(miksköhän mä kirjoitan otsikot englanniksi, vaikka muu on suomeksi, humm...)
Olli postasi tänään linkin, josta voi streamata Arcade Firen uuden levyn The Suburbs.
ELI TÄSSÄPÄ TÄÄ LINKKI SIIHEN!
En vielä ehtinyt kuunnella koko levyä läpi, mutta ensikuulemalta kuulostaa jotenkin....suoraviivaiselta! Yllättävältä. Kirjoitan vaikka myöhemmin lisää, kun oon saanut lisätuntumaa.
30. heinäkuuta 2010
29. heinäkuuta 2010
Last.fm
Oon huomannut, että mulle ei ole aikoihin kehittynyt mitään addiktiota mihinkään erityiseen. Kuten ehkä noin viisi vuotta sitten oli Civilization III -peliin (tosi, tosi paha) ja sen jälkeen Facebookkiin vähän lievempi. Nyt mulla on ollut ihan liikaa aikaa olla tekemättä yhtään mitään, paitsi olla kotona...ja sit oon koneella, kun ei oo mitään tekemistä (I hate it), ja sit valvon yömyöhään ilman hyvää syytä, kun en vaan osaa irtautua kaikesta "tekemisestä".
Mutta siis piti sanoa, että nyt oon addiktoitunut Last.fm:ään! Olin siellä jo joskus aikoja sitten, mut siitä ei silloin tullut oikein mitään. Nyt oon aivan koukussa muiden ihmisten profiilien ja soittolistojen selailuun! Haluun kavereita sieltä (ööh...), haluun keskustella musiikista! Huippua! Joku tyhjä aukko alkaa selvästi täyttyä. Ehkä vähän epämääräisellä sisällöllä, mutta parempi sekin kuin ei sisältöä ollenkaan.
I'm lovin it.
EDIT: Mut löytää sieltä nimimerkillä noooranen
Mutta siis piti sanoa, että nyt oon addiktoitunut Last.fm:ään! Olin siellä jo joskus aikoja sitten, mut siitä ei silloin tullut oikein mitään. Nyt oon aivan koukussa muiden ihmisten profiilien ja soittolistojen selailuun! Haluun kavereita sieltä (ööh...), haluun keskustella musiikista! Huippua! Joku tyhjä aukko alkaa selvästi täyttyä. Ehkä vähän epämääräisellä sisällöllä, mutta parempi sekin kuin ei sisältöä ollenkaan.
I'm lovin it.
EDIT: Mut löytää sieltä nimimerkillä noooranen
28. heinäkuuta 2010
Post scriptum
Luin uudelleen aamulla kirjoittamani postauksen. Se vaikutti jotenkin...vihaiselta. Ehkä mä olenkin vihainen, itselleni varmaan suurimmaks osaks, etten oo osannut hoitaa asioita. Etten oo osannut pakottaa ihmisiä kuuntelemaan jauhamistani ja antamaan kommentteja ja mielipiteitä. Etten oo aggressiivisesti hakeutunut muiden seuraan ja vaan puhunut.
Sitten vielä se, että meillä on S:n kanssa välit ihan kunnossa. Siis asiat olis varmasti vielä NIIIIIINNNNNNN paljon paremmin toimiva ilman tota minor thing lammikkoa meidän kotien välissä. Mutta siihen suhteutettuna asiat on ihan fine. Tietysti molemmat saa kaikkea paskaa välillä, mutta that's life kai. Mulla ei oo yhtäkään hyvää syytä parjata S:ää siitä, millainen se on ollut mulle.. jos annoin sen käsityksen. Mutta me ei enää pidetä niin paljon yhteyttä kuin aiemmin, ja se on outoa ja pistää miettimään et mikä oikeasti on homman nimi.
Toisaalta kun mä mietin taas näitä asioita hiljaa mielessäni, niin musta tuntuu ihan hyvältä. Että S on ylipäänsä mun elämässä, vaikka sen rooli olis mikä. Nyt sitä hävettäis, jos se tietäis mitä lavertelen siitä suomeksi jossain keskellä nettiä (oikeasti se olis vaan iloinen jos tietäis).
Sitten vielä se, että meillä on S:n kanssa välit ihan kunnossa. Siis asiat olis varmasti vielä NIIIIIINNNNNNN paljon paremmin toimiva ilman tota minor thing lammikkoa meidän kotien välissä. Mutta siihen suhteutettuna asiat on ihan fine. Tietysti molemmat saa kaikkea paskaa välillä, mutta that's life kai. Mulla ei oo yhtäkään hyvää syytä parjata S:ää siitä, millainen se on ollut mulle.. jos annoin sen käsityksen. Mutta me ei enää pidetä niin paljon yhteyttä kuin aiemmin, ja se on outoa ja pistää miettimään et mikä oikeasti on homman nimi.
Toisaalta kun mä mietin taas näitä asioita hiljaa mielessäni, niin musta tuntuu ihan hyvältä. Että S on ylipäänsä mun elämässä, vaikka sen rooli olis mikä. Nyt sitä hävettäis, jos se tietäis mitä lavertelen siitä suomeksi jossain keskellä nettiä (oikeasti se olis vaan iloinen jos tietäis).
PS. Kiitos sulle, joka aamuvuodatuksen jälkeen lähetit sähköpostia, you made my day.
Snakes in paradise etc.
Ajattelin, ettei tästä tulis välttämättä mikään valitus/vitutus/avautumisblogi, mutta nyt on vaan ihan pakottava tarve valittaa ja avautua.
Ensinnä uskon, että avautumistarpeelle on syy, jonka tunnistin, kun kävin viikonloppuna Jyväskylässä. Oon ollut kesän ajan jotenkin surullinen. Siis sen jälkeen, kun S lähti Suomesta ja kaikki jäi taas ihan auki. Ja tajusin nyt viikonloppuna sen johtuvan (ainakin suureksi osaksi) siitä, ettei mulla ole Helsingissä ihmisiä joille jutella mun asioista. Siis on paljon ystäviä ja hyviä kavereita, mutta musta tuntuu usein, ettei ketään oikein kiinnosta.
Nojoo, mutta tämä on siis johtanut siihen, että oon joutunut käymään läpi kaikkia kurjia fiiliksiä aiheuttaneita juttuja yksin omassa päässäni. Se on saanut mut itkemään jonkin verran. Suurin ongelma, joka on taas nostanut päätään mun ja S:n väleissä on ajankäyttö. Se on ollut suurin kriisien ja riitojen aihe, koska musta tuntuu, että jos me ei pidetä koskaan yhteyttä, mun kiinnostus hiipuu ja kuolee lopulta kokonaan. Ja siinä ei olla vielä löydetty kompromissia, joka olis ollut molempien mielestä sopiva. Musta tuntuu, että mä olen kaiken lisäksi ollut se, joka on pyrkinyt kompromissiin, mutta se on yksin (jostain syystä) ollut hieman hankalahkoa...
Ongelman ydin on siis siinä, että mä haluaisin pitää suhteellisen paljon yhteyttä, mutta S ei koe, että meidän välien laatu on yhteydenpidon määrästä kiinni. Sen mielestä on ok, että juteltiin viime viikon aikana Skypessä yhteensä 45 minuuttia, jonka lisäksi se lähetti mulle öisin muutaman parin rivin mittaisen sähköpostin siitä, mitä se on tehnyt päivän aikana töissä. Mun mielestä se ei ole ok, mikäli se haluaa pitää jotain romanttista yllä meidän välillä. Mun mielestä on outoa, että se kykenee järjestämään aikaa ihan kaikelle muulle, paitsi ei sille asialle, jonka pitäis kaiken järjen mukaan olla sille aika tärkeä. Kaiken huippu oli sunnuntaina (ai niin, unohdin kertoa, että meidän töistä ja kuuden tunnin aikaerosta johtuen meillä on aikaa jutella Skypessä vain viikonloppuisin), kun vihdoin sovittiin että jutellaan illalla klo 23 Suomen aikaa, niin se ei ilmesty! Odotin sitä 45 minuuttia (ok, olen tyhmä) vaikka olisin voinut nukkua, etten olis ollut kuolemanväsynyt aamulla töissä. Se ei vaivautunut edes laittamaan viestiä ettei pääsekään tulemaan. Tää nyt tietysti oli vaan jäävuoren huippu, ja tavallaan pikkujuttu, mutta kun niitä tulee tarpeeksi usein, niin se ei enää tunnu vähäpätöiseltä. Ei kai kukaan jättäis vaan tulematta sovittuun tapaamiseenkaan? Mun mielestä tapahtunut on täysin rinnastettavissa siihen.
Niin, toissa päivänä sitten sanoin S:lle, että me ollaan riidelty tästä aiheesta nyt 8kk ja mulle alkaa riittää. Sanoin, että asiaan ei ole tullut muutosta, joten en jaksa enää kovin kauaa uskoa, että siihen tuliskaan, joten mitä se olis mieltä siitä, jos me vaan jatkettais erillään tätä elämää. Jos siitä alkais tuntua, että sen elämä työn orjana ei teekään sitä täysin onnelliseksi, ja se olis valmis muuttamaan tapojaan, voitais harkita uudestaan. Mutta sanoin, että haluaisin olla vähän aikaa pitämättä yhteyttä, jotta se todella huomais millaista sen elämä on ilman meidän yhteydenpitoa ja miltä se tuntuu. No, se ei käynyt sille. Ensin sen mielestä vaadin liikaa ja valitin TAAS asiasta, joka ei ole mikään ongelma. Sen jälkeen, kun perustelin, miksi "valitan" ja vaadin, se pyysi että antaisin sille vielä mahdollisuuden muuttaa tapansa. Sen mielestä ainoa hyvä syy lopettaa yhteydenpito olis, että kaikki tunteet olis kuollu. Mun näkökantani ei ole ihan noin mustavalkoinen, mutta lopulta keskustelun päätteeksi myönnyin ja lupasin yrittää vielä löytää jonkin kompromissin tälle tilanteelle. Mutta musta tuntuu silti pahalta. Tuntuu, että sen pitäis nähdä ihan hirveästi vaivaa voittaakseen mut takaisin. Että sen pitäis näyttää, kuinka paljon se oikeasti haluaa kuulla musta ja olla yhteydessä, ja tietää, mitä oon hommaillut täällä ja kenen kanssa. Ja koska varmaan pohjimmiltaan en usko, että sen työnarkomaanius tulee muuttumaan, on mulla lähtökohtaisesti huono tunne, ei tee mieli ottaa yhteyttä siihen, vaan odotan, että se tekee ne aloitteet osoittaakseen että tällä on sille merkitystä.
Nää asiat ahdistaa ja vituttaa mua paljon. Ne ahdistaa fyysisestikin. Kun en saa purettua juttuja keskustelemalla kenenkään kanssa, en tiedä oonko täys friikki kun vaadin niin paljon, vai onko kaikki tää vaan jotain ylidramaattista tyhmyyttä.
That's all for now. Onneks tätä ei varmaan kukaan koskaan lue, mutta tuntui edes vähän hyvältä purkaa asioita. Ehkä pystyn tänä aamuna jopa hengittämään.
Ensinnä uskon, että avautumistarpeelle on syy, jonka tunnistin, kun kävin viikonloppuna Jyväskylässä. Oon ollut kesän ajan jotenkin surullinen. Siis sen jälkeen, kun S lähti Suomesta ja kaikki jäi taas ihan auki. Ja tajusin nyt viikonloppuna sen johtuvan (ainakin suureksi osaksi) siitä, ettei mulla ole Helsingissä ihmisiä joille jutella mun asioista. Siis on paljon ystäviä ja hyviä kavereita, mutta musta tuntuu usein, ettei ketään oikein kiinnosta.
Nojoo, mutta tämä on siis johtanut siihen, että oon joutunut käymään läpi kaikkia kurjia fiiliksiä aiheuttaneita juttuja yksin omassa päässäni. Se on saanut mut itkemään jonkin verran. Suurin ongelma, joka on taas nostanut päätään mun ja S:n väleissä on ajankäyttö. Se on ollut suurin kriisien ja riitojen aihe, koska musta tuntuu, että jos me ei pidetä koskaan yhteyttä, mun kiinnostus hiipuu ja kuolee lopulta kokonaan. Ja siinä ei olla vielä löydetty kompromissia, joka olis ollut molempien mielestä sopiva. Musta tuntuu, että mä olen kaiken lisäksi ollut se, joka on pyrkinyt kompromissiin, mutta se on yksin (jostain syystä) ollut hieman hankalahkoa...
Ongelman ydin on siis siinä, että mä haluaisin pitää suhteellisen paljon yhteyttä, mutta S ei koe, että meidän välien laatu on yhteydenpidon määrästä kiinni. Sen mielestä on ok, että juteltiin viime viikon aikana Skypessä yhteensä 45 minuuttia, jonka lisäksi se lähetti mulle öisin muutaman parin rivin mittaisen sähköpostin siitä, mitä se on tehnyt päivän aikana töissä. Mun mielestä se ei ole ok, mikäli se haluaa pitää jotain romanttista yllä meidän välillä. Mun mielestä on outoa, että se kykenee järjestämään aikaa ihan kaikelle muulle, paitsi ei sille asialle, jonka pitäis kaiken järjen mukaan olla sille aika tärkeä. Kaiken huippu oli sunnuntaina (ai niin, unohdin kertoa, että meidän töistä ja kuuden tunnin aikaerosta johtuen meillä on aikaa jutella Skypessä vain viikonloppuisin), kun vihdoin sovittiin että jutellaan illalla klo 23 Suomen aikaa, niin se ei ilmesty! Odotin sitä 45 minuuttia (ok, olen tyhmä) vaikka olisin voinut nukkua, etten olis ollut kuolemanväsynyt aamulla töissä. Se ei vaivautunut edes laittamaan viestiä ettei pääsekään tulemaan. Tää nyt tietysti oli vaan jäävuoren huippu, ja tavallaan pikkujuttu, mutta kun niitä tulee tarpeeksi usein, niin se ei enää tunnu vähäpätöiseltä. Ei kai kukaan jättäis vaan tulematta sovittuun tapaamiseenkaan? Mun mielestä tapahtunut on täysin rinnastettavissa siihen.
Niin, toissa päivänä sitten sanoin S:lle, että me ollaan riidelty tästä aiheesta nyt 8kk ja mulle alkaa riittää. Sanoin, että asiaan ei ole tullut muutosta, joten en jaksa enää kovin kauaa uskoa, että siihen tuliskaan, joten mitä se olis mieltä siitä, jos me vaan jatkettais erillään tätä elämää. Jos siitä alkais tuntua, että sen elämä työn orjana ei teekään sitä täysin onnelliseksi, ja se olis valmis muuttamaan tapojaan, voitais harkita uudestaan. Mutta sanoin, että haluaisin olla vähän aikaa pitämättä yhteyttä, jotta se todella huomais millaista sen elämä on ilman meidän yhteydenpitoa ja miltä se tuntuu. No, se ei käynyt sille. Ensin sen mielestä vaadin liikaa ja valitin TAAS asiasta, joka ei ole mikään ongelma. Sen jälkeen, kun perustelin, miksi "valitan" ja vaadin, se pyysi että antaisin sille vielä mahdollisuuden muuttaa tapansa. Sen mielestä ainoa hyvä syy lopettaa yhteydenpito olis, että kaikki tunteet olis kuollu. Mun näkökantani ei ole ihan noin mustavalkoinen, mutta lopulta keskustelun päätteeksi myönnyin ja lupasin yrittää vielä löytää jonkin kompromissin tälle tilanteelle. Mutta musta tuntuu silti pahalta. Tuntuu, että sen pitäis nähdä ihan hirveästi vaivaa voittaakseen mut takaisin. Että sen pitäis näyttää, kuinka paljon se oikeasti haluaa kuulla musta ja olla yhteydessä, ja tietää, mitä oon hommaillut täällä ja kenen kanssa. Ja koska varmaan pohjimmiltaan en usko, että sen työnarkomaanius tulee muuttumaan, on mulla lähtökohtaisesti huono tunne, ei tee mieli ottaa yhteyttä siihen, vaan odotan, että se tekee ne aloitteet osoittaakseen että tällä on sille merkitystä.
Nää asiat ahdistaa ja vituttaa mua paljon. Ne ahdistaa fyysisestikin. Kun en saa purettua juttuja keskustelemalla kenenkään kanssa, en tiedä oonko täys friikki kun vaadin niin paljon, vai onko kaikki tää vaan jotain ylidramaattista tyhmyyttä.
That's all for now. Onneks tätä ei varmaan kukaan koskaan lue, mutta tuntui edes vähän hyvältä purkaa asioita. Ehkä pystyn tänä aamuna jopa hengittämään.
23. heinäkuuta 2010
Free of guilt
Lopetan vihdoin semihuonon omatunnon potemisen siitä, että olin pukeutunut muutama viikko sitten mustaan Selected Femmen mekkoon hyvän ystävän häissä (valokuvissa, ja siis ilmeisesti myös in person, näytin hautajaisvieraalta).
SILLÄ: Miranda Kerr oli päästä varpaisiin mustissa omissa kihlajaisjuhlissaan! Enkä usko, että Orlando Bloomin loppuelämän kumppaniksi lupautuminen on varsinaisesti mikään surujuhla (en myöskään että Miranda tekisi vahingossa jotain tosi tökeröä pukeutumismokaa).
22. heinäkuuta 2010
My HOT HOTpants!!
Mahtavaa! Vihdoin oikea, kunnollinen syy uudelle blogipostaukselle!
Mun vanhemmat lomailivat Lontoossa, joten tietty sujautin niiden matkalaukkuun listan siitä, mitä kaikkea ihanaa haluaisin Topshopista (joo, tiedän että niillä on myös nettikauppa, silti. Voisin myös kertoa, mitä kaikkea muuta kivaa sieltä mukaan irtosi, mutta se on tässä yhteydessä täysin merkityksetöntä, nimittäin...).
Tänään ne saapuivat: maailman KAUNEIMMAT hotpantsit!!! Jos ollaan täysin rehellisiä, en edes tiennyt, että näinkin laiskan ja epäurheilullisen hanurin voi saada näyttämään niin hyvältä!
En aio enää käyttää mitään muita housuja. Tervetuloa talvi ja pakkanen, muutan Brasiliaan ja liitto mun ihanien indigon väristen, kultaisilla napeilla koristeltujen, korkeavyötäröisten hotpantsieni välillä älköön koskaan katketko (paitsi niinä aikoina kun niiden täytyy olla pesukoneessa tai muusta välttämättömästä syystä pois jalasta, jolloin silloinkin pysyttelen näköetäisyydellä). Taivas on auennut.
Mun vanhemmat lomailivat Lontoossa, joten tietty sujautin niiden matkalaukkuun listan siitä, mitä kaikkea ihanaa haluaisin Topshopista (joo, tiedän että niillä on myös nettikauppa, silti. Voisin myös kertoa, mitä kaikkea muuta kivaa sieltä mukaan irtosi, mutta se on tässä yhteydessä täysin merkityksetöntä, nimittäin...).
Tänään ne saapuivat: maailman KAUNEIMMAT hotpantsit!!! Jos ollaan täysin rehellisiä, en edes tiennyt, että näinkin laiskan ja epäurheilullisen hanurin voi saada näyttämään niin hyvältä!
En aio enää käyttää mitään muita housuja. Tervetuloa talvi ja pakkanen, muutan Brasiliaan ja liitto mun ihanien indigon väristen, kultaisilla napeilla koristeltujen, korkeavyötäröisten hotpantsieni välillä älköön koskaan katketko (paitsi niinä aikoina kun niiden täytyy olla pesukoneessa tai muusta välttämättömästä syystä pois jalasta, jolloin silloinkin pysyttelen näköetäisyydellä). Taivas on auennut.
PS Kuva ei tee oikeutta. Suosittelen bongaamaan ne jostain livenä.
20. heinäkuuta 2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)