Girls who eat their feelings. Girls who don't eat anything. Desperate wannabes.

Syksy on siis näemmä totta. Ulkona sataa ja on tosi ankeaa... En sitten mennytkään aamulla kirjastolle, vaan sen sijaan pesin pyykkiä, join kahvia, surffailin läpi ihania blogeja ja juttelin kämppikseni Hannan (♥) kanssa semisyvällisiä.

Syysvaatteet on muuten kevätvaatteiden ohella ihanimpia! Saa laittaa paljon vaatteita, ei tarvitse paljastella pintaansa...mutta toisaalta ei vielä tarvii pakkautua kymmeneen vaatekerrokseen, jossa sitten hikoillaan kaupoissa ja julkisissa kulkuvälineissä - ja silti palellaan ulkona. Tilasin asos.comista toissa päivänä vaatteita, tosin en mitään kovin erikoista, mikä nyt harmittaa! Lisäksi oon ihaillut Ebayssa yhtiä kiiltäviä riding bootseja, mutten oo vielä ihan varma onko ne sittenkin liian överit. Se kohde sulkeutuu tänään, joten mulla tulee kiire päättää.

Syksyn kunniaksi löysin ihania kuvia! Ei sinänsä syksyisiä, mutta ihanat värit. Ja muuten, näissä kiteytyy etäisesti myös mun rakkaus ruuan kosketteluun (erityisesti jälkiruokien ja leivonnaisten). I know I'm a freak!

Images: French Frosting

Ai niin. Hanna näki viime yönä outoa unta. Siinä unessa S oli kuollut ja me juteltiin Hannan kanssa siitä. Kerroin Hannalle, että odotan saavani jonkinlaisen yhteyden siihen vielä. Hanna kysyi, uskonko oikeasti että sellainen on mahdollista, ja vastasin, että mun täytyy vielä käsitellä sitä asiaa... Todella hämmentävää.

For peace of mind, resign as a general manager of the universe

Aaargh, nyt on ihan pakko avautua siitä, etten oo taas pitkään aikaan ollut näin läpikotaisin AHDISTUNUT (tosin musta tuntuu, että kaikki tätä blogia lukevat ajattelee mun olevan ahdistunut 24/7)! Siis miten asiat voi olla näin? Miten mä voin olla tällanen epäonnistuja? Kuvittelin olevani hyvä! Ja osaava! Ja selviytyjä! Ja sitten karu totuus iski vasten kasvoja:

Oon Jyväskylän yliopiston, Suomen, ja ehkäpä jopa koko maailman epäakateemisin luuseriopiskelija. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että todennäköisesti en saa koskaan mun gradua (vihaan sitä sanaakin) tehtyä, oon erittäin epämotivoitunut tällä hetkellä, mua ahdistaa sen työn ajatteleminen, ahdistaa se, että en tiedä mistä aloittaa ja itkettää, koska ahdistaa. Ja tadaa, kierre on valmis.

Koska päätin olla nyt ajattelematta tota asiaa enää tänä iltana, niin yritän kirjoittaa myös hyvistä asioista! Ihanaa on se, että tänään rakas ystävä Öze palasi kesälomaltaan Istanbulista Jyväskylään! Me nähtiin viimeksi Özgürin kanssa toukokuussa ja mulla oli sitä niiiiiin ikävä kesän aikana. Mä mietin, toikohan se mulle jotain tuliaisia...ehkä se selviää huomenna, kun mennään lounaalle! Jee! Sitä ennen pitäis hakea uusi tarra opiskelijakorttiin ja istua koko aamu kirjastolla, blah.

Toinen kiva asia on, että huomenna meen urheilemaan (kun tänään myöhästyin pilateksesta) ja tapaan sen jälkeen illalla kavereita. Kolmas kiva asia on, että lauantaina lähden käymään Helsingissä, tosin vain muutamaksi päiväksi, mutta sielläkin on luvassa kaikkea tosi tosi tosi kivaa! Ehkä ehtisin käydä jopa tsekkaamassa jonkun R&A-elokuvan sunnuntaina tai maanantaina päivällä. Merkkasin festarilehteen vaikka kuinka monta must-seetä, kunnes tajusin, että mähän vietän suurimman osan siitä festarista Jyväskylässä. Joten toivottavasti aikaa riittäis tänä viikonloppuna kulttuurillekin!

Jee, tulipas hyvä mieli, kun mietin, miten paljon hyvät asiat oikeastaan tekeekään. Unohdin ahdistuksen ja juurikin nyt mun mieli on tyyni.

Kaikki järjestyy.

Ommmm.

Hitchcock ♥ blondes

Katsoin äsken ensimmäistä kertaa Hitchcockin Marnien (1964). Sanotte mitä sanotte, mutta se menee ehdottomasti mun top7 Hitchcock-elokuvien joukkoon (muut siihen sarjaan kuuluvat leffat on Vertigo, Rear Window, Rope, Psycho, The Birds ja North by Northwest). Top7-lista siis pelkästään siksi, että top5-lista olis ollut ihan liian mahdoton laatia.

Mutta Marniesta sen verran, että olin jopa vähän yllättynyt, miten ns. vaikeita teemoja siinä käsiteltiin - kuten nyt esimerkiksi naisen frigidiyttä. Siinä samassa tietysti sivuttiin samanlaisia teemoja kuin Vertigossa; pakkomielteitä ja persoonan moniulotteisuuksia, tuntemattomia traumoja jne. Merkillepantavaa oli kuitenkin myös se, miten maltillisesti ja häveliään tuntuisesti näitä teemoja, etenkin ensimmäistä, käsiteltiin visuaalisesti. Lopultahan elokuvassa ei näytetty, mitä Marnielle tapahtui lapsena...eikä esim. mitä avioimiehen (ihana Sean Connery muuten nuorena!) kanssa makuukammarissa oikeastaan tapahtui, kun mies oli ensin käynyt Marnieen käsiksi.

No joo, mutta tästä päästään itse aiheeseen, eli siihen, kuinka olin taas kerran niin vaikuttunut Hitchcockin pettämättömästä tyylitajusta, mitä tulee naisiin - ja etenkin aina yhtä fataaleihin Hitchcock-blondeihin! Itse asiassa Hitchcockin elokuvien rakentuminen hienostuneiden, viileiden ja ah-niin-saavuttamattomien blondien ympärille on taiteilijan tiukka tavaramerkki, josta mä ainakin nautin! Tässäkin tapauksessa Tippi Hedren oli aika vaikuttava moniongelmaisena mystisenä Marniena. Melko samanlaisena ulkoiselta olemukseltaan Hedrenin haavoittuvaisemman hahmon saattaa muistaa Linnuista.

Ei varmaan tarvitsis edes mainita Vertigon kohtalokasta Kim Novakia, joka ainakin mun silmissä on elokuvahistorian voittamaton femme fatale. Sitten on tietysti Takaikkunan suloinen Grace Kelly, The Man Who Knew Too Muchin reipas Doris Day, Psykossa harmillisen vähän elinaikaa saanut superkaunis Janet Leigh ja Vaarallisen romanssin Eva Marie Saint.

Hitchcock knew his blondes! Mutta kaiken takaa löytyy tietysti myös nainen. Mä nimittäin luin, että "Hitch" käytti elokuvissaan samaa Oscar-palkittua puvustajaa Edith Headia, jonka käsialaa on mm. Kim Novakin ja Tippi Hedrenin kurveja nuolevat jakkupuvut ja Grace Kellyn mustavalkoinen iltapuku Rear Window'ssa.

Tietystihän Hitchcock oli mestari myös kaikessa muussa visuaalisessa tyylittelyssä, miesten sulavasta pukeutumisesta tunnelmien ja ympäristöjen luomiseen sekä tyylikkääseen symbolismiin, kuten nyt vaikka spiraalin käyttö Vertigossa. Aiheesta on kirjoitettu kirjakin, Hitchcock Style (kirjoittanut Jean-Pierre Dufreigne, eli vissiin sit joku ranskalainen tyyliguru), joka on varmaan jokaisen Hitchcock-fanin must-ostos.

Happiness Is a Warm Gun

Kivaa. Heräsin myös tiistaihin väsyneenä. Tää aamu tuntuu ihan maanantailta!

Mietin eilen, onko ihmisen ylipäänsä mahdollista saavuttaa definitiivistä onnellisuutta? Ja tää ei sitten tarkoittanut sitä, että olisin onneton, koska en tosiaankaan ole (ahdistunut kyllä, minkä takia nukun myös huonosti, ja syyn nimi alkaa g:llä). Se tarkoitti paremminkin sitä, että musta tuntuu, ettei ihmiset ole tyytyväisiä vaikka asiat olis millä tolalla. Ihan sama, miten hyvin asiat on, ihan sama mitä hienoa sulla on elämässä, niin se ei koskaan riitä. Asiat on pakko pistää paskaks jossain vaiheessa!

Enkä todellakaan jeesustele ja moralisoi muita - itse teen ihan samaa. Itse asiassa musta tuntuu toisinaan, että osaan joskus olla maailman pahin riidanhaastaja, koska mua usein turhauttaa sellainen liian pitkään jatkunut seesteinen vaihe. Pelottavaahan ihmisen tyytymättömyydessä on, että tahtomattaan voi pistää paskaksi jotain oikeasti arvokasta tajuamatta sitä kuin vasta jälkikäteen. Kuten usein tapahtuu.

Tällä hetkellä mun tyytyväisyyttä lisäisi:

Valmis tutkimussuunnitelma (jonka joku muu olis tehnyt mun puolesta)
Aurinko ja sateeton sää
Brunssi kavereiden kanssa (miks JKL:ssa ei ole ainuttakaan brunssipaikkaa?)
Uudet kengät
Täydellinen trenssi
Uusi läppäri (ihan oikeasti siksi, että tää mun vanha hajoaa käsiin)
Päätökset (jotka joku muu olis tehnyt mun puolesta) = mielenrauha


Tällä hetkellä poden huonoa omatuntoa:

siitä, että blokkasin Facebookissa news feedistäni yhden ihmisen, mitä en varmaan olis saanut tehdä. Mua vaan just nyt tänä päivänä (tai siis tarkemmin ottaen eilen) ärsytti, että joka kerta kun avaan ko. saitin, on se etusivu täynnä pelkästään sen postauksia. Älkää kysykö miksi, en osaa vastata.

My memorable film close-ups

Muistelin just, miten lähtemättömän vaikutuksen (ei kovin iloisen) Polanskin The Tenant -elokuvan sairaalakohtaus jätti muhun vuosia sitten. Se lähikuva huutavasta, paketoidusta päästä oli vaan vähän liikaa. Siispä ajattelin listata tähän joitakin mieleenpainuvimmista elokuvalähäreistä. En valinnut mitään kauheita, vaikka niitä tuli mieleen heti huomattavasti enemmän (Psyko, Hohto jne.). Okei, Psykosta on yksi kuva - mielestäni kuitenkin traagisenkaunis otos.

Jean-Luc Godard: À bout de souffle (1960)

François Truffaut: The 400 Blows (1959)

Alfred Hitchcock: Psycho (1960)

Luis Buñuel: Un chien andalou (1929)

Jean-Luc Godard: Vivre sa vie (1962)

Ingmar Bergman: The Silence (1963)

Escape into the imaginary

Niin, piti vielä sanoa, että en oo pitkään aikaan "ehtinyt" lukea kirjoja. Vaikka olenkin käynyt niitä hamstraamassa Akateemisesta enemmän kuin mun lompakko oikeastaan olis antanut periks.

Nyt sitten päätin ottaa luettavaksi kolumbialaisen Gabriel Garcia Marquezin kirjan Sadan vuoden yksinäisyys. Sehän on käsittääkseni voittanu Nobelin kirjallisuuspalkinnon joskus muinoin.

Kirja kertoo kuvitteellisesta Macondon kylästä ja siellä asustavista ihmisistä. Olen kirjan kanssa vasta ihan alkutekijöissä, mutta musta tuntuu jo nyt, että kaikki henkilöhahmot on samannimisiä ja mun pää on pyörällä! Kirjoitan siitä vaikka joskus, kunhan saan sen kunnialla päätökseen. Vaikuttaa kuitenkin hyvältä valinnalta!

Return of the gal

Täällä taas! Oon ollut viime aikoina suhteellisen laiska blogini kanssa. En siis ole kuollut tai muuten vaan kadonnut. Toisaalta viime aikoina oon tuntenut useaan otteeseenkin olevani vähän hukassa. Noh, täällä taas, anyway! Paluunkin päätin ajoittaa 9/11:n vuosipäivään. Harkittu teko.

Voisin varmaan kertoa, mitä kaikkea hiljaiseloni aikana on tapahtunut, mutta en nyt haluaisi a) mennä yksityiskohtiin ja b) että tästä tulis taas joku mega-avautuminen. Sen verran voin ehkä kuitenkin todeta, että oon kokenut jonkinlaista tunnemyrskyä viime aikoina. Hyvässä ja pahassa, kuten se kai aina menee. Tein jo kerran päätöksen olla sittenkin lähtemättä sinne Brasiliaan. Mun ja S:n yhteydenpito vaan alkoi jossain vaiheessa (taas) hiipua, kaikki tuntui aika ongelmalliselta ja mä en oikein nähnyt mitään syytä enää lähteä. Varsinaisesti, vaikka tavallaan halusinkin. Ja joka kerta, kun me sitten satuttiin samaan aikaan online, niin mua vaan vitutti ja harmitti sen välinpitämättömyys ja tyly asenne mua kohtaan. Ja musta tuntuu, että vitutus oli molemminpuolista, että aika ajoin se ei vaan voinut sietää mua. Mutta kaikkihan muuttui, kun vihdoin sanoin (tähän liittyi aika paljon muitakin tekijöitä, vanhoja ja uusia), että tästä ei taida enää tulla mitään, oon kyllästynyt ja haluan aikaa ja tilaa. Yhtäkkiä olinkin maailman tärkein ja ihmeellisin asia! Yhtäkkiä koko maailma olis saanut romahtaa, koska olin ainoa asia, jolla oli oikeasti merkitystä. Se tuntui tietty hyvältä - toisaalta mulla ei tunnu olevan enää hajuakaan, mikä on todellista ja mikä ei. En haluais ajatella itseäni asiana, jolla lopulta ei ole todellista merkitystä (tai jolla vaan luullaan olevan merkitystä, koska joskus tosiasioiden myöntäminen tekee kipeää). Että on kivaa, kun on joku kalmankalpea eurooppalainen tyttö, jota kaikki sukulaiset rakastaa kun se on kuin enkeli ja niin nätti, ja sillä on ihmeellisen kaunis pystynenä. En mä nyt tietenkään halua ajatella, että asia on noin. Niin, näiden ohella mulla oli oikeastaan myös yksi häkellyttävä henkilökohtainen syy ajatella Suomeen jäämistä, mutta nyt musta on alkanut tuntua, että mun pitäisi sittenkin lähteä. Että mulla ei oikeastaan kuitenkaan ole täällä yhtään mitään, joten miks jättäisin ne kortit kääntämättä? Epävarmuus on välillä niin...epävarmaa. Toisaalta, mä en ole kyllä koskaan pelännyt riskeerata ylipäänsä yhtään mitään.

Kuten joku viisas on joskus sanonut:
"To love is to risk not being loved in return. To hope is to risk pain. To try is to risk failure, but risk must be taken because the greatest hazard in life is to risk nothing."

Tästähän tulikin itse asiassa sit mukavan yksityiskohtainen mega-avautuminen.

Nojoo, se siitä. Kerronpa myös, että mulla loppui työsopimus kesätyöpaikassani 3.9. Siitä jäi hetkeksi ihan outo fiilis! Mulla oli niin kiva kesä; työ oli mukavaa ja työkaverit aivan mahtavia. Erityisesti mulla on ikävä Epiä, Tarua ja Kimmoa, ja sitä, ettei me nähdä enää päivittäin, vaikka tietty pidetäänkin yhteyttä. Näkemistä estää myös se, että tein paluumuuton. Jyväskylä mon amour. Tai sitten ei... En muuten oo nähnyt vieläkään Hiroshima mon amouria, vaikka monta kertaa on pitänyt katsoa. Tulin tänne nyt sit kuitenkin tekemään graduni tutkimussuunnitelman. Mutta en jaksa kirjoittaa siitä sen enempää, ehkä joskus. Nyt en halua pilata ihanaa lauantaifiilistäni miettimällä asiaa.

Mä otan nyt päiväunet ja lähden sit viettämään lauantaita! Kirjoitan taas pian, ja lupaan että pidättäydyn jatkossa näistä avautumisista!

Heippa!