Harry, oh Harry... And yea, then there was this William and Kate too.

Koko maailma odotti henkeään pidättäen Willsin ja Katen häitä. Ja siihen se sitten lässähti koko maailman eteen. Kuninkaalliset häät oli loppujen lopuksi pieni pettymys. Ei satumaista tunnelmaa, ei onnea, ei suurta rakkautta ja suuria tunteita, ei itkua, ei naurua...ei oikein mitään. Kuninkaallinen suudelma parvekkeeltakin oli kauhea pettymys! Pieni pusu, that's all. Morsian oli kaunis ja sulhanen oli söpö ja sympaattinen. Puitteet oli hienot ja ihmisiä paljon. Kaikille hattujen ystäville juhlat oli varmasti vuosisadan tapahtuma!

 

 

Sori, kuvien huono laatu johtuu tietysti siitä, että otin ne televisioruudulta!

Mun mielestä koko häiden kohokohta oli, ei morsian, ei sulhanen, ei Westminster Abbey, vaan prinssi Harry. Ah. Harry pelasti häät. Voisin keksiä vaikka kuinka monta syytä, miksi Harry on ihanampi kuin William.

- Harry on punapää (mulla oli nuorena Harryn näköinen poikaystävä, mitäköhän sille kuuluu)
- Harry on nauravainen
- Harry vaikuttaa hassuttelijalta
- Harry on epätyypillinen kuninkaallinen, joka vetää viinaa ja bailaa, ja jolla on semi-trashy tyttöystävä
- Harry oli Afganistanin sodassa siinä missä muutkin brittipojat (en ole sotamyönteinen, päinvastoin, mutta se osoitti tiettyä "tavallisuutta" Harrylta)
- Harry on kuuma. Ei vaadi enempää perusteluja
- Harrysta ei tule kuningasta, iso plussa

Ei silti, mun mielestä myös William on sööde, ja erityisesti pisteet Willsille sympaattisuudesta.

I don't want to be loved very much, I just want to be loved

Mulla tulee usein vanhoja upeita elokuvia katsoessa mieleen, että miksi ihmeessä en ole aiemmin nähnyt tätäkin? Tämähän olis ollut yks mun lempielokuvista heti. Harvoin samaa fiilistä sen sijaan tulee uudemmista leffoista. Tänään tuli, kun katsoin Bernando Bertoluccin The Dreamersin.

Pariisin kevät 1968, vallankumouksellinen hurmos, kolme elokuvia rakastavaa, kaunista nuorta, sekaisin, ranskalaisen elokuvan klassikot. Hurmos! Katso tämä, muuta en  oikein osaa sanoa.

 

 

 

 

 

Ai niin. Eva Greenistä tuli suosikkini. Eva on tässä elokuvassa IHANA. "I could hear my heart pounding. I don't know if it was because I'd just been chased by the police or because I was already in love with my new friends." Mäkin haluan tavata Isabelin ja Theon.

We Barbie dolls are not supposed to behave the way I do

Aloitan toteamalla, että en aio nyt heti puhua lisää aiheesta, josta kirjoitin eilen. Ystäväni Veera oli koko illan kylässä, syötiin tiramisua ja juteltiin tuntikausia. Se auttoi pahimpaan, ja on ihana huomata, että hädän hetkellä löytyy aina joku, joka haluaa yhtä kiihkeästi keskustella näistä aiheista ja joka vieläpä ymmärtää. I heart Veera.

Mutta joo, muihin aiheisiin. Vaaleanpunaisiin sellaisiin. En tiedä meneekö aiheet itse asiassa entistäkin traagisemmiksi, koska tämän postin aihe on Barbie. Näin joitakin viikkoja/kuukausia sitten Marie Clayton -nimisen valokuvaajan Barbie-aiheisia valokuvia, joissa psyko-Barbie hitaasti kiduttaen tappaa Kenin ja kaikki muutkin ympärillään olevat. Mielestäni Barbie-nukke on aina ollut suhteellisen ahdistava, liian täydellinen ja liian tylsä. Suhteeni Barbieen muuttui hetkeksi nämä kuvat nähtyäni., vaikka olenkin ollut kyllä aina sitä mieltä, että Barbie on psyko. Plastic massacre!

Ai niin, ja Barbie tuli mieleen taas, kun ystäväni Olli postasi Facebookissa David Lynch -kahvimainoksen (sekin löytyy tästä alta).

 

 

 

Tähän yhteyteen sopii täydellisesti laittaa video, joka mun on pitänyt julkaista jo pitkän aikaa sitten. Vuonna 2009 S teki tämän Barbie-aiheisen kokeellisen lyhytelokuvan yliopiston kurssityönä. 

Barbie Grotesk Mord from NEOCRONICA.ORG on Vimeo.

Ja vielä pieni mainoskatko, enjoy the David Lynch Signature Cup Coffee

Photos: Marie Clayton

I know you love me, and soon you will see. You were meant for me, and I was meant for you

Viime viikot on olleet niin vaikeita mulle ja S:lle, mutta viime päivät on olleet vaikeampia kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Meidän riidat sen sukulaisista on kärjistyneet niin pahoiksi, että koko sen perhe on nyt sotkettu mukaan kuvioon. Olen saanut lopulta vastaanottaa kaikenlaisia vähätteleviä, painostavia ja syytteleviä sähköposteja. Musta tuntuu, että jos joudun ottamaan vastaan vielä yhdenkin osuman, en enää jaksa. Flippaan. En edes tiedä pitäiskö mun taistella omien periaatteiden ja tunteideni puolesta, vai pitäisikö vaan antaa periksi ja miettiä, ettei muiden mielipiteillä lopulta ole mitään merkitystä. Vaikka sitten S:n perheenjäsenten. Tuntuu, että ihan pian olen siinä pisteessä etten voi edes enää välittää, koska muuten musta ei ole mitään jäljellä.

Koko päivä meni sumussa...koska lähes koko yö meni valvoessa, kuten kaikki muutkin yöt pääsiäisen aikana. Nyt kuuntelen tätä S:n lähettämää biisiä, hengitän syvään, valan itseeni uskoa, että meidän rakkaus kestää kyllä tämän ja toivon, että jonain aamuna (pian) herään ja huomaan, että kaikki on taas hyvin.

In the end we had the pieces of the puzzle, but no matter how we put them together, gaps remained, oddly shaped emptinesses mapped by what surrounded them, like countries we couldn't name.

Kuuntelin aamulla Au Revoir Simonea, ja kuuntelen yhä. Muistan kun näin ne joskus vuosia sitten  Tavastialla livenä. Jotenkin niistä huokui joku tosielämän Virgin Suicides. Virgin Suicides (jonka suomenkielinen nimi on muuten Kauniina kuolleet ?!) on yksi 90-luvun parhaista elokuvista...ehkä paras, en osaa päättää. Ja tänään Au Revoir Simonen We Are Here sai mut itkemään.

 

 

 

 

Hyvää pääsiäistä Happy Easter!

Hui, taas vierähti viikko kirjoittamatta.

Paljon olisi varmaan ollut aiheitakin kirjoittamiselle, vaalit nyt muun muassa. Mutta luulen, että tähän menessä niitä on puitu riittämiin ilman omaa kirjallista panostanikin. Kiteytetysti voisi varmaan todeta, ettei tulos ollut mulle kovin mieluinen, mutta ei toisaalta (valitettavasti) kovin yllättäväkään. Itse tuin perussuomalaisten vastavoimaa, ja koen edelleen että ääni oli tärkeä, lopputuloksesta huolimatta. Hyviä puolia tässä lopputuloksessa oli ainakin kepun alamäki sekä se, että ehkä perussuomalaisten nousu pistää nyt vihdoin muut puolueet miettimään suhdettaan äänestäjiin uudella tavalla. Skarpimpi pitää olla ja kansaa ei voi kusettaa. Mutta se siitä!

Pääsiäisloma on mennyt ihanan rentouttavasti, vaikka koko ajan tuntuukin pieni väsymys. Tänään vietin koko päivän Vantaalla perheen kanssa. Hämmennyn joka viikko siitä, miten ihana kummipoikani Vili 1v4kk kasvaa ja miten siitä tulee päivä päivältä riiviömäisempi. I heart Vili. Päivä oli ihana. Perjantai-iltana kävin ystävien kanssa Pacificossa istumassa iltaa, tuttu soitti siellä levyjä. Oli mukavaa ja lauantaina aamulla jaksoin jopa pienestä dagenefterväsymyksestä huolimatta bodypump- ja venyttelytunneille. Lauantai-iltana kävin ystävien kanssa syömässä Töölössä ravintola Kuukuussa. Kaveripariskunta lähtee kolmeksi kuukaudeksi kiertämään Venäjää, Kiinaa ja Intiaa, joten illallisen merkeissä oli hyvä sanoa heipat hetkeksi. Illallisen jälkeen käytiin vielä Vastarannan Kiiskessä ottamassa pitkä ja jännittävä tytöt vastaan pojat Trivial Pursuit -ottelu sekä muutamat neuvoa antavat. Ravintola Kuukuusta mulle ei jäänyt kyllä juuri hyvää sanottavaa. Palvelu on täysin amatöörimäistä (vaikeuksia tuotti muun muassa viinipullojen jakaminen eri maksajien kesken, jonka pitäisi tarjoilijantyössä olla aika arkipäiväistä), niin ammatillisessa kuin vuorovaikutuksellisessakin mielessä. Syömässäni vuohenjuustosalaatissa hyvää oli paistetun vuohenjuuston määrä (kaksi isoa kiekkoa, nami), mutta mitään muuta hyvää siitä ei sitten löytynytkään. Salaatti oli nahistunutta ja yksipuolista, kastike oli kuin suoraan Saarioisten ranskalaisen salaattikastikkeen pullosta ja leipäkrutongit rapean sijasta rasvaisia ja kumimaisia.

Viikonlopun ehdoton ruokahetki olivat Ekolosta löytyneet pellavansiemen-villivalkosipuli-raakakeksit, jollaisia kaverini Heidi suositteli blogissaan (tosin mun olivat LifeFood Bio Pikantkräckereitä). Hiilihydraattia pikkukekseissä on vain nimeksi (5/100g) ja makua sitäkin enemmän. Suolainen 4,5 euron hinta pikkuisesta 90 gramman pakkauksesta tosin innosti kaivamaan netistä raakakeksien reseptin ja väsäämään seuraavat herkut itse. Suosittelen kokeilemaan, toimii erityisen hyvin maustamattoman tuorejuuston, avokadon ja suolan kanssa.

Koko viikonloppu on ollut niin keväisen aurinkoinen! Kuuntelin koko lauantai- ja sunnuntaiaamun Chico Buarquea ja venyttelytunnillakin soi bossa nova. Olen ehtinyt jo fiilistellä Brasiliaa...enää alle kuukausi lähtöön! S:n kanssa me ollaan onnistuttu riitelemään enemmän kuin pitkään aikaan (tästä en siis ole vieläkään päässyt kirjoittamaan, mutta kerrottakoon tässä, että meidän riitelyn aiheena on aina yksi ja sama: eräs S:n perheenjäsen jonka kanssa en tule lainkaan toimeen). Se on ollut raskasta  molemmille, mutta selvitään niistä fiiliksistä ajattelemalla, että pian tää etäisyys on historiaa, ja ensimmäistä kertaa voidaan tosissaan puhua, että meidän viimeiset hyvästit sanottiin silloin helmikuun lopussa kun S lähti viimeksi Suomesta. Se on tosi tärkeä asia, koska 1,5 vuotta kaukosuhteessa maailman toisiin ääriin on pitkä aika, eikä hyvästien sanomiseen ja toisen puuttumiseen päivittäisestä elämästä voi tottua. Ei se tule ikinä helpommaksi, siihen voi ainoastaan turtua ja yrittää aktiivisesti työntää ikävää pois mielestä. Välillä on tuntunut tosi väärältäkin, että miksi mä en saa olla  täysin onnellinen, nyt kun mun elämässäni on vihdoin ihminen, joka on mun toinen puolikas, joka ymmärtää kuten ei kukaan aiemmin ja jonka kanssa on niin hyvä olla, etten uskaltanut ajatella sellaista olevan olemassakaan. Niinä hetkinä pitää ajatella, miten paljon huonommin asiat vois olla, ja miten ainakin tähän meidän tilanteeseen on olemassa ratkaisu, jota vaan täytyy jaksaa odottaa. Kaikkeen kun ei sitä aina ole.

Ai niin, tänään illalla tein maailman parasta tiramisua, italialaisen kaverini reseptillä. Huomenna kyläilijät pääsevät maistelemaan sitä sekä italialaista pääsiäispaistosta, johon tulee taikinakuoren sisälle muun muassa pinaattia, juustoja ja kananmunia. Kuvia myöhemmin!

Hyviä pääsiäisen viimeisiä päiviä!

Brunssi @ Bistro Artesana

Ystäväni polttaripäivän brunssi nautiskeltiin paikassa nimeltä Bistro Artesana. Pikkuinen nimikyltti johdatti sisään todella sympaattiseen paikkaan Kurvin tuntumasta, Kulmavuorenkadulta.

Bistro Artesana on vegaaninen luomukasvisravintola, joka tarjoilee brunssia sunnuntaisin klo 11-16 hintaan 15,90 euroa. Arkipäivisin ja lauantaisin on lounas, hinta 8,90 euroa. Itselleni entuudestaan tuntematon paikka osoittautui lopulta oikeaksi helmeksi.

 Ruokafilosofiansa mukaisesti Bistro Artesana tarjoili brunssilla herkkuja, joista puuttuivat sekä eläinperäiset että maitotuotteet. Tarjolla oli muun muassa vihanneksia, kikhernesalaattia, kidneypapu-rucolasalaattia, lämmintä vaaleaa leipää ja voita, aasialaisvaikutteisia lämpimiä ruokia kuten savutofua minttu-tamarindikastikkeessa, vihreitä linssejä ja kaalia (ihanan tulinen), kukkakaalia ja cashewpähkinää, inkiväärin kanssa paistettua bataattia sekä basmatiriisiä. Perinteisempiä aamiaisruokia edustivat (soija- ja kaura)jogurtti, marjat, hedelmät, myslit ja leseet. Jälkiruuaksi oli kookosriisiä mangokastikkeella. Lisäksi tarjoiltiin luomuteetä ja kuohuviiniäkin sai lisämaksusta, samoin esimerkiksi cappucinoa. Kaikki ruoat maistuivat todella hyviltä, olivat hyvin valmistettuja ja kotitekoisen oloisia. Myös paikan hippimäinen tunnelma oli kotoisa. Brunssin hinta vastaa sinänsä mielestäni hyvin tarjonnan tasoa, joskin eri ruokalaatujen määrän sijasta Artesana panostaa laatuun. Ja hyvä niin. Pekoninkäryiseen krapulamättöbrunssiin tottuneelle tämä tarjonta ei ehkä tunnu riittävältä, mutta I luvd it!

Artesanan brunssi oli katettu tänään vain meidän seurueellemme, mutta muutenkaan aamupäivän tarjonnasta ei voi vetää suoria johtopäätöksiä tulevien viikonloppujen herkkuihin. Artesanassa on nimittäin joka sunnuntaibrunssille vaihtuva teema, joka huomenna 17.4. on Kreikka. Tekisi melkein itsekin mieli mennä maistelemaan!

Lisää tietoja löytyy Bistro Artesanan sivuilta.

People will do anything, no matter how absurd, in order to avoid facing their own soul

Or to avoid fellow people!

Musta tuntuu, että oon pitänyt blogini spiritin positiivisena jo vähän liian pitkään. Mitä mulle on tapahtunut? Missä kaikki iänikuinen parisuhdejauhanta? No sitä ette tule saamaan nytkään, koska kaikki on hienosti. Sen sijaan ajattelin avautua eräästä toisesta asiasta, joka jälleen tänään realisoitui silmieni edessä.

Nimittäin ystävyys. Ja vielä tarkemmin, Facebook-ystävyys. Tai "ystävyys", miten sen nyt ottaa.

Facebook on muokannut ystävyyden käsitettä joustavammaksi, senhän nyt tietävät sanomattakin kaikki. Ystäviksi hyväksytään kaverinkavereita, vanhoja koulukavereita ja kohteliasta on ottaa kavereiksi työtovereista nekin, joiden kanssa ei ikinä viettäisi vapaa-aikaansa. Itse olen yrittänyt pitää suht järkevää linjaa omien kavereideni suhteen. Olen ollut Facebookissa kesästä 2007 ja siinä ajassa tietysti kaveripiirikin on ehkä vähän muokkautunut, työpaikat vaihtuneet, osa kaverinkavereista tippunut kelkasta jne. Tein vuosi sitten kovakätisen puhdistuksen ja poistin kaverilistaltani noin 50 ihmistä. Sellaisia, joiden kanssa yksinkertaisesti en ikinä olisi tekemisissä ilman Facebookkia. Enkä muuten ollut Facebookin kanssakaan. Mulla on silti 450 Facebook-kaveria, joista vain pienen pieni marginaali on oikeita, läheisiä ystäviäni, iso osa tullut työn kautta, osa kouluista, osa taas ystävien kautta. Osa kavereistani ei näe juuri mitään tietoja minusta. Suurin osa ei näe valokuviani. Suurimman osan ei niitä tarvitse nähdäkään. Kaikkia Facebook-kavereitani moikkaisin, jos tulisivat kadulla vastaan.

Vaan toisin on asiat joidenkin kohdalla. Mulle kävi tänään samalla tavalla jo kolmannen kerran viikon sisään. Kohtaan kadulla tyypin, joka on Facebook-kaverini. Oikein varsinaisen hyvä kaveri onkin, sillä kohtaamisen hetkellä tyyppi (tai tässä tapauksessa tyypit, kolme kappaletta) painelee ohi katse taivaalle käännettynä ja on kuin ei olisi huomannutkaan. Vaikka aivan varmasti huomasi! Kun oltiin parin metrin päässä toisistamme, ja katseetkin kohtasivat jokaisessa näistä tilanteista. Aargh.

Nyt siis sen verran annan ymmärrystä, että sosiaaliset tilanteet puolituttujen kanssahan saattavat olla hankalia. Aina ei tiedä, mitä pitäis puhua, kun ei halua kertoa itsestään liikoja (tyyliin mitä ihan oikeasti kuuluu). Kiusallisinta on päättää, istuako bussissa sellaisen tyypin viereen, jota ei tunne kovin hyvin, jota ei ole nähnyt vuosikausiin tai jolle ei oikeastaan ole mitään sanottavaa (työkavereille voi sentään puhua työstä). Mutta hei, mikä on ongelmasi jos et voi moikata kadulla ohi kulkevaa tyyppiä, jonka sentään joskus olet tunnustanut kaveriksesi, edes sen Facebook-kaveruuden verran? I beg your pardon, mutta tervehtiminen on osa kohteliasta käytöstä sosiaalisissa tilanteissa, se on täysin normaalia eikä velvoita mihinkään. Olin ihan pihalla siitä, mitä noiden tyyppien päässä mahtoi kyseisellä hetkellä liikkua? "Apua, tossa on toi ahdistava muija, mikäköhän sen nimi oli, alkaakohan se jutella mulle jos vilkaisen sitä päin..." Sen verran suomalainen mäkin olen, etten väkisin ala haastelemaan. Tässä se nyt kaikille tiedoksi, kyllä mulle voi moikata, mutta bussissa ei ole pakko istua viereen. 

Mä en edes tiedä, pitäisikö mun poistaa ko. tyypit Facebook-kavereistani? Dilemma. Tästä lähtien olen ainakin kriittisempi valitessani Facebook-KAVEREITANI.

Consumerism, the corruption of the soul

Tänä viikonloppuna harmitti taas, että kamera unohtui kotiin (lisää aiheesta kamera tulossa tällä viikolla). Perjantai-iltana olin kiltisti kotona, Veera ja Nikolas kävivät kylässä ja lauantaina heräsin jo kahdeksalta. Suuntasin Stockan kautta ystäväni Johannan luo brunssille, jonne oli kutsuttu vanhoja ystäviäni kouluajoilta, heidän miehensä ja lapsensa. Taisin valittaa jo aiemmin ahdistustani siitä, kuinka ulkopuoliseksi tunnen itseni aina näissä perhekokoontumisissa. Johtuen pelkästään siitä, ettei mulla ole lapsia sekä siitä, ettei mun mies voi suht pitkän välimatkan vuoksi koskaan osallistua näihin bakkanaaleihin. Lisäksi kuka aloittaa brunssin klo 10.30, may I ask? Brunssi oli kuitenkin kaikista ennakkoasenteista huolimatta aivan ihana! Aurinko paistoi koko aamupäivän ikkunoista, pöytä oli koreana ja herkkuja oli vaikka minkälaisia, seura oli loistavaa (myös ne lapset oli ihan kivoja, hah) ja tuli juteltua paljon kaikkea, myös muista aiheista kuin kuolaräteistä ja vauvanruokamerkeistä. Ja juurikin ne hetket olisin niin halunnut ikuistaa kuviksi. Oma vika.

Stockan hullut päivät oli tänään viimeistä päivää, joten kävin tietty vähän fiilistelemässä. Onko kenenkään muun mielestä jotenkin ihan kauheeta että ne loppui?? Mun mielestä se on joka kerta jotenkin traagista! (Luovuin tänään myös eräästä toisesta asiasta, kun söin viimeiset rippeet pari päivää sitten kokkaamastani taivaallisesta massaman currysta.) 

Okei, mulla kuluu aina ihan tähtitieteelliset summat rahaa hulluilla päivillä, meen johonkin ihme transsiin, sekoan ja kulutan kuin viimeistä päivää. Mutta vaikka en ostaiskaan mitään, niin nautin siitä ihmisvilinästä ja sellasesta juttujen hypistelystä ja etsiskelystä ihan älyttömästi. Tänä keväänä ostin hulluilta päiviltä tätä:

- Casall urheilucaprit ja toppi

- Nike urheilutoppi

- Filippa K neuletakki

- Iittala Ego kahvikupit

- Taschen 20th century photography

- Portuguese-English bilingual dictionary

- Leo Tolstoi: Anna Karenina

- Orhan Pamuk: Viattomuuden museo

- Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

- Vogue nilkkasukat

- KAMERA!!!!!! Josta kerron lisää myöhemmin!

Ja sitten tietysti ruokaa Herkusta. Masses of ruoka. Vähän lähti lapasesta. Nyt voin taas odotella ensi syksyn hulluja päiviä ja miettiä, mitä kaikkea sieltä haluaisin hankkia.

Tänään katsoin elokuvan Don't Look Now, joka mun on pitänyt katsoa pitkään, ja lopulta uskalsin katsoa sen yksin päiväsaikaan. Don't Look Now on psykologinen trilleri ehkä enemmän kuin kauhuelokuva, koska siinä ei juurikaan roisku veri, ei lennä suolet eikä paniikkisäikytellä mustatukkaisilla lapsilla. Paranormaalit ilmiötkin on jätetty pois, joskin yksi elokuvan ahdistavimmista henkilöistä on sokea meedio. Yksi todella häiritsevä kohtaus oli se, jossa meedionainen ja vanha sisko nauravat ilkikurisesti Julie Christien näyttelemälle äidille. Siis ehkä nauravat hänelle, ehkä eivät. Se muistutti vahvasti Mulholland Driven kohausta, jossa vanha pariskunta nauraa. Miksi nauravat vanhukset on jostain syystä pelottavia? 

Jos Don't Look Now'ssa muu ei kiinnosta, niin kannattaa katsoa se ihan vaikka siksi, että se on kuvattu kauniissa Venetsiassa.  Tai sitten vaikka siksi, että siinä on yksi graafisimmista seksikohtauksista, joita olen nähnyt muissa kuin alan elokuvissa. Kohtaus on sinänsä hieno, että se kuvaa mielestäni aika hyvin lapsensa menettäneen parin yritystä olla edelleen yhtä intiimissä suhteessa kuin ennen traagista menetystä.

Off topic: Miksi Britney Spearsin uuden levyn nimi on Femme Fatale? Ärsyttävää. Mun mielessä "femme fatale" yhdistyy kaikkeen mitä Britney Spears ei ole.

It's been years and years and years I've been playing the drums, and they're still a challenge. I still enjoy using drumsticks and a snare drum.

Yksi ihan lempparikuvista, joita olen nähnyt Rollareista (tämän kuvan lupasin joskus julkaista, tässä se nyt tulee).

Kuvan ihanuus kiteytyy tietysti Charlie Wattsiin.

"Mä tässä vaan seisoskelen näin vähän sivummalla. Ei mun oikeastaan tekis mieli kietoutua tohon Englannin lippuun tai laittaa päähäni tota majavahattua. Tai etenkään tollaista avonaista seeprapuseroa. Mä oikeastaan tykkään vaan soittaa rumpuja. Ja sitten mulla on vaan tällanen beige takki ja farkut ja maailman söpöimmät kengät."

Charlie, oot paras!

Ihanaa perjantaita, rakkaat!

New music (love): Jan Felipe - Abril

Last.fm on hauska paikka. Olen koukussa muiden käyttäjien profiilien selailuun ja ennenkuulemattoman musiikin etsimiseen (tai paremminkin sattumalta löytämiseen). Joskus Last.fm:stä löytyy jotain tosi hyvää. Ja mun mielestä muiden suositukset musiikin suhteen on oikeastaan paras tapa löytää uutta, koska itse ainakin olen suht laiska surffailemaan esim. Allmusic.comissa etsimässä potentiaalisia suosikkeja. Tunsin joskus erään, joka teki sitä maanisesti. Mutta sillä olikin sitten aikamoinen levykokoelma ja se tiesi kaikesta musiikista kaiken. En vaan jaksais vaivautua.

Tästä päästään siihen, että löysin kesällä Last.fm:stä helmen, enkä tajua miten en ole vieläkään kertonut asiasta täällä. 

Tykkään paljon brasilialaisesta musiikista, sambasta, bossa novasta, chorinhosta, forrasta ja tietysti lambadasta! Tutkiskellessani Last.fm:ssä brasilialaisten käyttäjien profiileja löytääkseni lisää brasilialaista musiikkia, törmäsin Jan Felipe -nimisen tyypin sivuun. Jan Felipellä oli hyvä musiikkimaku, joten kirjoitin hänelle viestin kysellen suosituksia hyvistä brasilialaisista bändeistä. Jan Felipe vastasi ja kävi ilmi, että hän oli itsekin muusikko (suositteli siis muiden ohessa myös itse tuottamaansa levyään mulle). Ja parin kuuntelukerran jälkeen olin rakastunut. Jan Felipen musiikki on "folk-bossaa", kepeää, kaunista, hyvin soitettua, laulettua ja sävellettyä, siitä puuttuu kaikki liika yrittäminen ja pyrkimys johonkin muottiin. Jan Felipe lausuu portugalin kieltä Rio de Janeiron aksentilla ihanan pehmeästi. Musiikin kuunteleminen vie mut ajatuksissa Brasiliaan ja saa kaipaamaan sinne.

Jos pidät brasilialaisesta musiikista, pidät todennäköisesti myös tästä. Jan Felipen Abril-levyn voi ladata ilmaiseksi sen nettisivuilta ja kuunnella Myspacessa. Levyltä löytyy myös yks englanninkielinen kappale, Quiet People, joka on ihana. Muita suosikkeja on ainakin Assim Como ja Abril. Tai oikeastaan kaikki levyllä.

Ai niin, myös mun ja Jan Felipen tarina jatkuu. Meilaillaan yhä toisinaan lähetellen toisillemme löytämäämme musiikkia ja kertoen kuulumisia. Keväällä Jan Felipe muuttaa Riosta Pariisiin tekemään musiikkia, ja haluaisi löytää sieltä ihmisiä joiden kanssa musisoida. Jos siis Pariisin musapiirit on tuttuja, vinkkejä otetaan varmasti vastaan ilolla. Ai niin, ja Jan Felipeä voi tietty tykätä myös Facebookissa (tulipas tästä nyt mainosteksti).

Jan Felipe on vaan mun mielestä parasta brasilialaista (ja omakustanteista, en tajua) musiikkia tällä hetkellä.

Beauty is suffering

Joku saattaakin muistaa mun kuukausien takaisen kynsipostauksen, jonka kirjoitin käytyäni ensimmäistä kertaa täydellisessä manikyyrissä Brasiliassa. Ihan mielettömän nautittavan kokemuksen ja kauniin lopputuloksen parasta antia oli kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa eläessäni multa leikattiin manikyyrin yhteydessä kynsinauhat pois. Ei siis pelkästään työnnelty sivuun puutikulla. Mulla on todella ylikasvavat kynsinauhat, joten ko. lykkiminen ei koskaan saa niitä näyttämään yhtään paremmalta. Nyt lopputulos oli kuitenkin mielestäni täydellinen ja kynnet pysyivät tosi hyvännäköisinä ja tasaisen muotoisina pitkään.

Suomeen palattuani olen kysellyt ympäriinsä, tietäisikö joku hoitolaa, jossa manikyyri tehdään juurikin tällä tavalla. Hiljaista on ollut. Valittelin asiaa virolaiselle kampaajalleni, joka ihmetellen totesi, että Virossa kynsinauhat leikataan aina pois kynsihoidon yhteydessä. Ystäväni keksi, että ehkä Kallion ulkomaalaisten pitämissä paikoissa tollainen hoitorutiini saattais olla tuttu. Bongasin Porthaninkadulta kaksi aasialaisten pyörittämää kauneushoitolaa, joten päätin tänään mennä rohkeasti kokeilemaan niistä toista.

Lovely Oriental Spa sijaitsee vain muutaman askeleen ylös Porthaninkatua Hakaniemen metroasemalta. Tarjolla on ilmeisesti vähän kaikkea hieronnasta rakennekynsiin, pedikyyreihin, manikyyreihin jne. Menin sisään ja ovella mua tervehti noin 15-18-vuotias aasialaispoika. Paikka oli tyhjillään eikä ketään muuta näkynyt, joten kysyin, voisinko varata ajan manikyyriin (varmistin vielä, leikkaavatko kynsinauhat veks ja vastaus oli jees). Poitsu sanoi, että hänellä olisi aikaa vaikka heti, joten päätin jäädä heti.

Koko hommasta jäi vähän ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta poika oli sympaattinen (puhui ehkä vähän liikaa, olis ollut kiva vaan olla) ja mun kävi sääliksi kun se kertoi, ettei asiakkaita oikein käy, ja oli superystävällinn ja vähän liikkis. Toisaalta ammattilaiseksi poika oli melko amatöörimäinen. Mun kynsinauhoista on edelleen jäljellä puolet, vaikka se nyrhi niitä niillä pihdeillä vaikka kuinka pitkään. Lisäksi lakkaukset näyttää samalta kuin 1-vuotiaan kummipoikani värityskirja. Lisäksi en ole ihan varma välineiden hygieniatasosta, lupaan kertoa yksityiskohtaisesti mahdollisesta kynsisienestä ja tulehduksista.

Siinä tuolissa istuessa tuli auttamatta ikävä brasilialaisia kauneushoitoloita, joissa jokainen työväline on uusi ja otetaan avaamattomasta steriilistä paketista. Ja jossa työntekijöiden otteet kielii vankasta kokemuksesta ja lopputulos on aina mahtava. Ja hinta... edullinen. Tästä Lovely Oriental Span hoidosta maksoin kipeät 20 euroa.

Seuraavaksi teen täsmäiskun vieressä sijaitsevaan Phuket-kauneushoitolaan ja lupaan raportoida myös ne tulokset tänne.

Kynsiaiheesta vielä sen verran, että ostin yks päivä Rimmelin uutta tuoksuvaa kynsilakkaa. Sitruunantuoksu oli hento mutta hyvä, harmi vaan että se haihtui sen jälkeen kun peitin lakan päällyslakalla. Miinuksena lakan huono levittyminen, mutta kaikkea ei kai voi saada. Vaaleankeltaisen lisäksi tarjolla on näköjään muitakin värejä, joista käsittääkseni kaksi vasemmanpuoleista ei ole Suomessa markkinoilla.

Kuva otettu ennen huikeaa manikyyrikokemustani

Life is just what happens to you while your busy making other plans

Song of the day.
Love, love, love.

Brunssi @ Dylan

Hauskaa maanantaita!

Viikonloppu meni taas ihan hujauksessa, en ehtinyt juuri päivittelemään blogia, mutta kuten mottoni kuuluu, parempi myöhään. Tulin äsken kotiin portugalin kokeesta (tulos 85/100 oli omasta mielestäni enemmän kuin hyvä!) ja eksyin kotimatkalla Stockan Herkkuun. Haahuilin siellä eksymiseen asti ja hypistelin kaiken maailman puteleita ja purnukoita. Sorruin lähestulkoon ostamaan maapähkinävoita (kunnes 6 euron hinta makeuttamattomalle tahnalle + tieto siitä, että 1 ruokalusikallinen sitä makeutettua sisältää 25 prosenttia päivän suositellusta rasva-annoksesta, burb), mutta laitoin purkin kolme kertaa takaisin hyllyyn, jonne se myös lopulta jäi. Kadehdittavaa itsekuria!

Mutta piti siis kirjoittaa Dylanin brunssista. Kävin lauantaina aamupäivällä toista kertaa koskaan nauttimassa brunssista Arabiassa sijaitsevassa Dylanissa. Tänä lauantaina tarjolla oli jälleen tosi monipuolinen brunssikattaus: mm. vihreitä salaatteja fetalla, pastasalaattia, antipastisalaattia, yrittien kanssa paahdettua bataattia rucolan kanssa, ja sama punajuurella ja fetalla, ainakin viittä erilaista kanasalaattia, tonnikala-majoneesimössä, lasagnea, kylmäsavulohta, leikkeleitä, juustoja, kasviksia, kananmunia, marjarahkaa, jogurttia, pähkinöitä, mysliä,  leipää, karjalanpiirakoita ja munavoita, marjoja ja hedelmiä ja jälkiruoaksi mustikkapiirakkaa, mansikka-raparperikakkua ja mutakakun tyyppistä suklaakakkua. 

 

Meidän piti ystäväni Reetan kanssa tietysti maistaa kaikkea, joten istuimme brunssilla kolme tuntia ja lopputuloksena piti lähes vyöryä kotiin. Tykkäsimme siis kovasti, etenkin kun kumpikin meistä on yrittänyt huonolla menestyksellä ylläpitää hieman tavallista lowcarbimpaa ruokavaliota. 

Dylan jakaa varmasti brunssipaikkana mielipiteitä: toisaalta siellä on yksi monipuolisimmista, ellei monipuolisin, näkemistäni brunssikattauksista Helsingissä, toisaalta taas sieltä puuttuvat perinteiset aamiaisherkut kuten munakokkeli, nakit ja pekonit, eikä ruisleipääkään ollut tarjolla. Toisaalta erilaisten salaattien valikoima on valtava ja mauiltaankin suht monipuolinen. Dylanin ruokalamaisuudesta kuulee aina valitettavan, mutta meitä asia ei häirinnyt, vaan mielestämme sisustus oli tasoa "ihan kiva". Dylan on myös pikkulasten vanhempien suosiossa, mutta jotenkin lapsiperheiden äänetkin kuulostivat vaimeammilta kuin monessa muussa brunssipaikassa. Pöytävaraus Dylaniin kannattaa tehdä ehdottomasti, muuten ei ole toivoakaan päästä sisälle. Pöytävarauksellakin saa varautua jonottelemaan ruokaa, ja sunnuntaisin ruuhkaa on lauantaita enemmän.

Kuulisin muuten tosi mielelläni teidän suosituksia Helsingin hyvistä brunssipaikoista! Tuntuu, että aina puhe kääntyy niihin vanhoihin tuttuihin, eikä koskaan tule kokeiltua uusia. Nythän muuten Kaarlenkadun Villipuutarha on avannut taas ovensa, joten taidankin mennä kokeilemaan sen aamiaista seuraavaksi.

I'm glad I don't like spinach, because if I did then I would eat it, and I can't stand the stuff

Bebe-leivoksia ja punaviiniä. Katsoin äsken Godardin Pierrot le foun yhdessä parin ystävän kanssa, ja voin oikeastaan just nyt ainoastaan hehkuttaa sen ihmeellisyyttä! Ensinnäkin. Pääosissa Jean-Paul Belmondo ja Anna Karina = ei voi mennä pieleen. Itse asiassa nyt huomasin ensimmäistä kertaa, kuinka loistava näyttelijä Belmondo oikeastaan onkaan! Toiseksi, elokuvan kuvat ja värit = täydellistä. Bonnie & Clyde -henkinen rakkaustarina, jonka kliinisyys tekikin siitä täysin taianomaisen, epärealistisen. Itse asiassa juonella ei ole niinkään merkitystä Pierrot le foussa. Se oli mielestäni ennen kaikkea hullutteleva kahden päähenkilön matka, jonka katkaisivat useaan otteeseen täysin irrelevantti dialogi ja erikoiset monologit. Itse asiassa jotkut leffan monologeista olivatkin ihan parasta antia, ei juonellisesti, vaan elokuvan tarinan kannalta. Absurdia on viimeistään ihanan Anna Karinan ja Belmondon käsittämätön Vietnam-näytelmä. Oli pakko kysyä kanssakatsojilta, että mitä hitsiä... I love it.

Elokuvassa on myös pari täysin juoneen liittymätöntä musikaalikohtausta. Tässä oma suosikkini, yksi koko elokuvan lempikohtauksista, vaikka oikeastaan ei voi sanoa niin...tykkäsin vaan niin paljon niistä kaikista.