(miksköhän mä kirjoitan otsikot englanniksi, vaikka muu on suomeksi, humm...)
Olli postasi tänään linkin, josta voi streamata Arcade Firen uuden levyn The Suburbs.
ELI TÄSSÄPÄ TÄÄ LINKKI SIIHEN!
En vielä ehtinyt kuunnella koko levyä läpi, mutta ensikuulemalta kuulostaa jotenkin....suoraviivaiselta! Yllättävältä. Kirjoitan vaikka myöhemmin lisää, kun oon saanut lisätuntumaa.
30. heinäkuuta 2010
29. heinäkuuta 2010
Last.fm
Oon huomannut, että mulle ei ole aikoihin kehittynyt mitään addiktiota mihinkään erityiseen. Kuten ehkä noin viisi vuotta sitten oli Civilization III -peliin (tosi, tosi paha) ja sen jälkeen Facebookkiin vähän lievempi. Nyt mulla on ollut ihan liikaa aikaa olla tekemättä yhtään mitään, paitsi olla kotona...ja sit oon koneella, kun ei oo mitään tekemistä (I hate it), ja sit valvon yömyöhään ilman hyvää syytä, kun en vaan osaa irtautua kaikesta "tekemisestä".
Mutta siis piti sanoa, että nyt oon addiktoitunut Last.fm:ään! Olin siellä jo joskus aikoja sitten, mut siitä ei silloin tullut oikein mitään. Nyt oon aivan koukussa muiden ihmisten profiilien ja soittolistojen selailuun! Haluun kavereita sieltä (ööh...), haluun keskustella musiikista! Huippua! Joku tyhjä aukko alkaa selvästi täyttyä. Ehkä vähän epämääräisellä sisällöllä, mutta parempi sekin kuin ei sisältöä ollenkaan.
I'm lovin it.
EDIT: Mut löytää sieltä nimimerkillä noooranen
Mutta siis piti sanoa, että nyt oon addiktoitunut Last.fm:ään! Olin siellä jo joskus aikoja sitten, mut siitä ei silloin tullut oikein mitään. Nyt oon aivan koukussa muiden ihmisten profiilien ja soittolistojen selailuun! Haluun kavereita sieltä (ööh...), haluun keskustella musiikista! Huippua! Joku tyhjä aukko alkaa selvästi täyttyä. Ehkä vähän epämääräisellä sisällöllä, mutta parempi sekin kuin ei sisältöä ollenkaan.
I'm lovin it.
EDIT: Mut löytää sieltä nimimerkillä noooranen
28. heinäkuuta 2010
Post scriptum
Luin uudelleen aamulla kirjoittamani postauksen. Se vaikutti jotenkin...vihaiselta. Ehkä mä olenkin vihainen, itselleni varmaan suurimmaks osaks, etten oo osannut hoitaa asioita. Etten oo osannut pakottaa ihmisiä kuuntelemaan jauhamistani ja antamaan kommentteja ja mielipiteitä. Etten oo aggressiivisesti hakeutunut muiden seuraan ja vaan puhunut.
Sitten vielä se, että meillä on S:n kanssa välit ihan kunnossa. Siis asiat olis varmasti vielä NIIIIIINNNNNNN paljon paremmin toimiva ilman tota minor thing lammikkoa meidän kotien välissä. Mutta siihen suhteutettuna asiat on ihan fine. Tietysti molemmat saa kaikkea paskaa välillä, mutta that's life kai. Mulla ei oo yhtäkään hyvää syytä parjata S:ää siitä, millainen se on ollut mulle.. jos annoin sen käsityksen. Mutta me ei enää pidetä niin paljon yhteyttä kuin aiemmin, ja se on outoa ja pistää miettimään et mikä oikeasti on homman nimi.
Toisaalta kun mä mietin taas näitä asioita hiljaa mielessäni, niin musta tuntuu ihan hyvältä. Että S on ylipäänsä mun elämässä, vaikka sen rooli olis mikä. Nyt sitä hävettäis, jos se tietäis mitä lavertelen siitä suomeksi jossain keskellä nettiä (oikeasti se olis vaan iloinen jos tietäis).
Sitten vielä se, että meillä on S:n kanssa välit ihan kunnossa. Siis asiat olis varmasti vielä NIIIIIINNNNNNN paljon paremmin toimiva ilman tota minor thing lammikkoa meidän kotien välissä. Mutta siihen suhteutettuna asiat on ihan fine. Tietysti molemmat saa kaikkea paskaa välillä, mutta that's life kai. Mulla ei oo yhtäkään hyvää syytä parjata S:ää siitä, millainen se on ollut mulle.. jos annoin sen käsityksen. Mutta me ei enää pidetä niin paljon yhteyttä kuin aiemmin, ja se on outoa ja pistää miettimään et mikä oikeasti on homman nimi.
Toisaalta kun mä mietin taas näitä asioita hiljaa mielessäni, niin musta tuntuu ihan hyvältä. Että S on ylipäänsä mun elämässä, vaikka sen rooli olis mikä. Nyt sitä hävettäis, jos se tietäis mitä lavertelen siitä suomeksi jossain keskellä nettiä (oikeasti se olis vaan iloinen jos tietäis).
PS. Kiitos sulle, joka aamuvuodatuksen jälkeen lähetit sähköpostia, you made my day.
Snakes in paradise etc.
Ajattelin, ettei tästä tulis välttämättä mikään valitus/vitutus/avautumisblogi, mutta nyt on vaan ihan pakottava tarve valittaa ja avautua.
Ensinnä uskon, että avautumistarpeelle on syy, jonka tunnistin, kun kävin viikonloppuna Jyväskylässä. Oon ollut kesän ajan jotenkin surullinen. Siis sen jälkeen, kun S lähti Suomesta ja kaikki jäi taas ihan auki. Ja tajusin nyt viikonloppuna sen johtuvan (ainakin suureksi osaksi) siitä, ettei mulla ole Helsingissä ihmisiä joille jutella mun asioista. Siis on paljon ystäviä ja hyviä kavereita, mutta musta tuntuu usein, ettei ketään oikein kiinnosta.
Nojoo, mutta tämä on siis johtanut siihen, että oon joutunut käymään läpi kaikkia kurjia fiiliksiä aiheuttaneita juttuja yksin omassa päässäni. Se on saanut mut itkemään jonkin verran. Suurin ongelma, joka on taas nostanut päätään mun ja S:n väleissä on ajankäyttö. Se on ollut suurin kriisien ja riitojen aihe, koska musta tuntuu, että jos me ei pidetä koskaan yhteyttä, mun kiinnostus hiipuu ja kuolee lopulta kokonaan. Ja siinä ei olla vielä löydetty kompromissia, joka olis ollut molempien mielestä sopiva. Musta tuntuu, että mä olen kaiken lisäksi ollut se, joka on pyrkinyt kompromissiin, mutta se on yksin (jostain syystä) ollut hieman hankalahkoa...
Ongelman ydin on siis siinä, että mä haluaisin pitää suhteellisen paljon yhteyttä, mutta S ei koe, että meidän välien laatu on yhteydenpidon määrästä kiinni. Sen mielestä on ok, että juteltiin viime viikon aikana Skypessä yhteensä 45 minuuttia, jonka lisäksi se lähetti mulle öisin muutaman parin rivin mittaisen sähköpostin siitä, mitä se on tehnyt päivän aikana töissä. Mun mielestä se ei ole ok, mikäli se haluaa pitää jotain romanttista yllä meidän välillä. Mun mielestä on outoa, että se kykenee järjestämään aikaa ihan kaikelle muulle, paitsi ei sille asialle, jonka pitäis kaiken järjen mukaan olla sille aika tärkeä. Kaiken huippu oli sunnuntaina (ai niin, unohdin kertoa, että meidän töistä ja kuuden tunnin aikaerosta johtuen meillä on aikaa jutella Skypessä vain viikonloppuisin), kun vihdoin sovittiin että jutellaan illalla klo 23 Suomen aikaa, niin se ei ilmesty! Odotin sitä 45 minuuttia (ok, olen tyhmä) vaikka olisin voinut nukkua, etten olis ollut kuolemanväsynyt aamulla töissä. Se ei vaivautunut edes laittamaan viestiä ettei pääsekään tulemaan. Tää nyt tietysti oli vaan jäävuoren huippu, ja tavallaan pikkujuttu, mutta kun niitä tulee tarpeeksi usein, niin se ei enää tunnu vähäpätöiseltä. Ei kai kukaan jättäis vaan tulematta sovittuun tapaamiseenkaan? Mun mielestä tapahtunut on täysin rinnastettavissa siihen.
Niin, toissa päivänä sitten sanoin S:lle, että me ollaan riidelty tästä aiheesta nyt 8kk ja mulle alkaa riittää. Sanoin, että asiaan ei ole tullut muutosta, joten en jaksa enää kovin kauaa uskoa, että siihen tuliskaan, joten mitä se olis mieltä siitä, jos me vaan jatkettais erillään tätä elämää. Jos siitä alkais tuntua, että sen elämä työn orjana ei teekään sitä täysin onnelliseksi, ja se olis valmis muuttamaan tapojaan, voitais harkita uudestaan. Mutta sanoin, että haluaisin olla vähän aikaa pitämättä yhteyttä, jotta se todella huomais millaista sen elämä on ilman meidän yhteydenpitoa ja miltä se tuntuu. No, se ei käynyt sille. Ensin sen mielestä vaadin liikaa ja valitin TAAS asiasta, joka ei ole mikään ongelma. Sen jälkeen, kun perustelin, miksi "valitan" ja vaadin, se pyysi että antaisin sille vielä mahdollisuuden muuttaa tapansa. Sen mielestä ainoa hyvä syy lopettaa yhteydenpito olis, että kaikki tunteet olis kuollu. Mun näkökantani ei ole ihan noin mustavalkoinen, mutta lopulta keskustelun päätteeksi myönnyin ja lupasin yrittää vielä löytää jonkin kompromissin tälle tilanteelle. Mutta musta tuntuu silti pahalta. Tuntuu, että sen pitäis nähdä ihan hirveästi vaivaa voittaakseen mut takaisin. Että sen pitäis näyttää, kuinka paljon se oikeasti haluaa kuulla musta ja olla yhteydessä, ja tietää, mitä oon hommaillut täällä ja kenen kanssa. Ja koska varmaan pohjimmiltaan en usko, että sen työnarkomaanius tulee muuttumaan, on mulla lähtökohtaisesti huono tunne, ei tee mieli ottaa yhteyttä siihen, vaan odotan, että se tekee ne aloitteet osoittaakseen että tällä on sille merkitystä.
Nää asiat ahdistaa ja vituttaa mua paljon. Ne ahdistaa fyysisestikin. Kun en saa purettua juttuja keskustelemalla kenenkään kanssa, en tiedä oonko täys friikki kun vaadin niin paljon, vai onko kaikki tää vaan jotain ylidramaattista tyhmyyttä.
That's all for now. Onneks tätä ei varmaan kukaan koskaan lue, mutta tuntui edes vähän hyvältä purkaa asioita. Ehkä pystyn tänä aamuna jopa hengittämään.
Ensinnä uskon, että avautumistarpeelle on syy, jonka tunnistin, kun kävin viikonloppuna Jyväskylässä. Oon ollut kesän ajan jotenkin surullinen. Siis sen jälkeen, kun S lähti Suomesta ja kaikki jäi taas ihan auki. Ja tajusin nyt viikonloppuna sen johtuvan (ainakin suureksi osaksi) siitä, ettei mulla ole Helsingissä ihmisiä joille jutella mun asioista. Siis on paljon ystäviä ja hyviä kavereita, mutta musta tuntuu usein, ettei ketään oikein kiinnosta.
Nojoo, mutta tämä on siis johtanut siihen, että oon joutunut käymään läpi kaikkia kurjia fiiliksiä aiheuttaneita juttuja yksin omassa päässäni. Se on saanut mut itkemään jonkin verran. Suurin ongelma, joka on taas nostanut päätään mun ja S:n väleissä on ajankäyttö. Se on ollut suurin kriisien ja riitojen aihe, koska musta tuntuu, että jos me ei pidetä koskaan yhteyttä, mun kiinnostus hiipuu ja kuolee lopulta kokonaan. Ja siinä ei olla vielä löydetty kompromissia, joka olis ollut molempien mielestä sopiva. Musta tuntuu, että mä olen kaiken lisäksi ollut se, joka on pyrkinyt kompromissiin, mutta se on yksin (jostain syystä) ollut hieman hankalahkoa...
Ongelman ydin on siis siinä, että mä haluaisin pitää suhteellisen paljon yhteyttä, mutta S ei koe, että meidän välien laatu on yhteydenpidon määrästä kiinni. Sen mielestä on ok, että juteltiin viime viikon aikana Skypessä yhteensä 45 minuuttia, jonka lisäksi se lähetti mulle öisin muutaman parin rivin mittaisen sähköpostin siitä, mitä se on tehnyt päivän aikana töissä. Mun mielestä se ei ole ok, mikäli se haluaa pitää jotain romanttista yllä meidän välillä. Mun mielestä on outoa, että se kykenee järjestämään aikaa ihan kaikelle muulle, paitsi ei sille asialle, jonka pitäis kaiken järjen mukaan olla sille aika tärkeä. Kaiken huippu oli sunnuntaina (ai niin, unohdin kertoa, että meidän töistä ja kuuden tunnin aikaerosta johtuen meillä on aikaa jutella Skypessä vain viikonloppuisin), kun vihdoin sovittiin että jutellaan illalla klo 23 Suomen aikaa, niin se ei ilmesty! Odotin sitä 45 minuuttia (ok, olen tyhmä) vaikka olisin voinut nukkua, etten olis ollut kuolemanväsynyt aamulla töissä. Se ei vaivautunut edes laittamaan viestiä ettei pääsekään tulemaan. Tää nyt tietysti oli vaan jäävuoren huippu, ja tavallaan pikkujuttu, mutta kun niitä tulee tarpeeksi usein, niin se ei enää tunnu vähäpätöiseltä. Ei kai kukaan jättäis vaan tulematta sovittuun tapaamiseenkaan? Mun mielestä tapahtunut on täysin rinnastettavissa siihen.
Niin, toissa päivänä sitten sanoin S:lle, että me ollaan riidelty tästä aiheesta nyt 8kk ja mulle alkaa riittää. Sanoin, että asiaan ei ole tullut muutosta, joten en jaksa enää kovin kauaa uskoa, että siihen tuliskaan, joten mitä se olis mieltä siitä, jos me vaan jatkettais erillään tätä elämää. Jos siitä alkais tuntua, että sen elämä työn orjana ei teekään sitä täysin onnelliseksi, ja se olis valmis muuttamaan tapojaan, voitais harkita uudestaan. Mutta sanoin, että haluaisin olla vähän aikaa pitämättä yhteyttä, jotta se todella huomais millaista sen elämä on ilman meidän yhteydenpitoa ja miltä se tuntuu. No, se ei käynyt sille. Ensin sen mielestä vaadin liikaa ja valitin TAAS asiasta, joka ei ole mikään ongelma. Sen jälkeen, kun perustelin, miksi "valitan" ja vaadin, se pyysi että antaisin sille vielä mahdollisuuden muuttaa tapansa. Sen mielestä ainoa hyvä syy lopettaa yhteydenpito olis, että kaikki tunteet olis kuollu. Mun näkökantani ei ole ihan noin mustavalkoinen, mutta lopulta keskustelun päätteeksi myönnyin ja lupasin yrittää vielä löytää jonkin kompromissin tälle tilanteelle. Mutta musta tuntuu silti pahalta. Tuntuu, että sen pitäis nähdä ihan hirveästi vaivaa voittaakseen mut takaisin. Että sen pitäis näyttää, kuinka paljon se oikeasti haluaa kuulla musta ja olla yhteydessä, ja tietää, mitä oon hommaillut täällä ja kenen kanssa. Ja koska varmaan pohjimmiltaan en usko, että sen työnarkomaanius tulee muuttumaan, on mulla lähtökohtaisesti huono tunne, ei tee mieli ottaa yhteyttä siihen, vaan odotan, että se tekee ne aloitteet osoittaakseen että tällä on sille merkitystä.
Nää asiat ahdistaa ja vituttaa mua paljon. Ne ahdistaa fyysisestikin. Kun en saa purettua juttuja keskustelemalla kenenkään kanssa, en tiedä oonko täys friikki kun vaadin niin paljon, vai onko kaikki tää vaan jotain ylidramaattista tyhmyyttä.
That's all for now. Onneks tätä ei varmaan kukaan koskaan lue, mutta tuntui edes vähän hyvältä purkaa asioita. Ehkä pystyn tänä aamuna jopa hengittämään.
23. heinäkuuta 2010
Free of guilt
Lopetan vihdoin semihuonon omatunnon potemisen siitä, että olin pukeutunut muutama viikko sitten mustaan Selected Femmen mekkoon hyvän ystävän häissä (valokuvissa, ja siis ilmeisesti myös in person, näytin hautajaisvieraalta).
SILLÄ: Miranda Kerr oli päästä varpaisiin mustissa omissa kihlajaisjuhlissaan! Enkä usko, että Orlando Bloomin loppuelämän kumppaniksi lupautuminen on varsinaisesti mikään surujuhla (en myöskään että Miranda tekisi vahingossa jotain tosi tökeröä pukeutumismokaa).
22. heinäkuuta 2010
My HOT HOTpants!!
Mahtavaa! Vihdoin oikea, kunnollinen syy uudelle blogipostaukselle!
Mun vanhemmat lomailivat Lontoossa, joten tietty sujautin niiden matkalaukkuun listan siitä, mitä kaikkea ihanaa haluaisin Topshopista (joo, tiedän että niillä on myös nettikauppa, silti. Voisin myös kertoa, mitä kaikkea muuta kivaa sieltä mukaan irtosi, mutta se on tässä yhteydessä täysin merkityksetöntä, nimittäin...).
Tänään ne saapuivat: maailman KAUNEIMMAT hotpantsit!!! Jos ollaan täysin rehellisiä, en edes tiennyt, että näinkin laiskan ja epäurheilullisen hanurin voi saada näyttämään niin hyvältä!
En aio enää käyttää mitään muita housuja. Tervetuloa talvi ja pakkanen, muutan Brasiliaan ja liitto mun ihanien indigon väristen, kultaisilla napeilla koristeltujen, korkeavyötäröisten hotpantsieni välillä älköön koskaan katketko (paitsi niinä aikoina kun niiden täytyy olla pesukoneessa tai muusta välttämättömästä syystä pois jalasta, jolloin silloinkin pysyttelen näköetäisyydellä). Taivas on auennut.
Mun vanhemmat lomailivat Lontoossa, joten tietty sujautin niiden matkalaukkuun listan siitä, mitä kaikkea ihanaa haluaisin Topshopista (joo, tiedän että niillä on myös nettikauppa, silti. Voisin myös kertoa, mitä kaikkea muuta kivaa sieltä mukaan irtosi, mutta se on tässä yhteydessä täysin merkityksetöntä, nimittäin...).
Tänään ne saapuivat: maailman KAUNEIMMAT hotpantsit!!! Jos ollaan täysin rehellisiä, en edes tiennyt, että näinkin laiskan ja epäurheilullisen hanurin voi saada näyttämään niin hyvältä!
En aio enää käyttää mitään muita housuja. Tervetuloa talvi ja pakkanen, muutan Brasiliaan ja liitto mun ihanien indigon väristen, kultaisilla napeilla koristeltujen, korkeavyötäröisten hotpantsieni välillä älköön koskaan katketko (paitsi niinä aikoina kun niiden täytyy olla pesukoneessa tai muusta välttämättömästä syystä pois jalasta, jolloin silloinkin pysyttelen näköetäisyydellä). Taivas on auennut.
PS Kuva ei tee oikeutta. Suosittelen bongaamaan ne jostain livenä.
20. heinäkuuta 2010
19. heinäkuuta 2010
18. heinäkuuta 2010
Jules et Jim - Truffaut'n oodi elämälle, kuolemalle, rakkaudelle ja ystävyydelle
Katsoin eilen ekaa kertaa François Truffautin Jules et Jimin. En ymmärrä, miksi vasta nyt! Se oli nimittäin vaikuttavin elokuvakokemus vähään aikaan, siksi ajattelin kirjoittaa siitä jotain (spoiler alert!).
Jules et Jim on tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja epätoivosta. Ystävykset Jules ja Jim tutustuvat kiehtovaan naiseen, Catherineen, jonka kanssa Jules menee naimisiin. Elämä Julesin kanssa ei kuitenkaan ole Catherinelle tarpeeksi – Jules taas ei tarvitse elämältään muuta kuin vaimonsa fyysisen läsnäolon. Sodan jälkeen ystävykset tapaavat jälleen, jolloin Jim ajautuu Julesin myötävaikutuksella Catherinen pauloihin.
Ei sen enempää itse juonesta. Jules et Jim on paitsi kiehtova, ahdistava, raikas ja hämmästyttävä tarina, myös visuaalisesti hieno. Truffaut käyttää mielestäni todella taitavasti hyväkseen musiikkia ja leikkausta (joka saa elokuvan liikkumaan paitsi ajassa myös kuvallisesti). Visuaalisuus on selvästi loppuun asti valjastettu tarinan tueksi, ja etenkin Catherinen sielunmaisema tuntuu valottuvan visuaalisten ratkaisujen kautta. Harvassa elokuvassa kaikki päähenkilöt ovat yhtä sekaisin kuin Jules et Jimissä. Ehdottomasti tarinan kiinnostavin henkilö on Catherine, joka säilyy läpi elokuvan täytenä mysteerinä katsojalle mutta myös elokuvan hahmoille. Catherine on hahmo, josta katsojan on todella vaikea pitää: itsekäs, vastuuton ja täysin alkukantaisten vaistojen varassa elävä (jonka voi toisaalta tulkita myös tietynlaiseksi viattomuudeksi). Catherinen viehätys piilee uskoakseni täydellisessä vapaudessa ja lapsenmielisyydessä, mutta myös vahvuudessa ja näennäisessä määrätietoisuudessa. Toisaalta Catherine on loputonta rakkautta kaipaava, hämmentynyt, impulsiivinen ja tuntuu uskovan nuoruuden ideaalin romanttisesta rakkaudesta kantavan läpi koko elämän. Jules jumaloi Catherinea kuin kuningatarta, täysin varauksetta. Hän tekee kaikkensa saadakseen pitää Catherinen luonaan, koska ehkä kuvittelee rakastavansa tätä. Jules oli naiivi ja tavallaan elokuvan traagisin hahmo, sillä hänen tukahdutetusta epätoivostaan huokuu heikkous. Toisaalta Jules on kolmesta päähenkilöstä vahvin, sillä hän edustaa elokuvassa selviytymistä. Jim puolestaan on itsevarma ja hurmaava verrattuna ystäväänsä Julesiin. Hän on Catherinen suhteen pidättyväisempi, mutta luulen, että lopulta ystävyksistä se, joka todella lankeaa naiseen ja rakkauteen. Tämä lankeemus koituu myös lopulta Jimin kohtaloksi.
Jules et Jimin traagisuus on mielestäni paitsi henkilöhahmojen tietynlaisessa toivottomuudessa, myös lähes koko elokuvan läpi seuraavassa tukahtuneisuudessa. Se, kuinka kaksi miestä hyväksyy paikkansa suhteessa Catherineen ja sitä kautta oman elämänsä hallintaan, on ahdistavaa, mutta tekee elokuvasta niin kiehtovan kuin se on.
Jules et Jim on yksi parhaista näkemistäni Ranskan uuden aallon leffoista: runollinen, kaunis, hengästyttävä, syvällinen ja kiehtova. Miksei enää tehdä tällaisia elokuvia?
Jules et Jim on tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja epätoivosta. Ystävykset Jules ja Jim tutustuvat kiehtovaan naiseen, Catherineen, jonka kanssa Jules menee naimisiin. Elämä Julesin kanssa ei kuitenkaan ole Catherinelle tarpeeksi – Jules taas ei tarvitse elämältään muuta kuin vaimonsa fyysisen läsnäolon. Sodan jälkeen ystävykset tapaavat jälleen, jolloin Jim ajautuu Julesin myötävaikutuksella Catherinen pauloihin.
Ei sen enempää itse juonesta. Jules et Jim on paitsi kiehtova, ahdistava, raikas ja hämmästyttävä tarina, myös visuaalisesti hieno. Truffaut käyttää mielestäni todella taitavasti hyväkseen musiikkia ja leikkausta (joka saa elokuvan liikkumaan paitsi ajassa myös kuvallisesti). Visuaalisuus on selvästi loppuun asti valjastettu tarinan tueksi, ja etenkin Catherinen sielunmaisema tuntuu valottuvan visuaalisten ratkaisujen kautta. Harvassa elokuvassa kaikki päähenkilöt ovat yhtä sekaisin kuin Jules et Jimissä. Ehdottomasti tarinan kiinnostavin henkilö on Catherine, joka säilyy läpi elokuvan täytenä mysteerinä katsojalle mutta myös elokuvan hahmoille. Catherine on hahmo, josta katsojan on todella vaikea pitää: itsekäs, vastuuton ja täysin alkukantaisten vaistojen varassa elävä (jonka voi toisaalta tulkita myös tietynlaiseksi viattomuudeksi). Catherinen viehätys piilee uskoakseni täydellisessä vapaudessa ja lapsenmielisyydessä, mutta myös vahvuudessa ja näennäisessä määrätietoisuudessa. Toisaalta Catherine on loputonta rakkautta kaipaava, hämmentynyt, impulsiivinen ja tuntuu uskovan nuoruuden ideaalin romanttisesta rakkaudesta kantavan läpi koko elämän. Jules jumaloi Catherinea kuin kuningatarta, täysin varauksetta. Hän tekee kaikkensa saadakseen pitää Catherinen luonaan, koska ehkä kuvittelee rakastavansa tätä. Jules oli naiivi ja tavallaan elokuvan traagisin hahmo, sillä hänen tukahdutetusta epätoivostaan huokuu heikkous. Toisaalta Jules on kolmesta päähenkilöstä vahvin, sillä hän edustaa elokuvassa selviytymistä. Jim puolestaan on itsevarma ja hurmaava verrattuna ystäväänsä Julesiin. Hän on Catherinen suhteen pidättyväisempi, mutta luulen, että lopulta ystävyksistä se, joka todella lankeaa naiseen ja rakkauteen. Tämä lankeemus koituu myös lopulta Jimin kohtaloksi.
Jules et Jimin traagisuus on mielestäni paitsi henkilöhahmojen tietynlaisessa toivottomuudessa, myös lähes koko elokuvan läpi seuraavassa tukahtuneisuudessa. Se, kuinka kaksi miestä hyväksyy paikkansa suhteessa Catherineen ja sitä kautta oman elämänsä hallintaan, on ahdistavaa, mutta tekee elokuvasta niin kiehtovan kuin se on.
Jules et Jim on yksi parhaista näkemistäni Ranskan uuden aallon leffoista: runollinen, kaunis, hengästyttävä, syvällinen ja kiehtova. Miksei enää tehdä tällaisia elokuvia?
16. heinäkuuta 2010
When you are old and grey and full of sleep,
And nodding by the fire, take down this book,
And slowly read, and dream of the soft look
Your eyes had once, and of their shadows deep;
How many loved your moments of glad grace,
And loved your beauty with love false or true,
But one man loved the pilgrim soul in you,
And loved the sorrows of your changing face;
And bending down beside the glowing bars,
Murmur, a little sadly, how Love fled
And paced upon the mountains overhead
And hid his face amid a crowd of stars.
- W. B. Yeats
And nodding by the fire, take down this book,
And slowly read, and dream of the soft look
Your eyes had once, and of their shadows deep;
How many loved your moments of glad grace,
And loved your beauty with love false or true,
But one man loved the pilgrim soul in you,
And loved the sorrows of your changing face;
And bending down beside the glowing bars,
Murmur, a little sadly, how Love fled
And paced upon the mountains overhead
And hid his face amid a crowd of stars.
- W. B. Yeats
15. heinäkuuta 2010
Onnellinen surullinen tyttö
"I don't know if I'm unhappy because I'm not free, or if I'm not free because I'm unhappy." - Godard's À bout de souffle (1960)
Halusin jatkaa vielä vähän onnellisuudesta...
Tajusin eilen, että en oikeasti ole surullinen krapulan tai väsymyksen vuoksi. Surullisuus on luonteenpiirre. Se on varmaan aina ollut mussa. Tänään mietin, miksi se pitäisi kieltää, enkä keksiny yhtäkään syytä, joka vaikuttaisi suoraan muhun itseeni. Olisinko niin paljon onnellisempi (tai hyväksyttävämpi), jos olisin aina tosi hilpeä?
Päätin olla maailman onnellisin surumielinen tyttö. Tai ehkä kaihoisa, surumielinen on niin dramaattista. Kuten eräs argentiinalainen kirjailija totes, vapaasti suomennettuna "Olen niin onnellinen omassa helvetissäni". Aivan. En tunne intohimoa muuttua paremmaksi ihmiseksi. Eikä kaihoisuus ahdista...luulen, että se ahdistaa paljon enemmän muita ihmisiä. Yritän olla hyvä ja iloinen ympärillä oleville ihmisille. Mutta toisaalta, useimmiten olen ihan oikeastikin tosi tosi iloinen.
Mutta näin elämä on, ja se on ihan ok.
Tajusin eilen, että en oikeasti ole surullinen krapulan tai väsymyksen vuoksi. Surullisuus on luonteenpiirre. Se on varmaan aina ollut mussa. Tänään mietin, miksi se pitäisi kieltää, enkä keksiny yhtäkään syytä, joka vaikuttaisi suoraan muhun itseeni. Olisinko niin paljon onnellisempi (tai hyväksyttävämpi), jos olisin aina tosi hilpeä?
Päätin olla maailman onnellisin surumielinen tyttö. Tai ehkä kaihoisa, surumielinen on niin dramaattista. Kuten eräs argentiinalainen kirjailija totes, vapaasti suomennettuna "Olen niin onnellinen omassa helvetissäni". Aivan. En tunne intohimoa muuttua paremmaksi ihmiseksi. Eikä kaihoisuus ahdista...luulen, että se ahdistaa paljon enemmän muita ihmisiä. Yritän olla hyvä ja iloinen ympärillä oleville ihmisille. Mutta toisaalta, useimmiten olen ihan oikeastikin tosi tosi iloinen.
Mutta näin elämä on, ja se on ihan ok.
14. heinäkuuta 2010
Hirvee päivä
Tänään on ollut tosi paska päivä. Vietin eilen superhauskan illan puistossa ystävien kanssa ja olo on ollut nyt sen mukainen. Aamulla löysin yhden vanhan blogin ja sen lukemisesta tuli entistä huonompi fiilis. Sellainen olo, että joltain on jäänyt joskus jotain kertomatta, ja tavallaan haluaisin nostaa kissan pöydälle mutta tavallaan mulla taas ei ole siihen mitään halua. Ahdistaa. Serge Gainsbourg onneks auttaa vähän ♥ Tänään, tässä olotilassa mun lempikappale on La Chanson De Prévert. Mäkin haluaisin vaan halailla.
11. heinäkuuta 2010
Sunny day of summer
"Most days of the year are unremarkable. They begin, and they end, with no lasting memories made in between."
Tänään oli ihana päivä. Olin vaan aamusta asti ulkona veljen ja sen perheen kanssa. Oon varmaan ruskettuneempi kuin ikinä aiemmin Suomessa. Mulla tuli tästä säästä mieleen (500) Days of Summer ja siitä S, siis yksi merkityksellisimmistä asioista mun elämässä. Hetken mietin, että miks se ei vois vielä olla täällä tekemässä näitä juttuja mun kanssa, että olisin vielä onnellisempi kuin mitä tänään olin. Mutta sit päätin, että nautin vaan ja lopetan miettimisen. Tulee vielä seuraava kerta, ja sekin, kun ei enää tarvitse miettiä, milloin tulee seuraava kerta.
Tänään oli ihana päivä. Olin vaan aamusta asti ulkona veljen ja sen perheen kanssa. Oon varmaan ruskettuneempi kuin ikinä aiemmin Suomessa. Mulla tuli tästä säästä mieleen (500) Days of Summer ja siitä S, siis yksi merkityksellisimmistä asioista mun elämässä. Hetken mietin, että miks se ei vois vielä olla täällä tekemässä näitä juttuja mun kanssa, että olisin vielä onnellisempi kuin mitä tänään olin. Mutta sit päätin, että nautin vaan ja lopetan miettimisen. Tulee vielä seuraava kerta, ja sekin, kun ei enää tarvitse miettiä, milloin tulee seuraava kerta.
9. heinäkuuta 2010
Ah, Devendra on ihana
One above heaven underOne for thirst, one for hunger
I am the dark, you are the thunder
I am the doubt, you are the wonder
Since time began
You've been the long time man
Mama ain't it grand
That I get to be the fool again?
I get to be the fool again
I close my eyes and I see you dancing
Do you see me when you close yours too?
And every kiss that I don't give
another life that I don't live
And mama it's so much sweeter when I do, hey
Love is light ignited
and everyone is invited
But if you don't ever try
How can you give it one more try?
If you don't ever, ever try
how can you give it one more try?
Give it one more try
Anyone who ever gave you confidence, you owe them a lot
Eilen oli ehkä kovin sade, ikinä Suomessa. Tai ainakin kovin, jonka aikana oon itse ollut ulkona kastumassa. Hämeentiellä Kauppahallin kulmalla kahlasin pohjetta myöten vesilammikossa kun ylitin tietä. Uusissa nahkakengissä, tietty. Ei ollut ihan hirveen romanttista, mutta sateesta tuli heti mieleen yliromanttiset elokuvat The Notebook ja tietysti Breakfast at Tiffany’s. Molemmissa suudellaan sateessa ja erityisesti jälkimmäinen on niin itkettävän ihana, Moon River soi taustalla ja kaikkee.
Mietin, että onko Breakfast at Tiffany’sin taustalla joku syvempi filosofia. Sehän pohjautuu löyhästi Truman Capoten kirjaan (joka ei ilmeisesti ole rakkaustarina). En oo kirjaa lukenut, mutta elokuvassa ainakin päähenkilöiden välissä on erityisesti Hollyn kamppailu omia sisäisiä ristiriitoja, epävarmuutta jne. vastaan. Yksin on turvallista – kun ei tarvitse luottaa toiseen ihmiseen, ei tarvitse myöskään pelätä luottamuksen rikkoutumista. Jalokiviliikkeeseen voi paeta, epätodellinen helpottaa todellisuuden tuskaa.
Oon miettinyt viime aikoina sitä, miten särkyneen luottamuksen voi palauttaa, vai voiko? Siis jos ihminen on kerran menettänyt pahasti luottamuksensa toiseen ihmiseen, voiko sitä enää saada takaisin vai voiko samalla menettää luottamuksensa ihmisten hyvään tahtoon ylipäänsä? Yksi läheinen ihminen sanoi, ettei luota ihmisiin ylipäänsä, että se juontaa juurensa jonnekin lapsuuteen, jolloin ei ole voinut täysin luottaa omien vanhempien huolenpitoon. Musta tuntuu usein, että olen täysi vastakohta sille ajattelulle. Sinisilmäinen ja luotan siihen, että toiset haluavat pelkkää hyvää muille ihmisille. Kai se on jonkinlaista optimismia sekin, eikä sitä voi olla liikaa (kunhan pysytään realismin rajoissa!).
Mietin, että onko Breakfast at Tiffany’sin taustalla joku syvempi filosofia. Sehän pohjautuu löyhästi Truman Capoten kirjaan (joka ei ilmeisesti ole rakkaustarina). En oo kirjaa lukenut, mutta elokuvassa ainakin päähenkilöiden välissä on erityisesti Hollyn kamppailu omia sisäisiä ristiriitoja, epävarmuutta jne. vastaan. Yksin on turvallista – kun ei tarvitse luottaa toiseen ihmiseen, ei tarvitse myöskään pelätä luottamuksen rikkoutumista. Jalokiviliikkeeseen voi paeta, epätodellinen helpottaa todellisuuden tuskaa.
Oon miettinyt viime aikoina sitä, miten särkyneen luottamuksen voi palauttaa, vai voiko? Siis jos ihminen on kerran menettänyt pahasti luottamuksensa toiseen ihmiseen, voiko sitä enää saada takaisin vai voiko samalla menettää luottamuksensa ihmisten hyvään tahtoon ylipäänsä? Yksi läheinen ihminen sanoi, ettei luota ihmisiin ylipäänsä, että se juontaa juurensa jonnekin lapsuuteen, jolloin ei ole voinut täysin luottaa omien vanhempien huolenpitoon. Musta tuntuu usein, että olen täysi vastakohta sille ajattelulle. Sinisilmäinen ja luotan siihen, että toiset haluavat pelkkää hyvää muille ihmisille. Kai se on jonkinlaista optimismia sekin, eikä sitä voi olla liikaa (kunhan pysytään realismin rajoissa!).
7. heinäkuuta 2010
Uusi blogi, ihme ja kumma
Sain vihdoin ulkoasua muokattua...vaikka en vieläkään sellaiseks kuin olisin sen halunnut! Päätin silti aloittaa. Luvassa ei ehkä ole pelkkää avautumista, vaan myös musiikkia, elokuvia, kaupunkia, sattumuksia ja seikkailuja. Blogia ja elämää yleensä inspiroi mm Nico - kovin moni tyttö ei ole päässyt työskentelemään Fellinin, Rolling Stonesin, Velvet Undergroundin ja Andy Warholin kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)