Eilen oli ehkä kovin sade, ikinä Suomessa. Tai ainakin kovin, jonka aikana oon itse ollut ulkona kastumassa. Hämeentiellä Kauppahallin kulmalla kahlasin pohjetta myöten vesilammikossa kun ylitin tietä. Uusissa nahkakengissä, tietty. Ei ollut ihan hirveen romanttista, mutta sateesta tuli heti mieleen yliromanttiset elokuvat The Notebook ja tietysti Breakfast at Tiffany’s. Molemmissa suudellaan sateessa ja erityisesti jälkimmäinen on niin itkettävän ihana, Moon River soi taustalla ja kaikkee.
Mietin, että onko Breakfast at Tiffany’sin taustalla joku syvempi filosofia. Sehän pohjautuu löyhästi Truman Capoten kirjaan (joka ei ilmeisesti ole rakkaustarina). En oo kirjaa lukenut, mutta elokuvassa ainakin päähenkilöiden välissä on erityisesti Hollyn kamppailu omia sisäisiä ristiriitoja, epävarmuutta jne. vastaan. Yksin on turvallista – kun ei tarvitse luottaa toiseen ihmiseen, ei tarvitse myöskään pelätä luottamuksen rikkoutumista. Jalokiviliikkeeseen voi paeta, epätodellinen helpottaa todellisuuden tuskaa.
Oon miettinyt viime aikoina sitä, miten särkyneen luottamuksen voi palauttaa, vai voiko? Siis jos ihminen on kerran menettänyt pahasti luottamuksensa toiseen ihmiseen, voiko sitä enää saada takaisin vai voiko samalla menettää luottamuksensa ihmisten hyvään tahtoon ylipäänsä? Yksi läheinen ihminen sanoi, ettei luota ihmisiin ylipäänsä, että se juontaa juurensa jonnekin lapsuuteen, jolloin ei ole voinut täysin luottaa omien vanhempien huolenpitoon. Musta tuntuu usein, että olen täysi vastakohta sille ajattelulle. Sinisilmäinen ja luotan siihen, että toiset haluavat pelkkää hyvää muille ihmisille. Kai se on jonkinlaista optimismia sekin, eikä sitä voi olla liikaa (kunhan pysytään realismin rajoissa!).
Mietin, että onko Breakfast at Tiffany’sin taustalla joku syvempi filosofia. Sehän pohjautuu löyhästi Truman Capoten kirjaan (joka ei ilmeisesti ole rakkaustarina). En oo kirjaa lukenut, mutta elokuvassa ainakin päähenkilöiden välissä on erityisesti Hollyn kamppailu omia sisäisiä ristiriitoja, epävarmuutta jne. vastaan. Yksin on turvallista – kun ei tarvitse luottaa toiseen ihmiseen, ei tarvitse myöskään pelätä luottamuksen rikkoutumista. Jalokiviliikkeeseen voi paeta, epätodellinen helpottaa todellisuuden tuskaa.
Oon miettinyt viime aikoina sitä, miten särkyneen luottamuksen voi palauttaa, vai voiko? Siis jos ihminen on kerran menettänyt pahasti luottamuksensa toiseen ihmiseen, voiko sitä enää saada takaisin vai voiko samalla menettää luottamuksensa ihmisten hyvään tahtoon ylipäänsä? Yksi läheinen ihminen sanoi, ettei luota ihmisiin ylipäänsä, että se juontaa juurensa jonnekin lapsuuteen, jolloin ei ole voinut täysin luottaa omien vanhempien huolenpitoon. Musta tuntuu usein, että olen täysi vastakohta sille ajattelulle. Sinisilmäinen ja luotan siihen, että toiset haluavat pelkkää hyvää muille ihmisille. Kai se on jonkinlaista optimismia sekin, eikä sitä voi olla liikaa (kunhan pysytään realismin rajoissa!).
Capoten kirjassa Holly on prostituoitu, mitä ei ilmeisesti sen ajan Hollywood-leffassa vaan pystynyt tekemään, joten tuunasivat aika erilaiseksi koko leffan.
VastaaPoista