Näistä muistan vuoden 2010 (ja on varmaan niitäkin asioita, joita en muista mutta jotka olivat tärkeitä)

Totuushan on se, että mulla on hävettävän huono muisti. En muista juuri mitään arkisista asioista menneiden vuosien tapahtumiin ja se paitsi ärsyttää, vaikeuttaa myös elämää! Jospa muistaisin vuoden 2010 paremmin sellaisena kuin se oli, jos kirjaan sen ylös nyt kun vielä muistan jotain.

Tässä siis arkea, ystäviä, onnellisia tapahtumia, huikeita muistoja ja vähän elämän kannalta väistämätöntä murhettakin, joista kaikista rakentui hyvä ja hauska vuosi.

Uuteen perheenjäseneen tutustuminen. Musta tuli ensikertaa täti kun kummipoikani Vili syntyi 30.12.2009. Koska vuotta oli jäljellä enää yksi päivä, koen että aloitettiin Vilin kanssa toisiimme tutustuminen vasta tänä vuonna. Vili on saanut aikaan onnen- ja ilontunteita joita en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Nyt ymmärrän ihan vähän paremmin tuoreita äitejä, jotka jauhaa 24/7 vauvoistaan (vaikka en siltikään ymmärrä).

Jyväskylän kevät. Jyväskylässä itsessään ei ole sen suurempaa hehkuttamista, mutta ystävät joiden kanssa sain viettää tiiviisti aikaa läpi kylmän talven ja kevään, olivat täysin korvaamattomia iloissa ja vähemmän iloissa. Iiris, Camilla, Laura, Nixbe, Ola, Öze, Melanie, Hanna, AK, Catia, Ferrante...I heart yous!

Gradu. Ei siksi, että se olisi nyt valmis, eikä edes siksi että se olisi hyvällä alulla. Vaan täysin päinvastaisesta syystä. Se aiheutti enemmän stressiä, ahdistusta ja epätoivoa kuin olin kuvitellutkaan. Mutta ensi vuonna se on valmis. Ja paras.

Elämäni ensimmäinen matka Etelä-Amerikkaan. Suuri osa vuoden aikana koetusta tunnemyrskystä on tietystikin S:n ansiota. Vaikeiden erossaolokuukausien jälkeen matkasin ekaa kertaa Brasiliaan ja koko E-Amerikkaan maaliskuun alussa. Kuukauden mittainen matka tulee jäämään mun mieleen varmasti monellakin tavalla käänteentekevänä: toisaalta siellä varmistuin viimeistään omista tunteistani S:ää kohtaan mutta toisaalta siellä käytiin läpi aika odottamaton kriisi meidän suhteessa. Kaikestahan pääsee yli, se on fakta, mutta joistain asioista on vaan vaikeampi päästä yli kuin toisista (kiitos kaikesta avusta Matti ja Annika).

Kesätyö. Olin pitkästä aikaa kesätöissä! Kesätyöstä jäi mieleen hyvin ilmastoitu toimisto ja ihan mahtavat työkaverit. Taru, Epi, Kimmo ikävä teitä!

Kesä, Berliini, Helsinki, Arcade Fire, Merin ja Eeron häät. Kesä oli ihana ja kuuma! Töistä huolimatta ehdin pikavisiitille Berliiniin. Myös S lensi Brasiliasta sinne ja vietettiin muutama päivä kierrellen entistä asuinkaupunkiani. LOVE. Ikuinen ikävä Berliiniin. Berliinin jälkeen meillä oli vielä pari viikkoa aikaa Helsingissä. Niihin mahtui mm. Arcade Firen keikka Senaatintorilla (ei ollu yhtä hyvä kuin Summercasessa 2007!) ja ihanien Merin ja Eeron häät. Häillä oli mulle myös sen vuoksi iso merkitys, että siellä vanhat ystäväni tapasivat S:n ekaa kertaa ja adoptoivat sen heti kättelyssä osaksi ystäväpiiriä. Se oli myös S:lle iso asia ja jälkeenpäin se totesikin, ettei oo koskaan aiemmin kokenut suomalaisilta ihmisiltä vastaavaa lämmintä vastaanottoa. Propsit meille.

Mummu nukkui pois. Rakkaan mummun poismeno oli hienon vuoden murheellisin asia. Toisaalta väsyneen ja kipeän mummun näkeminen viimeisinä hetkinä oli hyvä, koska sen jälkeen kuolema tuntui pelkästään vapauttavalta ja hyvältä asialta. Paljon ihania muistoja jäi, ja niitä en onneksi unohda, vaikka huono muisti onkin.

Syksy Brasiliassa. Koko vuoden varmasti merkittävin jakso oli Brasiliassa vietetyt kolme kuukautta. Epäröin lähtöä, mutta onneksi sen tein. Olin onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Tapasin ihania ihmisiä, koin upeita hetkiä ja sain tuntea olevani todella tervetullut minne ikinä meninkin. Benny the bunnyn ottaminen osaksi perhettä oli tietysti asia, joka oli yksi Brasiliassa olon kohokohtia. Pientä poopmachinea on ihan hirveä ikävä (kiitos että opit lopulta sisäsiistiksi)! Tärkeintä ja ikimuistoisinta koko vuodessa oli kuitenkin joulukuun 19. päivä, kosinta ja sitä seurannut JEEEEEE!-fiilis. Voin rehellisesti sanoa, että olen tyyni ja tyytyväinen, ja sitä en oo varmaan voinut tehdä näin vilpittömästi moneen vuoteen.

Mitä opin vuodesta 2010? No enpä varmaan juuri mitään. Paitsi sen, että tulevana vuonna olen vieläkin lojaalimpi ystävä, epäitsekkäämpi rakastettu ja kiltimpi tytär.

Kiitos kaikille vuodesta 2010!

She who always seems so happy in a crowd, whose eyes can be so private and so proud

Kuuletko jo siirappipisaroiden tipahtelun? Jos et vielä, niin kohta asiaan tulee muutos! Tää klassikkoromantisointi soitettiin mulle tänään ja nyt kaikki romantiikannälkäiset vantaalaiset voivat yhtyä tähän fiilistelyyn. However, I love itttt! ♥

She maybe the face I can't forget
A trace of pleasure or regret
Maybe my treasure or the price
I have to pay

She maybe the song that summer sings
Maybe the chill that autumn brings
Maybe a hundred different things
Within a measure of a day

She maybe the beauty or the beast
Maybe the famine or the feast
May turn each day into a heaven
Or a hell

She maybe the mirror of my dream
A smile reflected in a stream
She may not be what she may seem
Inside her shell

She who always seems so happy in a crowd
Whose eyes can be so private and so proud
No-one's allowed to see them
When they cry
She maybe the love that cannot hope to last
May come to me from shadows of the past
That I remember till
The day I die

She maybe the reason I survive
The why and wherefore I'm alive
The one I'll care for through the
Rough and rainy years

Me I'll take her laughter and her tears
And make them all my souvenirs
For where she goes I've got to be
The meaning of my life is she

What's the use of worrying about your beard when your head's about to be taken?

Mulla oli eilen mielessä joku suuri ajatus, josta olin aikeissa kirjoittaa. Illalla olin kaupungilta tultuani liian väsynyt tulemaan enää koneelle, joten se on nyt unohtunut. Ei varmaan sittenkään ollut mitään kovin mullistavaa.


Datailun sijaan katsoin eilen Teemalta vihdoin Akira Kurosawan klassikkoleffan Seitsemän samuraita (1954). Itse asiassa vedin hiukan mutkia suoriksi, koska aloitin katsomisen vasta tunnin kohdalta, kun leffa kokonaisuudessaan kestäisi kolme ja puoli tuntia. I consider it seen! Elokuva kertoo siis tarinan kylästä, jota seitsemän eläköitynyttä samuraita tulee suojelemaan rosvoilta, ja opettaa samalla kyläläisiä puolustautumaan. Yksinkertaisuudessaan tarina menee syvälle ihmisyyteen ja sen perimmäisiin tunteisiin ja opittuihin käyttäytymismalleihin. Elokuva oli kauniisti kuvattu ja siinä oli todella hienoja kohtauksia, jotka mukavasti lämmittivät elokuvarunkkarin mieltä. 50-luvun Hollywood-elokuvaan verrattuna Seitsemän samuraita näyttää auttamattoman vanhanaikaiselta. Missä on Technicolor?! Lol. Mitään en teknisistä yksityiskohdista ymmärrä, visuaalisesta kuitenkin sen verran, että voin noin todeta. Joka tapauksessa Seitsemän samurain visuaalinen rujous on lopulta sen kauneus. Toisaalta elokuva jätti ristiriitaisen fiiliksen, koska olin moneen otteeseen vähällä nukahtaa. Se oli melko raskassoutuinen, vaikka olikin tavallaan kepeä. En tiedä, oliko syy japanilaisessa kerrontatavassa joka poikkeaa länsimaisesta, mutta kaikenmaailman äksöniin, tisseihin ja räjähdyksiin tottuneelle katsojalle hidas maalailu ja dialogi oli...noh, hidasta. Älä siis katso tätä väsyneenä. Mutta katso, se on tärkeintä.

Eilen ennen elokuvan katsomista olin taas, yllätys yllätys, piloxing-tunnilla. Oon jäänyt koukkuun. Kuvailinkin jo syksyllä piloxing-muuveja yhdessä postauksessani. Eilen mua ensimmäistä kertaa hävetti ne. Elielin SATSin sali, jossa tunteja pidetään on keskellä kuntosalia lasiseinän erottamana. Kuntosalilla treenanneet sai naureskella ikkunan edessä "sex salsaa", rodeoratsastusta ja muita enemmän tai vähemmän eroottishenkisiä liikkeitä naamat punaisina hinaaville naisille. Mua niin säälitti, että sinne oli eksynyt myös yksi mies. YHYY! Joku raja sillekin, että poikaystävää pyydetään mukaan yhteisen harrastuksen merkeissä. Bodypump on ok. Spinning on ok. Body combat on ok. Pilateskin on ok. Mutta pliis, älkää ikinä raahatko vastentahtoista raukkaa piloxingiin. Jos pidät itseäsi kovinkin katu-uskottavana, kehotan siinä tapauksessa itsekin pitäytymään niissä egoturvalliseksi havaituissa lajeissa.

L O L

Joku on googlettanut itsensä mun blogiin hakusanoilla "kulta näytä tissit". Aivan mahtavaa.

I saw the mirror staring back at me, and it told me I'm a selfmachine

Oon kuunnellut tänään koko aamun I Blame Cocoa, Wikipedian mukaan 20-vuotiasta englantilaista Eliot Paulina "Stingin tytär" Sumneria. Kiitos tästä oivalluksesta Kimmolle, joka sanoi että voisin tykätä tästä! Tykkään!!! Vaikka itse asiassa erityisesti Only Love Can Break Your Heart -biisistä tuleekin mieleen Sting. Yritän pyyhkiä sen mielestäni.

Tänään tilasin kirjoja Akateemisen kirja-alesta. Kuten viimekin vuonna, olin jälleen hieman "carried away" tilailujeni kanssa. Tässä lista niistä, jotka TOIVON saavani. Viime kirja-alesta mulla jäi muutamia kirjoja saamatta.

Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
Mikhail Bulgakov: The Master and Margarita
Nick Cave: Bunny Munron kuolema
Wolf Lieser: Digital Art
Wladimir Kaminer: Ryssändisko
Gabriel García Márquez: Muistojeni ilottomat huorat
Chuck Palahniuk: Tukehtuminen
Oscar Wilde: Onnellinen prinssi ja muita kertomuksia

Digital Art on lahja S:lle joka alkaa kirjoittaa aiheeseen liittyvää väitöskirjaa syksyllä. Yksi ikuisista lempikirjoistani Saatana saapuu Moskovaan on ollut ostoslistalla pitkään ja nyt se löytyi englanninkielisenä halvalla - pääsenpähän lukemaan sen pitkästä aikaa uudestaan. Bergmanin tarinatkin olen nähnyt elokuvaversioina mutta en lukenut. Tällä kertaa päätin jättää hömppäkirjat mallia "Kymmenen tietä onnellisempaan elämään" ostamatta. Entisetkin on vielä lukematta. Juuri nyt tuntuu siltä, etten tarvitse elämänhallintaoppaita, vaikka elämä ei kai varsinaisesti täysin hallinnassa ole vieläkään.

Mä aloin miettiä eilen tänne kirjoitellessani sitä faktaa, että asuin viime kesän ja sitä edeltävän kesän vanhempieni luona. Asun täällä tälläkin hetkellä! Kai joku kutsuis sitä säälittäväksi, itse en ihan näe sitä sellaisena, vaikka esim. kotonaan asuva kolmikymppinen mies olis mulle puhdas turn-off. Onneksi mun sulhanen tulee kulttuurista, jossa on ihan tavallista asua vanhempien luona aikuiseksi saakka! Tunnen itseni vähemmän noloksi. Tottahan on, että kymmenen vuotta sitten kuvittelin elämäni vähän erilaiseksi kuin se nyt on. Ajattelin varmaan, että mulla tähän ikään mennessä olisi vakituinen työpaikka ja omistusasunto, Helsingin keskustassa, olisin menestyvä haastavassa työssäni ja onnellinen, tietysti. Mikään noista ei lopulta ole toteutunut, paitsi se, että olen onnellinen. Musta tulikin lopulta se tyyppi, joka tekee pätkissä hanttihommia kerätäkseen rahaa ja matkustaakseen taas kauas pois. Jolla ei ole sitoumuksia ja joka ei siitä syystä myöskään kehitä ammatillista osaamistaan, kerää haasteita ja etene urallaan. Ajoittain tunnen aika kovaa syyllisyyttä siitä, että haluaisin tehdä yhtä sun toista, mutta juuri nyt en voi. Tai voisin kai, mutta olen tehnyt sellaisia valintoja, että esimerkiksi vakituisen työpaikan etsiminen ei nyt tule kysymykseen.

Niin, täällä Vantaalla asuminen on myös tehnyt musta antisosiaalisen. Oon ollut Suomessa nyt viikon enkä ole tavannut ketään perheen ulkopuolista ihmistä. Siis olen käynyt ulkona ja kaupungilla ja jumpassa, mutten varsinaisesti tavannut ketään. Kadehdin ihmisiä, jotka tapailee ystäviään joka päivä ja hengailee kaupungilla ja saa 20 puhelua päivässä puhtaasti sosialisoinnin nimissä. Munkin elämä oli joskus kai vähän tuollaista, mutta sitten asiat muuttui. Kai musta on tullut vanha. S:n kanssa puhutaan tästä aiheesta toisinaan. Se tuntee samoin, ja ehkä sen takia meille onkin syntynyt niin vahva yhteenkuuluvuuden tunne, kun molemmat tunnetaan ajoittain olevamme jollain tavalla vähän ulkopuolisia muiden ihmisten jutuista.

Mutta ehkä kaikki vielä muuttuu lyhyenkin ajan sisällä! Vuodesta 2011 on tuleva tähänastisista paras kaikista, se on ihan varmaa.

Home, sweet home, where art thou?

Kävin tänään katsomassa asuntoa Ullanlinnasta. Tai se ei ollut kokonaan mulle, vaan kolmen hengen kimppakämppä josta vapautuisi kevääksi pieni 10 neliön huone. Koska käytän tän kevään Maikkarin netissä apuhommissa rahaa keräten ja lähden toukokuun lopussa takaisin Brasiliaan, on tosi vaikea löytää asumusta noin lyhyeksi ajaksi, ellei sitten alivuokrahuonetta. Kämppä oli kiva ja tietysti aivan huippusijainnilla. Mulla on niin ikävä Helsingin keskustassa asumista, ette arvaakaan! Vuokra 400 euroa + muut kulut oli kuitenkin aika härski huonen pienuuteen nähden.

Siispä päädyin tässä pari minuuttia sitten tällaiseen ratkaisuun: muutan kevään ajaksi kesällä pois nukkuneen mummoni entiseen omistusasuntoon Laajasaloon. Okei, siellä asuminen on melkein yhtä hanurista kuin Vantaallakin, mutta pois luetaan nyt tuplasti kalliimpi seutulippu sekä vanhempien läsnäolo! Jihaa. Sieltä on onneksi suht helppo liikkua keskustaan sekä Pasilaan töihin. Iltahummailut kaupungilla saa kyllä tässäkin tapauksessa unohtaa, ellei ole varaa maksella takseja (ei ole) ja jonottaa siihen päälle pakkasessa muutama tunti että sellaisen ylipäänsä saa. Kredittinä Vantaan Ruskeasannalle: sinnekin oli helpompi päästä neljältä yöllä suoralla yöbussilla! Mutta tää on kaiken kaikkiaan paras ratkaisu sekä taloudellisesti ja jo senkin vuoksi, että S tulee maaliskuussa kuukaudeksi katsomaan mua tänne, ja olis todennäköisesti suurta nihkeyttä asua siinä kimppakämpässä tuohon aikaan. Tällaiset tapetit mä haluaisin sinne, ruusullinen olohuoneeseen ja toi naamatapetti keittiöön. Molemmat tapetit on Cole & Sonin Fornasetti Collectionia.



Yritin tänään sen kämppänäytön jälkeen käydä alennusmyynneissäkin. Sanoinko jo, että mulla oli sairas ikävä Helsingin keskustaa?! OLI! Mun piti kuitenkin sännätä piloxing-tunnille (muistatte varmaan, sleek - sexy - powerful!) ja aleissa kiertely jäi. Siksipä suuntaan kaupoille huomenna uudestaan. Ihanaa! Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että onpa mahtavaa olla taas Helsingissä. Ristiriitaista. Ikävöin myös Brasiliaan. Tänään onnistuttiin S:n kanssa kaivamaan esiin vanha riita ja repimään se auki uudeksi riidaksi. Nyt olo on surkea ja ikävä vieläkin suurempi, vaikka ei ehditty edes sovintoa tekemään. Tää kaukosuhde on ihan kamala toisinaan, en varsinaisesti suosittelisi kenellekään, jos nyt kysytte.

PS. En vieläkään siirtynyt takaisin lowcarbille, vaikka lupasin tehdä sen tänään. Huomenna.

I MISS MY VAUVINHO!

Mitä enemmän katselen Brasiliaan jääneen pienokaisen kuvia, sitä enemmän ikävöin sinne. Katsokaa nyt miten ihana ja liikuttava se on! Relailuasento jalat pitkällään oli paras. Ihan ku isäntänsä.













Neljänneksi alimmassa kuvassa pupu on pissed off - näin kävi aina kun se joutui häkkiin. Kolmanneksi alin kuva näyttää säälittävät etujalat sen jälkeen kun pupu astui vahingossa lattialle unohtuneseen friteerauskattilaan (öljy oli sit kylmää!).

SNIF.

Memory is the diary that we all carry about with us

Joulu on vaan jotenkin niin ihana juhlapyhä. Ehkä siksi, että sain mahtavia joululahjoja: ison kasan Marimekon astioita, lahjakortin Helsinki Day Spahan, urheiluvaatteita, oloasun, vaatelahjakortin, lompakon ja gradunkirjoitusoppaan (lol). Lisäks oon LUONNOLLISESTI syönyt itseni ihan ähkyyn. Mun ruokahalu on huomattavasti kasvanut Brasiliassa ja Tuuvan isän sanoin, olen kerännyt läskiä ylleni. Jouluherkkujen äärellä tein pyhän lupauksen, että ne läskit lähtee nyt. Joten nyt siis tietysti pitää mässyttää kuin viimeistä päivää. lol. Nauttikaa siis tekin joulusta.

Jatketaan Brasilialla. Mulla jäi blogin kirjoittaminen viimeisinä viikkoina Brasiliassa kokonaan. Varmaan johtui lähinnä siitä, että vietin huomattavasti vähemmän aikaa koneella kuin aiemmin. Kaikki aika ja energia meni pupun kanssa! Yritän nyt tiivistää, mitä olennaista tänä hiljaisena aikana tapahtui.

Ensimmäisenä mieleen tulee muutaman viikon takainen itävaltalaissuku Brennerin (S:n äidin puolen suvun) sukukokoontuminen Curitibassa, Paranán osavaltion pääkaupungissa noin seitsemän tunnin automatkan päässä Maringásta. Itse juhlasta ei ole sen ihmeellisempää kerrottavaa - siellä juotiin olutta ja syötiin keksejä ja seurusteltiin useita tunteja, brasseille tyypilliseen tapaan. Curitibasta lyhyesti sen verran, että se on varmaan kivoin kaupunki jossa olen Brasiliassa käynyt. Eläväistä kaupunkikulttuuria ja jotenkin siinä paikassa on hyvin eurooppalainen fiilis. Kivoja baareja, kivannäköisiä ihmisiä - ja kääntöpuolena ihan karmea ilmasto = kylmä ja sataa ympäri vuoden. Pointti kertoa matkasta Curitibaan on kuitenkin se, että sen matkan aikana pelkäsin ensimmäistä kertaa elämässäni kuolemaa ihan tosissaan. Paljon kaukomailla reissanneet on varmaankin tottuneet paikkojen kaoottisiin liikennekulttuureihin, mutta mulle kokemus oli ensimmäinen.

Menomatka sujui mukavasti yöbussissa jonka penkit sai käännettyä täysin makuuasentoon ja tarjolla oli myös peittoja, tyynyjä, syötävää ja juotavaa. Paluumatkassa ajateltiin säästää ja päätettiin ottaa kimppakyyti S:n sukulaisten täydessä henkilöautossa. Virhe numero yksi. Heti alkumatkasta satoi helvetillisesti, näkyvyys autosta oli käsittämättömän huono, autoa ajanut muija oli todennäköisesti reputtanut inssinsä tai ehkä vielä todennäköisemmin ei koskaan sitä käynytkään, tie oli koko seitsemän tunnin matkan ajan kiemurainen, huonokuntoinen ja täynnä vettä ja kaahaavia autoja. Kuskin ja mun lisäksi kenelläkään ei ollut turvavyötä. Kuskin mielestä oli ok ajaa 60 rajoitusalueella yli satasta koska kyllähän muutkin. Niillä ajotaidoilla se tuntui lähinnä vääjäämättömältä itsemurhalta. Viimeinen pisara oli, kun puolimatkassa tultiin onnettomuuspaikalle vain hetkeä sen jälkeen kun ilmeisesti rekka oli ajautunut märällä tiellä väärälle kaistalle ja törmännyt henkilöautoon. Pysähdyttiin ja ihmiset meidän autosta sekä edellä ajaneesta sukulaisten autosta lähti katsomaan, oliko sen peltiromun sisällä kukaan elossa. Päätin kauhunsekaisista tunteista huolimatta katsoa itsekin. Virhe numero kaksi. Siitä autosta ei ollut enää jäljellä paljoakaan, kaikki tavara oli lentänyt ulos, mm. lasten petivaatteita ja leluja, lasia kaikkialla jne. Näky oli tosi lohduton. Järkytyin pahasti koko tapahtumasta ja vielä enemmän kun kuulin, että romun sisällä oli elossa pieni lapsi, joka oli jäänyt sinne jumiin eikä päässyt ulos. S yritti lohduttaa parhaansa mukaan, että "kohtahan me ollaan jo perillä, enää neljä tuntia". Se ihmetteli, enkö ollut aiemmin nähnyt onnettomuuspaikkaa, siellä kun auto-onnettomuudet on arkipäivää. Nyt en enää lainkaan ihmettele niitä tarinoita, kuinka siltä on useita läheisiä ihmisiä kuollut liikenneonnettomuuksissa ja oman äidinkin henki ollut hiuskarvan varassa samasta syystä. Jopa mä itse tiedän suomalaisen kaverin kaverin, joka on täpärästi selvinnyt hengissä auto-onnettomuudesta São Paulossa. Mitä tämä kertoo brasilialaisesta liikennekulttuurista? Sen ainakin tiedän, että matka Curitibasta Maringáan oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun matkustan pitkää matkaa Brasiliassa henkilöautolla.

Seuraava mainitsemisen arvoinen kokemus on onneksi positiivisempi (huom. edellä kuvaamani kokemus oli ainoa negatiivinen kokemukseni Brasiliasta). Kerroinkin jossain aiemmassa postauksessa brassien maanisesta tarpeesta kaunistaa itseään erinäisin tavoin. Lievin muoto tästä kaunistautumisesta on varmaan ne kymmenet kauneushoitolat joihin törmäsin Maringássa. Kävin siis aiemmin kokeilemassa manikyyriä, mutta kun saatiin kutsu S:n ystävän häihin ja S kertoi brasilialaisten naisten kaunistautumisrituaaleista ennen hääjuhlia, päätin minäkin ottaa täyshoidon läheisessä kauneushoitolassa. Tähän kuului siis manikyyri, kampaus, meikki ja ripsipidennys. Myös pedikyyri olis ollut tarjolla, mutta kaiken sen keskellä ajattelin sen olevan a bit too much. Hyviksi puoliksi koko treatmentissa pitää ehdottomasti sanoa hinta. Suomessa vastaavista palveluista saa maksaa ainakin tuplahinnan! Sen takia kai niin harvat sellaiseen tuhlaavat ja täällä asenne vastaavia hoitoja kohtaan yleisesti on nimen omaan, että se on silkkaa rahantuhlausta. Brasiliassa Maringán kaltaisessa vauraassa kaupungissa nainen, joka ei pidä ulkonäöstään huolta, on vähemmistössä. Maksoin manikyyristäni 20 realia eli alle kymmenen euroa, kampauksesta 80 realia eli noin 35 euroa, meikistä 70 realia eli noin 30 euroa ja ripsipidennyksestä 120 realia eli noin 55 euroa. Se olikin vuokranmaksun ja matkojen lisäksi ainoa asia, johon pistin isosti rahaa Brasiliassa ollessani. Lopputuloksena mun kynnet oli kauniimmat kuin varmaan koskaan, kampaus oli lisätyn hiuskasan ansioista aivan mahtava ja ripsetkin sellaiset räpyttimet että. Meikki sen sijaan oli...mielenkiintoinen. Koin erinäisiä sydämentykytyksiä asian tiimoilta, mutta kiteytettynä voin sanoa, että en koskaan uskonut, että voisin mennä ihan täydestä miehenä naisen vaatteissa. Drag queen. Tranny. Kotona sudin järkyttyneenä meikit hillitymmiksi ennen häihin lähtöä ja sen vuoksi valokuva jäi ottamatta. Itse hääjuhla oli mahtava: hyvää musiikkia, hyvää ruokaa, järjetön määrä kauniita ihmisiä ja upeita asuja, uima-allas ja riittävästi alkoholia. Aamukuudelta pääsin vihdoin painamaan pään tyynyyn herätäkseni muutaman tunnin kuluttua elämäni ihanimpaan krapula-aamuun!

Koko kolmen kuukauden Brasiliassa elelyn kohokohta oli siis ehdottomasti mun viimeinen päivä Maringássa. Jos joku on kyllästynyt mun ainaiseen lässytykseen rakkaudesta ja parisuhteesta, niin suosittelen lopettamaan lukemisen tähän. Niin... Facebookissa varmaan ainakin joku huomasi, että mun ja S:n suhde otti tuona krapulaisena aamuna askeleen eteenpäin. Se, että juuri sinä aamuna mulle tuotiin aamiainen sänkyyn ja kerrottiin, kuinka mun kanssa halutaan viettää koko loppuelämä ja kuinka kaikki asiat ja tekemiset saa merkityksen vasta, kun ne saa jakaa mun kanssa, tuli TÄYTENÄ yllätyksenä. En osannut aavistaa yhtään mitään, enkä etenkään sellaisena aamuna. Huh. Selvää oli, että tunne on molemminpuolinen. Vaikka meillä oli myös vaikeita aikoja Brasiliassa, eikä mun ollut heti helppoa sopeutua, ei ole epäilystäkään siitä etteikö S olisi paras mies, jonka olen näiden 28 vuoden aikana kohdannut. En osaa sanoin kuvailla, miten onnellinen olen siitä että meillä on ollut etuoikeus tutustua toisiimme ja toivon, että meidän kotimaiden suuresta välimatkasta huolimatta saadaan asiat aina järjestymään. Ensimmäiset suunnitelmat on jo tehty, ja palaan Brasiliaan niin pian kuin taloudellisesti mahdollista.

Paljon muutakin kerrottavaa tietty olisi, mutta ehkä kirjoitan niistä vielä myöhemmin. Tästä tuli jo nyt ihan liian pitkä, sormet ja silmät väsyy.

Nyt käyn syömässä vähän lisää jouluruokaa ja lähden jumppaan.

Hyvää joulua! Merry Christmas! Feliz Natal!

Blogini on nukkunut jo viikkoja - ja nyt on aika nukkua jetlagi pois täydellä vatsalla. Kirjoitan pian viimeisistä viikoista Brasiliassa. Nyt voin todeta, että jokainen sieltä kerätty kokemus on lämmin aalto läpi sydämen ja tippa silmässä muistelen tapahtumia ja ihmisiä viimeisen kolmen kuukauden ajalta.

Rauhaa ja rakkautta, ystävät. Nauttikaa joulusta.