En tiedä teistä, mutta mun mielestä Katy Perry on yksi vastenmielisimmistä pop-ilmiöistä pitkään aikaan.
Mulla nousee verenpaine aina, kun näen kuvan Perrystä, tai kun kuulen jossain niitä renkuttavia "hittibiisejä", joita ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua kiinnostavaksi tai hyväksi musiikiksi. Ei, mielestäni Katy Perry ei myöskään ole erityisen kaunis, sillä on vaan liikaa meikkiä. Katy itse sanoi Seventeen-lehdessä olevansa ruma ilman meikkiä...ditto! Ja ne ilmeilyt...yök. Mun mielestä myös Katy Perryn mies on epäilyttävä ja joka suhteessa yksinkertaisesti creepy. Kaikki Katy Perryn olemuksessa ja esiintymisessä on ärsyttävää. Ärsytti lukea lehdestä, miten Katy Perry samastuu kissoihin. Kuinka omaperäistä, kurnau! Ja eikö kissojen omistaminen muka ole aina ollut vähän trendikkäämpää kuin koirien?
Jep jep joo. Jos tykkäätte Katysta yhtä vähän kuin minä, lukekaa tämä Cat Party -blogin postaus. Enpä olisi osannut sanoa asiaa itse yhtään paremmin.
EDIT: On suorastaan pyhäinhäväistys, että Katy Perry väittää olevansa Amerikan Lily Allen - PAITSI LAIHEMPI! Katy f* off.
Eilinen ilta oli niin kiva: ystäväni Veera tuli käymään ja tarkoituksena oli katsoa vihdoin Godardin Hullu-Pierrot, kuten taisin aiemmin mainitakin. Avattiin pullo valkoviiniä ja juteltiin lopulta neljä tuntia parisuhteista ja elokuvista. Kaikkien kanssa perustavanlaatuinen elämän ja rakkaussuhteiden analysointi ei onnistu, mutta Veeran kanssa se keskustelu on aina yhtä hienoa ja hedelmällistä. Yksin jäätyäni juttelin vielä pari tuntia S:n kanssa, virtuaalijuopoteltiin yhdessä ja aamulla kun heräsin, mulla oli krapula! Siis kolmesta viinilasillisesta, huh.
Lähdin helpottamaan oloa Johannan kanssa Pacificon brunssille. Hesarilla sijaitsevan "hippibaarin" hämyisessä ja rennossa reggaetunnelmassa nautittiin ehkä pikemminkin aamiais- kuin brunssiruokaa - tarjolla oli ruispaahto- ja ruisleipää, croissantteja, levitteitä (huom. myös Nutellaa ja maapähkinävoita!), vihanneksia, juustoa, kinkkua, paistettuja tomaatteja (ei vihreitä), kidneypapuja, munakokkelia, nakkeja ja lihapullia, erilaisia kastikkeita ja dippejä, raejuustoa, jogurttia, mysliä, hedelmiä ja marjoja, sekä mehuja ja reilun kaupan kahvia ja teetä. Munakokkeli oli paistettu aika kuivaksi ja croissantit olivat ihan kuin niitä marketticroissantteja, missä taikina poksautetaan ulos purkista. Nälkä lähti tällä perusaamiaisella ja hintaansa (9,95 €) nähden se oli ehdottomasti hyvä. Suosittelen pöytävarauksen tekemistä, sillä ainakin klo 12-14 paikka oli tupaten täynnä ja me saatiin pöytä vain, koska meillä oli hyvä tuuri ja täydellinen ajoitus.
Huomasin muuten taas kerran, että tarvitsen oikeasti uuden, hyvän kameran. Käyn henkistä kamppailua siitä, kumpaa tarvitsen enemmän, oikeasti laadukasta kameraa vai Marc Jacobsin Hillier Bagia. Vaaka on ollut aika vahvasti Hillieriin kallellaan, mutta näitä kuvia katsellessa odotan kyllä kovasti Stockan hullujen päivien esitteen kolahtamista postiluukusta.
Twiggy on yksi ihanimmista naisista, joita tiedän. Rakastan 60-luvun ilmiöitä, tyyliä ja kaikkea sitä, mitä ko. aikakauteen liittyy. Ja Twiggy on tietysti yksi koko vuosikymmentä määrittävistä henkilöistä, ainakin jos katsotaan populaarikulttuurin kannalta. Jos saisin uudelleensyntyä ihan kenen tahansa kenkiin, niin se olis Twiggy. Tai ehkä Brigitte Bardot.
Kenellä muulla tapahtuu aina täydellinen sekoaminen, kun jotain saa halvalla? No mulla tapahtuu. Aina. Vaikka olisin päättänyt, että nyt en kyllä osta mitään, meen vaan vähän katselemaan. Menin tänään taas vähän katselemaan, mitä kaikkea Sokoksen 3+1 päivillä olisi tarjouksessa...ja lähdin sieltä 85 euroa kevyemmän kukkaron kanssa. Onneksi tuli kuitenkin ostettua juttuja, joita oikeasti tarvitsin, mutta toisaalta myös juttuja, joita en olis juuri nyt ostanut, tai olisin ostanut ne halvemmalla, jos en olisi joutunut ostossekoamisen valtaan. Ostin siis Osiksen hiuslakan, Estee Lauderin kasvoveden, Cliniquen silmänympärysvoiteen, L'orealin ripsarin ja vartalovoiteen, Palmolive-suihkusaippuan ja deodorantin, Lumenen käsivoiteen, hiuksille ja kynsille tarkoitetun Piimax-ravintolisäpurkin, hammaslankaa sekä kynsilakat Max Factorylta ja Rimmeliltä.
Sen jälkeen kävin vielä S-Marketissa ostamassa alennuksessa olleita kiivejä, leipäjuustoa ja suklaa-rommipalloja, mozzarellaa, broilerinfileitä, rahkaa, turkkilaista jogurttia, maitoa ja mustikoita. Noin niinku tiedoksi, jos jotain kiinnostaa!
Alun perin piti mennä töistä suoraan spinningiin ja sieltä suoraan kotiin, koska mun piti viettää tänään iltaa ex-työkaverin (joka on myös hyvä ystävä) kanssa. Mutta koska hän olikin edelleen kipeä, mulla tuli koti-ilta. Oon viettänyt viime aikoina niin paljon koti-iltoja, että mua itse asiassa harmittaa, etten päässyt tänään ulos. Nyt lupaan muutenkin aktivoitua vanhassa lempiharrastuksessani eli kaljan juomisessa, muuten musta tulee pian raivoraitis. Mutta tänään aion katsoa kaljanjuonnin sijaan vihdoin Luis Buñuelin elokuvan Porvariston hillitty charmi, joka on ollut elokuvalistallani jo vuosia. Ja sitten nukkua. Ja huomenna siivota, käydä vanhempien luona kuulemassa kuulumiset Hong Kongista ja illalla tavata ystävää Godardin Pierrot Le Fou -leffan merkeissä.
Juttelin äsken S:n kanssa. Tänään on suuri juhla, kun S:n perhe juhlii 50 ihmisen voimin isoäidin 80-vuotissyntymäpäivää. Juhlista on jo ehditty riidellä suvun naisten kesken, ja nimikoidut syntymäpäiväpaidatkin on teetetty. S:llä oli järjetön stressi. Kivaa, että mä voin viettää koti-iltaa elokuvan ja suklaapalleroiden kanssa, ilman stressaavia sukuvelvoitteita, jotka siellä on ihan eri kaliiberia kuin täällä. Tänään tuli myös vastaus S:n jatko-opintoihin liittyen: jos laitoksen johtaja saa rahoituksen omaan tutkimushankkeeseensa, se haluaisi palkata S:n tutkimusassarikseen, ja se työ alkaisi jo 1.6. Damn! Sillä mä olen jo paitsi henkisesti valmistautunut lähtemään toukokuussa Brasiliaan, ilmoittanut myös töissä, että lopetan. Tilanteiden muuttuminen kannattaisi varmaan ottaa jännityksen kannalta, ja sitähän se on!
Laitan tähän vielä perjantai-illan iloksi videon, jonka löysin tänään. Ja josta pidin paljon! Elämä ja matkustelu ja kaikki ♥ Have a fabulous Friday!
Uutinen Hollywoodin kultakauden ikonin Elizabeth Taylorin kuolemasta saavutti minut tänään puoli neljältä yhden Facebookin statuspäivityksen ansiosta. Parahdin tiedon samassa avokonttorissa istuville työkavereilleni, joiden vastaus oli "old news, tossahan se on pyörinyt jo pitkään CNN:llä".
No! Mulle Liz Taylorin kuolema ei sinänsä sisällä suurempaa henkilökohtaista merkitystä, vaikka rakastankin vanhoja Hollywoodin studiokauden elokuvia ja niiden elokuvien tähtiä. Jotenkin näiden legendojen ja ikonien poismeno tuntuu aina oudolta, koska eikö ne oo tavallaan kuolemattomia?! Samanlainen tunne oli yhden lempinäyttelijäni, Dennis Hopperin, sekä tietty Wacko Jackon kuoleman jälkeen. Tähän mennessä surullisin olen ollut George Harrisonin poismenosta vuonna 2001. Henkilökohtaisesti koskettavia tähtikuolemiakin tulee vielä. Ainakin Paul McCartneyn ja David Bowien...mutta en halua edes ajatella asiaa!
Lepää rauhassa Cleopatra, pääset hengailemaan taas Michaelin kanssa - kuten kaverini osuvasti totesi.
Lisää Elizabeth Taylorin elämästä ja urasta voi muuten lukea esim. New York Timesin sivuilta. Obs (Hyvä Olli)! Tämän nekrologin kirjoittaja on kuollut vuonna 2003. Jonkin aikaa on siis Lizinkin kuolemaa jo odoteltu.
Oscar Wilde on yksi mun eniten ihailemia ajattelijoita. Ehkä sen takia lainailen Wilden sanomisia suhteellisen useasti. Edellä oleva lainaus tosin on melko ajatuksia herättävä.
Aihe tuli mieleen ehkä siitä, että kävin tänään kampaajalla, missä keskustelin ihanan kampaajani Katren kanssa lähes kaksi tuntia pelkästä kauneudenhoidosta: hiuksista (myös muista kuin omistani), meikeistä, hoidoista, ripsipidennyksistä ja manikyyreistä. Toisin sanoen aiheista, joista yleensä tulee harvemmin keskusteltua kenenkään kanssa, mutta jotka yhtäkkiä tuntuivatkin jotenkin maailman tärkeimmiltä. (Btw Katre näytti, kuinka saan Brasiliasta ostamillani kynsinauhaleikkureilla leikattua ylikasvaneet kynsinauhani kokonaan pois, mutta välttääkseni veristä lopputulosta otan edelleen mielelläni vastaan vinkkejä hoitoloista Helsingissä, joissa manikyyrin yhteydessä leikkaavat kynsinauhat pois sen sijaan että vain työntäisivät niitä sivuun puutikulla.) Nyt mulla on vähän entistä lyhyempi ja vaaleampi polkkatukka.
Tämän lisäksi juttelin tänään veljen kihlatun kanssa kauneusleikkauksista. Muistan, kuinka loukkaannuin silmittömästi, kun isän äidille antamasta joululahjakirjekuoresta paljastui tuhansien eurojen lahjakortti kasvojenkohotukseen. Vain siksi, että äiti oli joskus sivulauseessa maininnut sellaisen olevan ehkä pian tarpeen. Suivaannuin myös, kun veljeni kaunis morsian valitti pieniä rintojaan ja julisti laitattavansa kunnon silikonit heti, kun mahdollista. Se on turhaa! Sullahan on ihana rintavarustus! En siis todellakaan haluaisi, että elämäni upeat naiset ryhtyis leikkelemään itseään. Joskus olin vielä sitäkin mieltä, etten minäkään...
Kunnes asuin muutaman kuukauden Brasiliassa, ja kauneusleikkauksista tuli arkipäivää. Kuntosalilla joka toisella naisella oli silikonit, eikä niitä todellakaan häpeilty esitellä. Brasilialaiset ihailevat pyöreitä takamuksia ja lattapyllyt korjataan implanteilla. Kaverini serkun vaimolla on pohjeimplantit. Kauneusleikkausten kilpailuttaminen on helppoa, koska tarjontaa on paljon (joka kadunkulmasta löytyy jonkinlainen klinikka). Hammasklinikoista ja kauneushoitoloista en edes mainitse, niitä on pilvin pimein, kaikkialla.
Mulla ei ole koskaan ollut järin hyvä itsetunto ulkonäköni suhteen, jotenkin olen aina ajatellut itseni vähän rumempana kuin muut. Lisäksi mulla on lihavan tytön identiteetti, ihan sama kuinka paljon painan tai mitä peilissä näkyy. Olin lapsena ylipainoinen, ala-asteella olin se läski, jota pojat haukkui. Olen siitä asti ollut "se läski", vaikka haukut on vaihtuneet kehuihin ja rakkauteen. Jokainen ylimääräinen kilo merkitsee maailmanloppua, olen ollut varmaan koko elämäni laihdutuskuurilla ja pelkään lihomista enemmän kuin pitäisi. Pelkään, että jos koskaan saan lapsia, ei kroppani koskaan enää palaa ennalleen. Ja miten sitten voin rakastaa sitä? Josta pääsinkin keskustelussa kälyni kanssa siihen, että onneksi meillä on Brasilia, tuo kauneusleikkausten luvattu maa.
On ihan sama, kuinka paljon joku toinen rakastaa, jos itse ei ole onnistunut löytämään rakkautta itseensä. Olen yrittänyt opetella, mutta tuntuu, että haluaisin aina olla parempi = kauniimpi. Ihan kuin hyvyys olisi kauneutta. Eihän se ole, mutta miksi sitä on niin vaikea ymmärtää?
Tähän sopii New York Timesin James Franco -video. Siinä James Franco näyttää, miten näyttelijät suutelee (itseään). Se on varmaan tosi tyytyväinen itseensä. Tai ehkä ei?
Viikonlopun Lahti-bailaus oli yllättävän raskasta. Lähdin sinne siis lauantaina ala-asteelta saakka koossa olleen tyttöporukan + heidän miestensä kanssa juhlimaan yhden ryhmän jäsenen miehen 30-vuotissynttäreitä. Oli mahtavaa, että koko joukko oli pitkästä aikaa kasassa, tietysti vain S:n puuttuminen harmitti. Saavuttiin Lahteen viiden maissa, otettiin hotellilla skumpat ja suunnattiin sitten juhlapaikalle, jossa juhli illan aikana noin sata vierasta. Harvapa voi sanoa omistavansa sata hyvää ystävää, mutta tämä tyyppi voi. Niin sosiaalista ihmistä en ole tavannut toista, ja on helppoa uskoa, että hänestä pidetään paljon! Juhlat oli erittäin onnistuneet ja illan kruunasi tietysti juhlakalun langon, Lenni-Kalle Taipaleen ja Idols-tuomarina nähdyn Sami Pitkämön bändi. Tanssin pitkästä aikaa (varastoon taas seuraavaksi vuodeksi) ja juhlatilan sulkeuduttua baarissakin oli hauskaa. Tuli juotua aika paljon skumppaa ja kossuvissyjä. Joskus aamuviideltä rymyttiin nukkumaan ja aamulla varhain pääsin vieläpä hotellin aamiaiselle. Onnea vielä kerran Veltsulle, oli loistavaa! Kuvia saatte, ehkä, jos siellä pyörinyt valokuvaaja lataa kuvansa nettiin.
Eilen vietin päivän veljeni perheen kanssa. Vanhemmat on edelleen matkalla Hong Kongissa, joten me hengailtiin eilinen niillä. Olin puoli kuollut kun pääsin vihdoin kotiin, eikä filis ole juurikaan muuttunut tänään. Heräsin aamulla vitutukseen ja krapulaiseen oloon. Kerron vitutuksesta huomenna lisää, kunhan saan siihen vähän etäisyyttä. Työpäivä meni väsyneissä merkeissä ja peruin ilmoittautumiseni spinningiinkin, koska tuntui, etten selviäisi siitä rääkistä hengissä. Näin muuten viime yönä ihan pimeetä unta, kuinka mun kuntosalikortti oli vanhentunut/kadonnut/jotain, enkä sen takia päässyt salille. Yritin väkisin ja vaikka mitä keinoja, väkivallasta kiristykseen, käyttäen päästä jumppaan, mutta turhaan. Vakavaa hommaa toi jumppaaminen! Ei vissiin pitäisi syödä kokonaista pizzaa just ennen nukkumaanmenoa. Tässä on tämän hetken todella väsynyt minä (joka aikoo nukkumaan heti, kun tämä on kirjoitettu).
Ihanaa, että nyt voin vaan olla koko illan. Katsoin äsken elokuvan 127 Hours ja tykkäsin. Se on tositapahtumiin perustuva elokuva kalliokiipeilijästä, jonka käden iso lohkare murskaa, ja joka jää sen vuoksi loukkuun kallion railoon. Tykkäsin elokuvan kuvauksesta ja leikkauksesta, se pelasi ainakin alkuun pitkälti C.S.I. Miami-maisilla lähäreillä, kirkkailla väreillä ja nopeilla leikkauksilla. Elokuvan lopussa tuli tietty mietittyä, mitä kaikkea sitä olis lopulta valmis tekemään säästääkseen oman henkensä. Saatoin voida hetken jopa hieman pahoin... Tykkäsin yllättäen myös pääosassa olleesta James Francosta! Katsoin jokin aika sitten Francon toisen elokuvan Howl, ja siinä tyyppi ei oikein herättänyt mitään tunteita. Ei tosin ollut huonokaan! Mutta miten se olikin niin onneton Oscareiden juontajana? En voi käsittää. Ehkä sitä saattoi vähän jännittää.
Voin päättää illan tähän, koska James Durbin lauloi just Paul McCartneyn Maybe I'm Amazed American Idolissa. Yks mun lempibiiseistä koskaan. Nyt mua unettaa. Huomenna aion filosofoida, koska ne ajatukset ovat päässä jo nyt, mutten vaan yksinkertaisesti jaksa kirjoittaa!
Nyt tuli aika samanlainen otsikko kuin aiemminkin on ollut. Mutta Une femme est une femme vaan on niin hyvä, yksi mun lempi Godard-leffoista. Ja Anna Karina vaan niin...ah. Ihana. Tänään sain Facebookissa privaattiviestin joltain randomtyypiltä, joka sanoi. "Aika erikoinen kuva sinulla. Mutta nätti olet kyllä mielestäni ;)" Profiilikuvanani on siis Anna Karinan kuva tästä samaisesta elokuvasta... Tiedoksesi sinulle, kirjoittaja: jos et tiedä, kuka siinä kuvassa on (että se en ole minä vaan yksi tietty), ei kannata lähestyä.
Tänään on ollut mahtava päivä: Gtalk-treffit heti aamulla ennen töihin menoa, aurinkoa, kivaa lounasseuraa töissä, ja nyt vaan koti-ilta. Huomenna Lahteen.
Tänä iltana sain taas järkyttävän kipinän päästä opettelemaan argentiinalaista tangoa! Surffailin blogeissa, Bloggerissa kun on se "seuraava blogi" -linkki sivun vasemmassa ylälaidassa, ja eksyin argentiinalaista tangoa tanssivan pariskunnan blogiin. I want I want!
Oon halunnut lähteä tanssimaan tangoa jo vuosikaudet. Sopivan rohkeaa paria ei ole vielä tähänkään mennessä löytynyt, argentiinalainen tango kun käsittääkseni vaatii mieheltä suht paljon: hyvää rytmitajua, vahvuutta pidellä naista ja tietysti tosi vahvaa tunnetta juurikin tätä tanssia kohtaan, koska suuri osa tangosta on intohimon, mustasukkaisuuden jne. kuumien tunteiden ilmentämistä miehen ja naisen välillä. Eikä se tietysti helppoa ole naisellekaan, mutta uskoisin olevani kehityskelpoinen.
Muistaakseni vuonna 2006 onnistuin melkein, kun nuorena kilpatanssia harrastanut ystäväni Tapsa pitkällisen (kuukausia, vuosia) suostuttelun, itkun ja anelun jälkeen melkein suostui! Mutta lopulta se sit vaan totesikin, että "tulin siihen tulokseen, että voisin lähteä jos olisin TOSI rakastunut". Ei ollut minuun, eli se siitä melkein onnistumisesta.
Elän vielä toivossa, että pääsisin joskus vielä harjoittelemaan. Tarjouksia otetaan vastaan. Tässä vähän fiiliksiä., yksi mun ehdottomista suosikkitangoista ikinä (josta muuten Grace Joneskin on tehnyt oman samannimisen versionsa). Suosittelen muuten hankkimaan Astor Piazzollan live-DVD:n jos tango kiinnostaa. Mulla on myös Gotan Projectin vastaava, ja vaikkei se ihan perinteistä tangoa olekaan, niin se on silti vaan niin älyttömän hyvä.
Pretty Woman on varmaan jokaisen 90-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneen lempielokuvista! Tai vaikkei lempi, niin ainakin leffa jota ei ole vaan mitenkään voinut välttyä näkemästä (yleensä vieläpä useaan kertaan). Se tuli pari viikkoa sitten telkkarista, silloin S oli vielä täällä ja katsottiin se yhdessä. Viime kerrasta olikin aikaa!
Julia Robertsin asut Pretty Womanissa on tietysti klassikoita! Päätettiinkin S:n kanssa äänestää parhaasta puvusta ja oli muuten vaikeaa. Mä muistan, että lapsena mun suosikkiasu oli se hutsupuku, joka Julialla on päällä ekassa kohtauksessa kun se pokaa kadulta Richard Geren! Siis SE. Totta tää on. Pitää oikein googlata se asu, huh.
Nyt mun mielestä ehdottomasti hienoin oli valkoinen kävelypuku vai mikäköhän olis oikea sana tituleeraamaan sitä puhvihihaista mekkoa? Kävelypuvusta tuli mieleen, että olen tosi ihastunut vanhahtaviin suomen kielen vaatekappaleita kuvaaviin sanoihin, kuten pusero tai ulsteri tai kävelypuku. Tai kävelykengät. Nykyisin kieltä turhaan yksinkertaistetaan, jonka seurauksena kaikesta tulee vaan paitoja ja takkeja ja kenkiä. Mutta valitsisin siis tämän parhaaksi Pretty Woman -asuksi.
S:n mielestä aivan ehdoton ykkönen oli Julian poolopelissä käyttämä ruskea-valkopilkullinen leninki (muuten ihana sana myös!). Se kertoi jo pienempänä ihailleensa sitä ja asukokonaisuutta hattuineen, vöineen ja käsilaukkuineen. Se on kyllä kieltämättä classy, ja mulla tuli heti mieleen, löytyisiköhän jotain vastaavaa nettikaupoista. Löysin kaksi, Asokselta ja Topshopista. Harmi, että Asoksen mekko oli hieman liian arkinen versio verrattuna siihen mitä haluaisin, ja Topshopista taas oli koot loppuneet.
Ai niin, tänään tapahtunutta:
Aamulla bussissa istui sekopää, jonka viereen tietysti minä menin istumaan. Lähdin siitä kyllä aika nopeasti, kun se nainen (keski-ikäinen, hyvin pukeutunut) alkoi huutaa ja kiroilla hulluna. Sitä jatkui koko loppumatkan, jonka aikana se ehti mm. kertoa perheensä tarinan ja haukkua kaikki bussissa olevat. Poistuessaan se vielä huusi "Valtio, tai siis kaikki te huorat, maksatte mun pikavipit. Sitä saa mitä tilaa."
Töiden jälkeen menin spinningiin (se oli vaan 45min, tylsä, mutta 90-luvun musateemalla, olikin ollut ikävä 2Unlimitedia) ja sieltä S-Markettiin. Ostin Mignon-munan joka maksoi 1,60 euroa! Ja se on ihan onnettoman pieni nykyisin. Oli pakko ostaa kaksi ja söin ne hyvällä ruokahalulla ja huonolla omatunnolla.
Rautatieasemalla, penkkien luona Forexin edessä makasi mies, kun kävelin siitä ratikalle. Vieressä seisoi kädet hartaasti ristissä reisien edessä vartijoita. Mietin, että olikohan se mies kuollut. Yritin nimittäin pitkään katsoa, hengittääkö se, mutta en ainakaan huomannut mitään liikettä sen kaulalla, rinnalla tai vatsalla, vaikka kuinka yritin. Lähdin sitten kotiin, enkä jäänyt seuraamaan, mutta asia jäi häiritsemään. En kyllä löytänyt nettilehdistä, että kukaan olis kuollut asemalle, ehkä se oli sittenkin vaan sammunut.
Mulla on maailman ihanimmat vanhemmat. Tajusin sen taas kerran, kun kävin niiden luona mun lapsuudenkodissa tänään töiden jälkeen hengaamassa. Äiti ja isä lähtee huomenna reiluksi viikoksi Hong Kongiin, joten kävin vielä viettämässä aikaa niiden kanssa ennen sitä, ja pesemässä taas vähän pyykkiä, sillä mullahan ei ole pesukonetta. Juotiin kahvia, syötiin iltapalaa, lueskeltiin Hong Kong -kirjoja ja lehtileikkeitä, katsottiin Muodin huipulle ja päiviteltiin äidin kanssa, kuinka väärä henkilö putosi! Tuomaksen olis ihan ehdottomasti pitänyt lentää sieltä kuin leppäkeihäs, se sen asu oli ihan karmiva. Anne-Marin luomus oli mun mielestä illan paras yhdessä Suvin kanssa. Oivoi.
Nyt on ihan sellainen olo, että tulee tosi kova ikävä äitiä ja isää, vaikka eihän ne oo poissa kuin hetken vaan. Mun suhde niihin ei oo ollut näin hyvä aikoihin. Näin rento ja hassutteleva ja iloinen. On ihanaa olla niiden kanssa. Silloin, kun vielä asuin siellä väliaikaisesti, olin jatkuvasti hermo kireällä enkä osannut arvostaa ja nauttia niiden seurasta tai edes siitä efortista, että ylipäänsä antoivat mun asua siellä, ja vielä ruokkivatkin. Olen kiitollinen ja onnellinen, mulla on mahtava perhe. Tiedän, että osaan arvostaa sitä entistäkin enemmän.
Hei, muihin aiheisiin. Tänään olin Rolling Stones -pilvessä koko päivän! Siis mun sydän pakahtuu yksinkertaisesti siitä syystä, että Angie on yksi maailman parhaista kappaleista (eikä tietty ainoa Stones helmi). Joten, tässä se kaikille teille hyvän yön kappaleeksi. Samalla muistin, että olen jemmannut yhtä mieletöntä Rollari-kuvaa arkistoissani, ehkäpä senkin aika tulisi tässä joku päivä.
Rakkautta!
Angie, Angie
when will those clouds all disappear?
Angie, Angie
where will it lead us from here?
With no loving in our souls
and no money in our coats
You can't say we're satisfied
But Angie, Angie
you can't say we never tried
Angie, you're beautiful
but ain't it time we said good-bye?
Angie, I still love you
remember all those nights we cried?
All the dreams we held so close
seemed to all go up in smoke
Let me whisper in your ear:
Angie, Angie, where will it lead us from here?
Oh, Angie, don't you weep
all your kisses still taste sweet
I hate that sadness in your eyes
But Angie, Angie
ain't it time we said good-bye?
With no loving in our souls
and no money in our coats
You can't say we're satisfied
But Angie, I still love you, baby
Ev'rywhere I look I see your eyes
There ain't a woman that comes close to you
Come on Baby, dry your eyes
But Angie, Angie
Ootteko koskaan kuulleet horse divingista, eli suoraan suomennettuna hevossukelluksesta? No minäpä en! Mutta Getty Imagesissa kuvia etsiessäni löysin tän hämmentävän lajin ytimeen. Kuvat vuodelta 1955, joka oli ehkä hevossukelluksen kulta-aikaa.
Mä en ehkä uskaltaisi kokeilla, mutta todellakin haluaisin nähdä tämän livenä!!!! Tosin taitaa olla, että laji on taidettu kuopata joskus 70-luvun loppupuolella. Olis mielenkiintoista tietää, mitä heppa ajattelee koko asiasta. Oli miten oli, ainakin kuvat on ihan mielettömiä.
EDIT: Wikipedia sanoo, että hyppäämisestä kieltäytyneille hevosille on annettu sähkösokkeja tms. EN missään nimessä ole moisen toiminnan kannalla ja perun puheeni siitä, että haluaisin nähdä tätä livenä. Olen silti sitä mieltä, että kuvat on hienoja, vaikken missään nimessä hyväksykään mihinkään elävään olentoon (paitsi ampiaisiin) kohdistuvaa julmuutta.
On ollut jotenkin superrankka viikonloppu. Johtuu varmaan pitkälti siitä, etten ole hetkeen treenannut ulkoilua! Kuten taisin sanoakin, olen mummoutunut kotiin, eikä se voi ikinä olla hyvä juttu.
Tänä viikonloppuna olin siis ulkona molempina iltoina! Spectacular, I would say. Perjantaina lähdin töistä Sinin kanssa Porvoonkadun kotietkojen kautta firman bileisiin, huh. En tiedä, voiko firman bileistä koskaan pitää...tai siis voi kai, jos vaan on tarpeeksi mahtava firma! Onneksi oli paljon kivoja tyyppejä, paljon drinkkilippuja ja itse asetettu kotiintuloaika (keskiyö). Mukavinta oli kuitenkin olla pitkästä aikaa Sinin kanssa, ehdittiin meidän intensiivisten 1,5 tunnin privaattietkojen aikana keskustella henkeviä kummankin elämästä, mikä oli ihanaa ja parasta. Drinkkiliput teki tehtävänsä ja eilinen oli silkkaa kamppailua, että pääsin johonkin järjelliseen kuosiin ystävän 30-vuotisjuhlia varten. Hyvä että pääsin, sillä myös nämä juhlat olivat superhauskat! Synttärisankari on lähdössä New Yorkiin ensi viikolla, joten lahjaksi kerätty päivä paikallisessa luksus-spassa näytti olleen myös tosi mieluisa!
Tänään mun olo on ollut kaiken hauskanpidon jälkeen väsynyt ja vähän haikea. Mietin, että menisin elokuviin katsomaan ehkä Biutifulin tai Orioniin Aamiainen Tiffanylla, mutta toisaalta en tiedä jaksanko. Pitäis valmistella työasioita huomiseksi ja opiskella portugalia joten ehkä pysyn kotona ja katson jonkun elokuvan täällä. Tänään mietin myös, miksei mullakin vois olla pitkä ja paksu tukka, sellaisesta oon haaveillut aina. Kerran mulla oli hiustenpidennys, jonka kanssa sain hetken tuntea, miten kivaa olis, kun vois aina vaan näyttää hyvältä laittamatta hiuksia. Nyt niiden kanssa saa taistella hulluna, että ne näyttäis edes vähän siedettävältä. Googlailin ihania lettikuvia, laitan niitä tähänkin. Ja sitten jotenkin eksyin Lily Colen kuviin, joka on niin kaunis. Mutta miks Lily Cole on tehnyt jotain "sweet sixteen" -poseerauksia Playboylle???? En tajua. Nyt sen ihanuudesta lähti pieni osa pois.
Tää päivä oli hyvä päivä! Monia hyviä juttuja tapahtui. Pieniä, mutta merkityksellisiä.
Koin tänään ensimmäiset riemun ja onnen tunteet töissä sitten tammikuun, kun aloitin. Se sai muistamaan, miksi nautin niin paljon tästä työstä, kun tein sitä muutama vuosi sitten. Olo oli niin hyvä, että harmitti kun en voinut jakaa sitä kenenkään kanssa. Olisi tehnyt mieli soittaa jollekin kaverille, mutten sitten koskaan soittanut. En tiedä miksi. Mulle tarjottiin tänään myös töitä, syksyksi. Se oli hienoa! Harmi, että syksyn suunnitelmat on edelleen levällään, enkä siis osannut antaa vastausta suorilta. Päivän kruunasi vielä bussikuski, nuori poika joka ehkä halusi vaan eloa tylsään duuniinsa. Kuski jutteli matkustajille mikrofonin välityksellä koko matkan, selosti reitillä etenemistä, säätilaa, tapahtumia matkan varrelta sekä vielä päätepysäkille saavuttaessa lentokonehenkisen perilletulotoivotuksen. Ihmiset oli ihan jäässä eikä kukaan oikein osannut sanoa mitään. Mä olin entistäkin iloisempi!
Vieläkin tärkeämmiksi päivän pienet jutut muodostuivat, koska oon ollut aika allapäin tällä viikolla ja viime viikon lopullakin. Mulla on ollut niin huono olo, johtuen todennäköisesti jostain v-mäisesta vatsapöpöstä. Olin saikulla maanantain ja tiistain, ja vaikka nyt olen palannut tosiaan jo töihin, on olo edelleen huono. Ärsyttävää! Tänään kokeilin body pumppia, virhe. Kärsin ja tärisin koko tunnin.
Kaiken huippu oli, että onnistuttiin eilen kehittämään S:n kanssa ihan hirveä tappelu ihan merkityksettömästä asiasta. Asiasta, joka ei millään tavalla vaikuta meidän suhteeseen eikä ole riippuvainen mistään, mitä kumpikaan meistä tekee = täysin turhasta. Koko homma kärjistyi lopulta siihen, että huusin ja paruin silmät punaisena puhelimeen. Ja miten reagoin S? Pysyi tyynen rauhallisena, rauhoitti mut ja sen jälkeen asia saatiin keskusteltua halki ilman draamaa tai äänen korottamista. Koen olevani onnekas, että ansaitsen kaiken sen pyyteettömän ja kärsivällisen rakkauden, jonka S mulle antaa. Mulla sen sijaan on vielä paljon opeteltavaa siinä, miten hallita omaa draamantajuani ja räjähdysalttiutta. Ja ennen kaikkea, miten lopettaa täysin mitättömien asioiden vatvominen ja niistä ongelmien tahallinen leipominen.
Tänään löysin Guardiankin sivuilta ihan mahtavan sarjan David Bowien vanhoja kuvia ja haluan jakaa ne teidän kanssa. Etenkin toiseksi viimeisess kuvassa nuori David Jones Hermionensa kanssa näyttää siltä, ettei todellakaan tiedä mitä kaikkea vielä tulee tapahtumaan. David <3
Twin Peaks on ollut lempi tv-sarjani siitä asti, kun katsoin sen ensimmäistä kertaa (huom. kunnolla! vuonna 1991 sohvan takaa salaa kurkistelua ei lasketa) joskus 90-luvun lopulla. Sarja jaksaa kiehtoa, jännittää, huvittaa ja pelottaa mua edelleen, ja viimeksi kahlasin kaikki jaksot läpi viime joulukuussa ollessani Brasiliassa. Enkä muista kuinka monetta kertaa!
Hahmoista eniten rakastan tietysti Audrey Hornea. Muistan, että nuorempana Audrey tuntui niin aikuiselta ja jännittävältä. Ja Audreyn elämä oli niin vaarallista. Ah. Nythän hahmoon suhtautuu tietty täysin eri tavalla, ja viimeks kun katsoin sarjan läpi, innostuin uudestaan Audreyn tyylistä (viimeksi näin oli silloin joskus 90-luvulla), jonka muistettavimpia elementtejä on varmaankin kynähameet, punainen huulipuna ja mustavalkoiset kävelykengät. I WANT THAT ONE!
Audreyn tyyli on ihana. Se ei paljasta juuri mitään ja tihkuu silti seksiä. Kaikki hahmon pukeutumisessa, koulutyttömäisestä asusta pikkumustaan ja silkkipuseroon suorastaan valuu hunajaa. Se on vaan jotenkin niin tuhma! Tanssikohtaus Double R Dinerissä on yksi mieleenpainuvimmista koko sarjassa. Jukeboksi, vekkihame, muotoja nuoleva neule ja ne kengät (itse asiassa kaikki Audreyn kengät)... Juuri nyt mun must have -listalla on vekkihame, ei ruudullinen, mutta kuitenkin.
I heart Audrey.
EDIT: Eikä sovi tietenkään unohtaa Audreyn legendaarista kirsikkatemppua!
PS. Mikä ihme tätä mun bloggeria vaivaa, kun en enää saa ladattua kuvia kuin vanhalla editorilla, ja kaikki asetukset on ihan sekaisin? HELP!
Ja miehille tietysti myös. Toivottavasti teille naistenpäivä on joka päivä.
Halusin linkittää jonkun naisten biisin tänään päivän kunniaksi Facebookissa. Mahdollisia ehdokkaita googletellessani huomasin, että hakutuloksiin tuli järjetön määrä listoja kuten strong songs for strong women, comfort songs for women, empowering songs for women tai you are beautiful, you really are -songs for women. Kokeilepa googlettaa "songs for men" ja tulokseksi ei varmasti tule mitään näin selviät kun se douchebag jätti sut -songs for menejä. Valitsin sitten Facebook-biisikseni vanhan suosikkini John Lennonin (John I love you) ja Yoko Onon Woman Is the Nigger of the Worldin, joka on paitsi mahtava biisi, myös sanomaltaan erityisen paikkansapitävä, etenkin siihen aikaan vuonna 1969, kun Yoko on lanseerannut ko. sanonnan. Toivottavasti tykkäsitte biisistä!
Naistenpäivän kunniaksi ja vastaiskuna kaikenmaailman petettyjen ja jätettyjen itkuvirsille bloggaankin vähän toisenlaista naisenergiaa. Nimittäin Cherin! Mun on pitänyt blogata Cheristä jo pitkän aikaa, ja mihinpä päivään nämä Cher-quotet paremmin sopisivatkaan kuin tähän kyseiseen.
Tässä siis kaikille teille ja meille.
"A girl can wait for the right man to come along but in the meantime that still doesn't mean she can't have a wonderful time with all the wrong ones."
"Don't take your toys inside just because it's raining."
"I don't need a man. But I'm happier with one. I like to have someone I can touch and squeeze and kiss. But I don't fold up and die if I don't have a man around."
"Anyone who's a great kisser I'm always interested in."
"Men should be like Kleenex, soft, strong and disposable."
"Until you're ready to look foolish, you'll never have the possibility of being great."
"Yes, it's a man's world, but that's all right because they're making a total mess of it. We're chipping away at their control, taking the parts we want. Some women think it's a difficult task, but it's not."
"I'm still friends with all my exes, apart from my husbands."
"I've always taken risks, and never worried what the world might really think of me."
Aargh! Äsken tunsin itseni taas naurettavammaksi, kuin pitkiin aikoihin!
Olen siis kipeänä, jossain pirun vatsataudissa. Tänään oli maailman huonoin omatunto siitä, etten ollut töissä vaikka mulla olis töitä tehtävänä. Lisäksi pitäisi hoitaa yksi akuutti palkka-asia, jonka due to olis HUOMENNA. No, lähdin sitten myöhään illalla toimistolle. Että saisin hoidettua kaikki mieltä painavat asiat. Ja etten tartuttaisi muita toimistolla olevia. Kun nousin bussista, tajusin että olin unohtanut toimiston kulkukortin kotiin! EI VOI OLLA TOTTA!!! Olin ihan varma, että laitoin sen käsilaukkuun ennen lähtöä! (joo, olin laittanut, mutta väärään laukkuun!)
No, ei auttanut kuin odottaa seuraavaa bussia, joka veisi mut takaisin kotiin. Ainakaan toi ei varmasti parantanut mun oloa yhtään, kuten ei tieto siitäkään, että mun on pakko lähteä byroolle huomisaamuna, vaikka sitten oksennuspussin kanssa. Kotimatkalla kävin Siwassa, vaikka en ikinä normaalisti käy Siwassa, ja ostin laskiaispullia. Söin sitten harmitukseeni spagettia pestolla ja ja parmesanilla, ja laskiaispullan. Kipeenä ei varmaan tarvitse laskea kaloreita sen paremmin kuin hiilareitakaan.
Mä rakastan ilmapalloja! En siis sellaisia Tiimarista ostettavia, joita saa puhaltaa posket ruvella ja keuhkot vinkuen, vaan isoja, kunnollisia ja värikkäitä ilmapalloja. Oon pitkään toivonut, että joskus saisin itsestäni valokuvan ilmapallojen kanssa, jotain samantyylistä kuin tässä Flickr-galleriassa. Tilaisuutta edes nähdä noin hienoja palloja ei ole kyllä koskaan vielä tullut vastaan, mutta toivon että joskus vielä pääsen artsysti poseeraamaan sellaisten kanssa! Yksi lempilelokuvistani, ainakin animaatioista, on tietystikin Up.
Disney Pixar's Up
Olen tänään kipeänä kotona (ahdistaa, koska olis paljon töitä tehtävänä). Lauantai-illan pahoinvointi leffateatterissa ei siis todennäköisesti ollutkaan irtokarkkien ja Black Swanin käsivarakuvauksen aiheuttamaa, vaan jotain ihan muuta. Joka tapauksessa, sairaana on tietysti paljon aikaa surffailla ja googlettaa kaikkea turhaa. Ja sitten löytyi tämä:
National Geographic
Kuva on National Geographicin uudesta sarjasta How Hard Can It Be? ja kuvassa on siis tosielämän UP-talo. Olen pähkinöinä! Talo nousi ilmaan 3000 heliumpallon voimin ja lensi lopulta 10 000 jalan korkeudessa kokonaisen tunnin. Kyseessä ei tietenkään ole ihan oikea talo kuten elokuvassa, mutta kuitenkin!
