Arrested development a.k.a. perhe on...

Laiskistunut kotirouva on taas keskittynyt laiskottelusta nauttimiseen ja unohtanut kirjoittaa. Mutta se ei tarkoita, etteikö täällä olis tapahtunut kaikenlaista.

Ehdottomasti merkittävin tapahtuma on, että S:n ja mun perheasioihin liittyvät ikuisuusriidat on vihdoin kuopattu. Merkittävän siitä tekee se, että kärsittiin niistä paljon, ja jatkuva riitely ja väärinymmärrykset luonnollisesti vaikuttaa kaikkeen, vaikka itse suhteessa asiat olisikin hyvin. Kerroinkin aiemmin pintapuolisesti siitä, kuinka tein kaiken voitavani sen yhden perheenjäsenen kanssa, ja miten yritin parhaani mukaan miellyttää perhettä ja kunnioittaa heidän tahtoaan saamatta vastineeksi yhtään mitään. Ja ei, ei ollut helppoa luopua kaikista ylpeydenrippeistäni ja saada toistuvasti kuraa naamalleni, joten sinänsä en kai voi kutsua itseänikään suureksi laupeuden ruumiillistumaksi tässä sotkussa.

Koska sen kuitenkin tein ja lopputulos oli yhtä huono kuin aina ennenkin, katsoin YouTubesta pari jaksoa Cheatersia ja opettelin, mitä tarkoittaa kunnon confrontation. Sen jälkeen menin rohkeasti puhumaan asiasta perheen kuningattarelle, S tulkkinani. Päästin ulos kaiken: miltä musta tuntuu, miten olen tehnyt parhaani miellyttääkseen heitä ja mikä sen yrittämisen lopputulos on ollut. Päästin samalla ulos myös hävettävän vihaisuusitkun sekä kiukussani myös statementin siitä, kuinka olen yrittänyt olla epäitsekäs heitä kohtaan, mutta että yhdessä asiassa aion tästä lähtien olla itsekäs. Että en enää hyväksy siltä naiselta jatkuvia yrityksiä olla läheisessä tekemisessä S:n kanssa. Ei siksi, että pelkäisin. Vaan yksinkertaisesti siksi, että  jos se nainen haluaa kaveerata meidän perheen toisen osapuolen kanssa, niin sen on parasta lopettaa mun ignoraaminen tilanteissa, vastata kun puhuttelen sitä ja noudattaa muutenkin yleisiä kohteliaisuus- ja käytösnormeja. Meidän ei tarvitse olla ystäviä, mutta huonoa käytöstä ei tarvitse kenenkään suvaita, ellei sitten itse käyttäydy yhtä huonosti takaisin (on ollut kyllä harkinnassa, perkele).

Sen keskustelun, tai oikeastaan monologin jälkeen tuntui kuin hullu taakka olis pudonnut harteilta. Mikään ei ehkä muuttunut, mutta mun sisällä tapahtui suuri muutos, samoin mun ja S:n suhteessa. Siitä asti koko asia on tuntunut pieneltä ja mitättömältä, S on ottanut siihen täysin uudenlaisen suhtautumisen ja mulla on niin paljon parempi olo kuin pitkään aikaan. Pääsin vihdoin puolustamaan itseäni ja kertomaan oman kantani. Ja nyt sain vielä purkaa asian tännekin, tuplahelpotus (vaikka periaatteessahan mulla ei pitäis olla tarvetta kirjoittaa tällaisista asioista, aight?). Nyt mua lähinnä ihmetyttää sen toisen ihmisen käytös, koska se on vaan...no, absurdia. Eikä kukaan kai tiedä, mistä se johtuu. Mun ulkomaalaisuudesta, hänen huonosta itsetunnostaan, kateudesta (why, oh why), yleisestä haluttomuudesta tehdä tuttavuutta toiseen naiseen tai mistä lie. Mun eforttien lisäksi mm. S:n veli on anellut rakastaan muuttamaan käytöstään mua kohtaan. Kaikki voitava on siis tehty, ja lupaan, että oli viimeinen kerta kun kirjoitan tästä aiheesta.

Täällä on muuten alkanut paistaa taas aurinko ja sen ansiosta päivisin on ihanan lämmin. Ajattelin käydä kuvaamassa Maringáa, olis vihdoin jotain, mitä näyttää tästä kaupungista!

When you've got nothing left, all you can do is get into silk underwear and start reading Proust

I heart Jane Birkin.

Mutta parempaa kuin Jane on tietysti molemmat Serge Gainsbourgin muusat yhdessä.

 

 

 

I feel it all, I feel it all

So little time, etc. Aika täällä jotenkin vaan hujahtaa, vaikka ei tekisikään mitään erityisen merkittävää.

Maringán talvi jatkuu. Joka päivä on vaan kylmempi, ja mun ostamasta lämmittimestäkään ei oo juuri ollut hyötyä. Mulla on öisin päälläni pitkät housut ja college-paita plus kolme peittoa. Se ehkä kertoo, millaisessa ikiroudassa olen tällä hetkellä. On helpompaa olla ulkona, koska siellä lämpötila on kuitenkin ihan ok, mutta sisätiloissa se menee luihin ja ytimiin ja tekee sisällä olemisesta tosi epänautinnollista. 

Ollaan katsottu menneellä viikolla S:n kanssa paljon elokuvia. Rakastetaan niitä molemmat, mutta meillä on vähän erilainen maku (mun on tietysti parempi). Siksi meillä on aina kauhea vääntö siitä, kumpi saa valita elokuvan. Jokin aika sitten S halusi ihan välttämättä katsoa koko Alien-saagan ja lupasi siitä hyvästä, että saan valita seuraavat elokuvat hamaan tulevaisuuteen. Ja se oli hyvä diili, koska nyt ollaan katsottu Hitchcockia, Dario Argentoa, Fritz Langia, vanhaa Woody Allenia (ok, myös S:n suosikki) jne. Yhtenä päivänä kahlattiin läpi internettiä löytääksemme hyviä (ja siis nimen omaan HYVIÄ) kauhuelokuvia, ja törmättiin leffaan nimeltä Begotten. Katsottiin siitä hieman alkua, joka jätti muhun mahdollisesti pysyvän emotionaalisen haavan. En suosittele herkkiksille tai hermoheikoille, kuten itse olen, saatika katsottavaksi syömisen aikana tai välittömästi sen jälkeen. Jos katsottavaksi ollenkaan. Mutta sainpahan nyt Begottenin ulos itsestäni. Sen kuvasto on nimittäin kummitellut päässäni jo monta päivää.

Menneellä viikolla kävin läpi myös pienen kriisin. Ajattelin ensin, etten edes kehtaa kertoa siitä, mutta mitäpä mä toisaalta olen aiemminkaan häpeillyt. Siitä asti, kun muutettiin yhteiseen asuntoon täällä Maringássa viime syksynä on S:llä ollut pöydällä kehyksissä valokuva itsestään ja toisesta tytöstä. Kuvassa he kaulailevat iloisina vähissä vaatteissa (ehkä rannalla tms.). Aluksi suhtauduin negatiivisesti siihen kuvaan, koska jotenkin se vaan tuntui oudolta. S selitti, että kuvassa on hänen hyvä ystävänsä, joka menehtyi muutama vuosi sitten autokolarissa. Tämän kuultuani asia oli mulle ok, eikä se kuva enää häirinnyt mua. Ajattelin, että ehkä on tärkeää pitää kuolleen ystävän muistoa yllä, tai jotain. Viime viikolla kuitenkin, ihan muussa yhteydessä kuin kyseisestä tytöstä puhuttaessa kuulin, että S:n suhde häneen ei ollutkaan pelkkä platoninen ystävyyssuhde vaan muutakin. Se pöydällä kehystettynä oleva kuva alkoi jälleen häiritä mua, ja koin sen jopa jotenkin loukkaavana. Toisaalta ajattelin, että olis jotenkin väärin pyytää S:ää laittamaan kuva jonnekin pöytälaatikkoon sen sijaan, että se olis meillä esillä. Se tyttö on kuitenkin kuollut. Ja jotenkin sekin olisi kai ollut loukkaavaa. Kävin ahdistavan henkisen kamppailun itseni kanssa, jonka tuloksena oli riita. Lopulta pyysin, että S ottaisi kuvan pois. Tästä on nyt viikko aikaa, mutta poden edelleen huonoa omatuntoa asiasta. Musta tuntui alkuun siltä, että mua varmaan rangaistaan tästä itsekkäästä vaatimuksesta jotenkin...oon ehkä flippaamassa pahemman kerran. Nyt se kuva on kuitenkin poissa näkyviltä, S:n pöytälaatikossa. Ja nyt avauduttuani tästä, se asia alkoi jälleen painaa mun mieltä.

Aargh.

Oon kuunnellut viime päivinä Feistiä. Tässä tän hetken lemppari.

The eternal B.B.

Katsoin just ikuisuusprojektini, elokuvan Serge Gainsbourgin elämästä. Eipähän ollut kaksinen, pakko myöntää. Olisin halunnut tykätä paljon enemmän, sillä rakastan ja jumaloin Gainsbourgia muusikkona.

Mutta olipahan B.B. Siis melkein kuin se oikea Brigitte. Vaikka se on kyllä kaikessa täydellisyydessään melko lyömätön.

Winter is nature's way of saying, "Up yours."

Meidän kodissa on niin kylmä, että tää näpyttely tekee tuskaa! Tekis mieli olla koko ajan vaan tumput kädessä, jos mulla siis olis sellaiset.

Ehdin viime viikolla jo hehkuttaa, kuinka täällä on ihanan aurinkoinen ja lämmin sää. Viikonlopun aikana asiat kuitenkin muuttui, aurinko tosin paistoi tänään aamulla, mutta lämmöstä ei kyllä ole tietoakaan. En tiedä kumpi on parempi, olla sisällä ikkunat auki vai ikkunat kiinni. Sillä ei tunnu olevan juurikaan väliä, mutta aamuinen aurinko kyllä helpotti tilannetta vähän. Istuin parvekkeella suorassa auringonvalossa niin kauan kuin sitä kesti. Koska sisätilojen kylmyys on yksinkertaisesti tuskaa! Selvitäkseni tästä ja pahemmasta seuraavat kaksi kuukautta mun on ostettava lämmitin. Villasukat/takit/housut on kokeiltu ja mikään ei tunnu auttavan. Lisäksi kylmästä suihkusta kylmään kylpyhuoneeseen ja sieltä kylmään makuuhuoneeseen siirtyminen on sietämätöntä.

Mutta, onneksi mukavat asiat lämmittää mieltä. Viikonloppuna pidettiin pienimuotoinen get-together niille ihmisille, joiden kanssa ystävystyin täällä viime syksynä. Lisäksi S kutsui vanhoja koulukavereitaan, joita olen joskus tavannut, mutta joista kukaan ei puhu englantia tai ole muutenkaan kovin kiinnostunut maailmasta Maringán ulkopuolella. Tein tarjolle falafeleja, marinoitua munakoisoa, tsatsikia, hummusta, tapenadea ja leipää. Onneksi kukaan niistä koulukavereista ei lopulta saapunut, koska S arveli että pettymys olisi ollut suurehko, kun tarjolla ei olekaan pão de queijoa ja sipsejä (ei sillä, I heart pão de queijo). Mun eksoottiset tarjoilut oli lopulta menestys ja muutenkin ilta oli parhaita Brasiliassa viettämiäni. 

 Juhlissa tein myös viimeisen eforttini lähestyäkseni S:n veljen tyttöystävää. Oltiin parvekkeella nelistään, kun otin asian suoraan puheeksi, kysyin ymmärtääkö hän kaiken mitä englanniksi puhun (vastaus oli kyllä), ja kerroin, kuinka tärkeää mulle ja kaikille olis, että hän osoittaisi edes vähän kiinnostusta tutustua ja kommunikoida mun kanssani. Lopulta pidin niin koskettavat paasaukset portugaliksi, että S ja veljensä pyyhkivät silmäkulmiaan liikutuksesta. Itse niiden sanojen kohteelle niillä ei kuitenkaan ollut merkitystä, eli tilanne ei muuttunut miksikään. Sen illan jälkeen päätin, että mun yritykset on yritetty enkä enää voi tehdä asialle yhtään mitään. Kaikkien kanssa ei vaan voi olla ystävä, ja se on nyt perheen kuningataräidinkin hyväksyttävä.

Ensimmäinen kosketus Maringán talveen syntyi muuten samana iltana, kun puolenyön jälkeen lähdettiin käymään isoissa farmijuhlissa kaupungin laitamilla. Mulla oli päällä farkut, neuletakki, kaulahuivi ja trenssihenkinen ysäritakkini, ja olin aivan umpijäässä. Kinkerien sisäänkäynnillä tapasin hauskoja ihmisiä, ja loin toivon mukaan yhden uuden ystävyyssuhteen alun. Katsotaan, mitä siitä tulee, mutta tyttö oli ainakin ihana ja alku lupaava! Sunnuntain perhelounas oli tuskallinen dagen efter -taistelu, mutta sain sentään vauhdikkaan kyydin S:n veljen moottoripyörän kyydissä, se pelasti koko päivän.

Haluaisin kirjoittaa vielä lisää, mutta mun sormet on niin kohmeessa etten pysty.

The time to enjoy unpacking is approximately a week after the arrival

Käsittämätöntä mutta totta: sain matkatavarani purettua vihdoin eilen, viiden päivän perilläolon jälkeen! Sitä ennen ne lojuivat levällään meidän olohuoneen lattialla, kaiken maailman ötököiden syötävänä (täällä on siis sisätiloissa jos jonkinlaista tyyppiä gekoista lähtien, johtuen siitä, että kaikki ikkunat ja parvekkeen ovet on jatkuvasti avoinna). Nyt tää asunto näyttää taas enemmän asutulta, kun täällä on ympäriinsä muutakin kuin tyhjiä kokispulloja (nerd) ja kaljatölkkejä. Pakko silti sanoa, että olen ehdottomasti meidän talouden siivoton osapuoli. Muistan, kun vielä Jyväskylässä asuessa S tiskasi joka kerta meidän kimppakämpän tiskit käydessään meillä. Hyvä mies!

Otin pari valokuvaa, vain kokeillakseni kamerassani S:n kameran 50mm/1.8 objektiivia. En oikeasti ymmärrä valokuvauksesta mitään, mutta tyhmempikin näkee näistä kuvista, että ko. linssi on hyvä lähikuviin, mutta ei niin hyvä laajempiin otoksiin. Sillä ei myöskään voi zoomata, joten päättelen, että se on paljolti tarkoitettu lähikuvien ottamiseen. Voitte korjata, jos olen väärässä. Kuvista kuitenkin näkyy, miten siististi olen asetellut tavarani kylppäriimme, siihen toiseen niistä kahdesta. Kotona mulla on kasoittain kosmetiikkaa, joka kaikki lojuvat kylppärissä valtavassa kärryssä. Jotain hyötyä matkatavaroiden 20kg:n rajoituksestakin siis (tosin mulla oli painoa tullessa 29 kg, ja pääsin jokaisessa checkissä läpi ilman lisämaksuja nyyhkytyksen ja anelun avulla). 

Kuvissa lisäksi kaksi mun lempitavaraa meidän kodissa, eli taulut. Ja tietysti tuliaiset Suomesta, joita en ole vielä ehtinyt antaa.

Olen tosiaan ollut täällä nyt sen vajaan viikon, ja alan taas muistaa, millaista elo Maringássa on. Ensinnäkin, täällä on lämmin. Täällä on lämmin, vaikka kuuluisi olla talvi. Iltaisin tosin lämpötila tippuu lähelle 10 astetta, ja pian pitäisi tulla sade, jonka aikana lämpötila pysyttelee muutaman päivän noissa lukemissa. Huono puoli Maringássa (en tiedä, onko tää brasilialainen ilmiö) on se, että täällä ei ole paikkoja, joissa nauttia siitä auringosta ja lämmöstä. Lähin ranta on noin 15 tunnin bussimatkan päässä. Täällä ei ole puistoja, eikä maringalaiset harrasta ulkona hengailua muuten, kuin lenkkeilyn merkeissä. Varmaan muistattekin, etten viimeksi joulukuussa Suomeen palattuani ollut ruskettunut (vaikka en rusketu juuri muutenkaan). Se johtui siitä, ettei täällä yksinkertaisesti ole paikkoja joihin mennä ruskettumaan. Ellei halua mennä tohon tien pientareelle, mutta se saattais olla hieman vaarallista tällä liikennekulttuurilla. Viime syksynä S vei mut piknikille. Mentiin lopulta nurmikentälle keskelle isoa liikenneympyrää. Se kertoo jotain. Ainoa tapa saada väriä pintaan on siis lenkkeily. Koska lenkkipolku kulkee kahden ison puiston ympärillä (huom, puiston, jotka muistuttavat enemmänkin viidakkoa, ja jotka on aidattu korkeilla aidoilla sisäänpääsyn estämiseksi). Ehkä siksi maringálaiset on niin kovia lenkkeilemään?

Sitten se iänikuinen kieliongelma. Täällä kukaan ei puhu englantia. Näiden päivien aikana olen ollut entistäkin tyytyväisempi, että sijoitin Brasilian Suomen suurlähetystön hintaviin kielikursseihin menneenä keväänä. Olo täällä on nimittäin niin paljon helpompaa, kun puhuu edes vähän portugalia. Tällä hetkellä kielitaitoni on siinä pisteessä, että pystyn ilmaisemaan itseäni simppeleissä asioissa suullisesti ja kirjallisesti sekä ymmärtämään ihmisiä, jotka puhuvat hitaasti ja selkeästi. Se riittää päivittäisiin asioihin kuten kaupassa käymiseen ja (vähäsanaiseen) lounastamiseen S:n mummon kanssa. Ihmiset täällä ovat pääasiassa yllättyneitä mun vähäisestäkin kielitaidosta ja todella ylpeitä siitä, että haluan oppia.

Tästä pääsenkin sulavasti siihen, mistä kirjoitin jo vähän pari päivää sitten. Kirjoitin siis viestin maanantaiaamuna S:n veljelle ja tyttöystävälleen siitä, että olis mukava tavata ja jutella. Tiistaina päivällä veli sitten vastasi ja päätettiin tavata baarissa samana iltana. Istuttiin siellä kaksi tuntia, ja lopputulema oli, että S:n veljen tyttöystävä puhui koko aikana ehkä kymmenen sanaa. Portugaliksi. Poikaystävälleen. Olin ihan oikeasti odottanut, että tässä olis ollut tilaisuus ylittää joku pieni kynnys, ja pelkästään siksi puhuin illan aikana portugalia joka kerta kun osoitin sanomiseni suoraan tälle naiselle. Sillä ei vaan ollut lopulta mitään vaikutusta. Eilen sain sähköpostin S:n veljeltä, siinä sanottiin, että nainen ei aio puhua englantia ja on siinä asiassa kuin vuori, joka ei liikahdakaan. End of discussion, enempää en voi enää tehdä. Tilanne on sinänsä vaikea, koska myös mulla tulee epämukava olo puhua portugalia hänen seurassaan, yksinkertaisesti koska musta tuntuu, että häntä ei ylipäänsä kiinnosta kommunikointi mun kanssani. Ja siitä huolimatta meidän pitää viettää pitkiä aikoja samassa paikassa joka viikonloppu, jolloin hän kyllä on erittäin puhelias ja kovaääninen, ei vain mun suuntaan.

No joo, mutta tein parhaani ja lopputulos oli tämä. Voin olla tyytyväinen, että yritin.

Pari hauskaa asiaa tiedossa: lauantaina järjestetään juhlat meillä, jonka jälkeen jossain lähistön farmilla on isot juhlat. Niistä siis ensi viikolla. Lisäksi aiotaan mennä S:n kanssa sambakurssille. Siitä lisää, jos kehtaan kertoa.

Return of the garota fantasma

Moi! Ja heti alkuun puolustuspuhe sille, että blogini on viettänyt hiljaiseloa todennäköisesti lyhyen historiansa tähän saakka pisimmän ajan. Puolustaudun sillä, että vappuisen muuttoni jälkeen asuin kolme viikkoa vanhempieni luona, missä interne access oli vähän totuttua rajatumpaa (ei langatonta + nettiaktiivit vanhemmat).

Mutta olen back! Ja kuten varmaan Facebookista jokainen on lukenutkin, back in Brazil! Saavuin tänne Maringán pikkukaupunkiin viime perjantaina, 27 tunnin matkustamisen jälkeen. Sen jälkeen viikonloppu menikin jetlagista selvitessä, vaikka musta tuntuu, että pää on vieläkin vähän sekaisin kaikesta valvomisesta (en osaa nukkua lentokoneessa). 

Itse matka meni sen pituudesta huolimatta hyvin. Helsingistä Frankfurtiin istuin brittiläisen ydinvoimatutkijan vieressä, jolla oli takanaan kaksi monikulttuurista avioliittoa ja vahvat mielipiteet niistä, ja ylipäänsä kaikesta. Isällisellä kädellä hän ohjasi mua sen vajaan kolmen tunnin ajan, ja toivoin, että oltais voitu jatkaa juttelua pidempäänkin. Hän antoi kuitenkin mulle yhteystietonsa ja totesi "I wanna hear how this story continues, please write me". Frankfurtissakin löytyi seuraa, mikä oli hauskaa, koska kulkeminen lentokentällä oli varsinainen patikkaretki. Vasta portilla mun uusi amerikkalainen toveri tajusi, että sen lento São Pauloon lähteekin 20 minuuttia aiemmin ja toiselta puolelta lentokenttää. Toivottavasti ehti, poor thing. Pitkällä lennolla mun vieressä ei istunut ketään, mikä oli hämmästyttävää, koska jokaisella aiemmalla kerralla lento on ollut täyteen buukattu. Sain siis nostaa jalat viereiselle penkille, vaikka en osannutkaan nukkua, pöh. São Pauloon saavuin aamuviideltä, ja mun seuraava lento lähti kaupungin toiselta kentältä, maan sisäisten lentojen Congonhasilta, joten seuraavaksi matkustin kaksi tuntia bussilla sinne odotellakseni taas muutaman tunnin lentokentällä. Tässä vaiheessa mun jalat huusi veritulppaa, vaikka mulla oli lentosukat olleet jalassa jo...niin, no vuorokauden. Lennolla Maringáan olin kuin haamu ja toivoin, ettei kukaan vaan tajuaisi että olen ulkomaalainen ja alkaisi jutella. Turha toivo. Mun viereen istui nainen, joka kertoi olevansa näytteliä ja halusi, että opetan hänelle suomea. Ja sekin antoi sähköpostiosoitteensa ja puhelinnumeronsa, ja pyysi ottamaan yhteyttä kun tulen Rio de Janeiroon, jotta hän voi näyttää mulle kaupunkiaan. Oli niin uuvuttavaa!

Maringássa S oli mua vastassa. En voi sanoin kuvata, miten hyvältä tuntui nähdä. Kun odotin mun matkatavaroita hihnalta ja näin S:n hymyilevän lasin takana, halusin vaan hyökätä sen lasin läpi. Vasta myöhemmin kuulin, että mun vieressä istunut nainen on kuuluisa brasilialainen saippuaoopperanäyttelijätär.

Tähän mennessä päivät Maringássa on menneet ihmetellessä elämää. Tuntui hyvältä olla taas meidän kodissa. Heti lauantaina menin katsomaan meidän pupua, jonka S vei helmikuussa mummonsa hoidettavaksi tullessaan käymään Suomessa, ja joka siitä saakka on elellyt onnellisen pupun elämä siellä isolla ja vihreällä pihamaalla. Kun näin, miten onnellisena se pomppi ja miten kesyyntynyt se oli S:n isoäidin kanssa, mun sydän särkyi hetkeksi, koska tiesin etten vaan voi viedä sitä takaisin kerrostaloasuntoon, missä se ei saa syödä ruohoa ja juoksennella vapaana ulkona. Ja elää onnellisen kanin elämää. Päätettiin, että annetaan sen elellä siellä, ja saan käydä katsomassa sitä niin usein kuin haluan. Mun pieni poni ♥

Viime syksynä S teki töitä kotona, mutta nyt se on palannut toimistolle, joten vietän paljon aikaa yksin. Mun tavoitteena on palata salille heti, kun jaksan. Eli ensi viikolla. Aloitan uudelleen myös mun lenkkeilyharrastuksen, ja yritän tavata S:n sukulaisia enemmän sinä aikana, kun olen yksin. Aiemmin selittämäni perheongelmat ei toistaiseksi ole ratkenneet, mutta tänään illalla on tarkoitus mennä kaljalle ja juttelemaan S:n veljen ja tyttöystävänsä kanssa. Heidän puoleltaan ei tullut minkäänlaista aloitetta sitten viime syksyn, joten kirjoitin eilen molemmille ja toivoin, että voitais tavata. Ostin tälle naiselle jopa pienen lahjan Suomesta, hyvän tahdon eleenä. Toivon, että löydetään konsensus ja voidaan vastaisuudessa ainakin sietää toisiamme, vaikka ystäviä meistä tuskin tuleekaan. Ennen kaikkea toivon tietysti kunnioittavaa ja ystävällistä kohtelua, vaikka sen enempää hän ei haluaisikaan muhun tutustua. Se on ihan fine, kaikkien kanssahan ei vaan voi ystävystyä. Mutta toivon hänen tulevan asiassa hieman vastaan, jos ei muuten, niin edes veljesten välien vuoksi.

Tänään S tuli lounastauolla kotiin ja otettiin kuvia meidän talon edustalla. Joku joskus pyysi, että laittaisin kuvia siitä, miltä täällä näyttää, joten tässä muutama. Otan joku päivä kuvia vielä sisältä meidän asunnosta.

Tervetuliaisaamiainen eli mun suosikkela, pão de queijoja ja coxinhoja sekä syntymäpäivälahja, punainen käsintehty käsilaukku!

 

Meidän parveke, alhaalla vasemmalla

Taloa ympäröiviä aitoja koristavat sähköpaimenet