten olikin syy, yleensä täysin merkityksetön. Ja mitä pahemmaksi riidat menee, sen pahemmin loukataan tahtomatta toisiamme. Ja riitojen selvittäminen tällä etäisyydellä on tosi vaikeaa... On vaikea vaan unohtaa, mitä on tullut sanottua ja mitä toinen toistaan huonompia fiiliksiä kahlattua läpi, kun ei voi katsoa toista silmiin eikä pyytää anteeksi ja halata. Ne riidat jää kytemään jonnekin, ja seuraavana päivänä tunnelma on jo valmiiksi kireä...ja siihen tarvitaan taas astetta pienempi syy ja hell is unleashed.

Joten tänään koettiin pitkästä aikaa pahin kulminoituma, joka johti siihen, että poistin itseni Facebookista. Mut saa siis tästä lähtien kiinni puhelimella tai meilillä. En aio palata sinne ainakaan viikkoon (kuulosti siltä, että mun maailma romahtaa jos joudun olla viikon pois sosiaalipornon ytimestä), mutta todennäköisesti tää tilanne ei parane hetkessä, joten oon valmistautunut olemaan facebookpimennossa pidempäänkin. Just nyt mulla on niin helpottunut olo tästä ratkaisusta! Niin rauhallinen ja huojentunut - toivon että se kestäis siihen saakka, kun S kahden viikon päästä on täällä.

Mä käyn nyt ilmeisesti läpi pahemmanlaatuista olosuhteisiin kytkeytyvää kriisiä, johon nopein ja tärkein ensiapu olis päästä muuttamaan pois mun vanhempien luota. Muutto häämöttää viikon päässä, mutta musta tuntuu, että mä tukehdun tähän tuskaiseen olooni sitä ennen.

Tää asuintilannekaan ei olis näin ahdistava ja sietämätön, jos elämä muuten olis jokseenkin stressitöntä! Mulla on niin käsittämätön ikävä S:n seuraa, ja sitä koko ihmistä, etten osaa sanoin kuvailla tätä tunnetta. Pakko vaan kestää olla nyt vähän aikaa ilman yhteydenpitoa, jotta me molemmat voidaan rauhoittua ja päästä yli tästä tän päiväisestä. Yks kauheimmista ajatuksista on se, että musta tuntuu, ettei kukaan juuri nyt voi ymmärtää miltä musta tuntuu.

Miksei kaikki vaan vois aina olla helppoa, ihmiset tasaisia ja tasapainoisia, aina niin kypsästi ajattelevia ja tunneköyhiä. Siis ainakin negatiivisista tunteista. Se olis varmaan sitten ihanaa!

Voisi myös auttaa, jos hengittäisin syvään, lopettaisin friikkailun ja hermoilun ja kaiken muun täysin turhan elämisen oheistoiminnan.
Terveisin: flippi

PS. Terkkuja mun kolmelle etelä-korealaiselle ja yhdelle mansaarelaiselle lukijalle!

And you'll pass this on, won't you?

Tänään oli sitten se kirppispäivä!

Heräsin aamulla epäinhimilliseen aikaan 6.30, koska olin luvannut olla hakemassa Veeraa Kalliosta jo kahdeksalta. Aamu alkoi muutenkin tosi hyvin, kun pysäytin auton Agricolankadun ja Flemarin kulmaan suojatien eteen ja odotin siinä Veeraa, niin joku aamukävelyllä oleva mies ottaa asiakseen tulla läksyttämään mua siitä, kuinka auton PYSÄYTTÄMINEN niin lähelle suojatietä on vaarallista. Olin ensin tosi ystävällinen, mutta kun se valitus vaan jatkui, vaikka selitin tilanteen, niin mulla paloi hermo! Olin muutenkin väsynyt. Lopputuloksena se mies käski mun painua helvettiin ja mä olin onnellinen, että se vihdoin painui helvettiin siitä.

Kun me lopulta päästiin Valtterin kirpputorille noin 20 yli kahdeksan, se oli jo ihan täynnä! Vaikka periaatteessa se aukeaa vasta yhdeksältä, alkaa siellä meiningit ilmeisesti kuitenkin jo seitsemän jälkeen. Kannattaa siis mennä ajoissa.

Mulla oli lopulta viisi täyttä Ikea-kassillista tavaraa ja Veeralla kolme. Siis toisin sanoen ihan liikaa tavaraa, että niitä olis saanut mitenkään järkevästi järjesteltyä siihen pienelle pöydälle. Joten lopulta päätettiin vaan ripustaa isoimmat rekille ja kaataa kaikki loput kasaan pöydälle ihmisten pengottavaksi. Parhaiten tavaraa meni varmaankin saapumisen ja klo 11 välillä. Sen jälkeen hiljeni, ja viimeiset tunnit ennen puoli kolmen lähtöä oli tosi hiljaisia. Loppuvaiheessa myin vaatteitani ihan pilkkahintaan, koska halusin vaan päästä niistä eroon. Hyvästä yrityksestä huolimatta lähdin kotiin kolmen Ikea-kassillisen kanssa! Tosin ei onneks enää yhtä täysien, kuin tullessa.

Oli ihanaa, että meitä kävi moikkaamassa päivän aikana Tuuva, Tommi ja Vertti, Epi ja Juha, Nixbe ja Ola sekä pari Veeran ystävää. Oli kiva nähdä kaikkia.






Vaikka vähän harmittikin myydä tosi hyvääkin tavaraa tosi halvalla (koska huomasin, että on yksinkertaisesti turhaa pyytää yli 10 euroa yhtään mistään), niin se ilmeisesti kuitenkin kannatti. Mun loppusaldo puhdasta tuottoa (eli pöydän hinta vähennettynä) oli 245,30 euroa! Piti heti sopia Veeran kanssa, että mennään pian uudestaan.

Sitä ennen pitää shoppailla tän kertaiset myyntirahat - tai ehkä laitan ne kuitenkin mun matkakassaan.