I saw the mirror staring back at me, and it told me I'm a selfmachine

Oon kuunnellut tänään koko aamun I Blame Cocoa, Wikipedian mukaan 20-vuotiasta englantilaista Eliot Paulina "Stingin tytär" Sumneria. Kiitos tästä oivalluksesta Kimmolle, joka sanoi että voisin tykätä tästä! Tykkään!!! Vaikka itse asiassa erityisesti Only Love Can Break Your Heart -biisistä tuleekin mieleen Sting. Yritän pyyhkiä sen mielestäni.

Tänään tilasin kirjoja Akateemisen kirja-alesta. Kuten viimekin vuonna, olin jälleen hieman "carried away" tilailujeni kanssa. Tässä lista niistä, jotka TOIVON saavani. Viime kirja-alesta mulla jäi muutamia kirjoja saamatta.

Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
Mikhail Bulgakov: The Master and Margarita
Nick Cave: Bunny Munron kuolema
Wolf Lieser: Digital Art
Wladimir Kaminer: Ryssändisko
Gabriel García Márquez: Muistojeni ilottomat huorat
Chuck Palahniuk: Tukehtuminen
Oscar Wilde: Onnellinen prinssi ja muita kertomuksia

Digital Art on lahja S:lle joka alkaa kirjoittaa aiheeseen liittyvää väitöskirjaa syksyllä. Yksi ikuisista lempikirjoistani Saatana saapuu Moskovaan on ollut ostoslistalla pitkään ja nyt se löytyi englanninkielisenä halvalla - pääsenpähän lukemaan sen pitkästä aikaa uudestaan. Bergmanin tarinatkin olen nähnyt elokuvaversioina mutta en lukenut. Tällä kertaa päätin jättää hömppäkirjat mallia "Kymmenen tietä onnellisempaan elämään" ostamatta. Entisetkin on vielä lukematta. Juuri nyt tuntuu siltä, etten tarvitse elämänhallintaoppaita, vaikka elämä ei kai varsinaisesti täysin hallinnassa ole vieläkään.

Mä aloin miettiä eilen tänne kirjoitellessani sitä faktaa, että asuin viime kesän ja sitä edeltävän kesän vanhempieni luona. Asun täällä tälläkin hetkellä! Kai joku kutsuis sitä säälittäväksi, itse en ihan näe sitä sellaisena, vaikka esim. kotonaan asuva kolmikymppinen mies olis mulle puhdas turn-off. Onneksi mun sulhanen tulee kulttuurista, jossa on ihan tavallista asua vanhempien luona aikuiseksi saakka! Tunnen itseni vähemmän noloksi. Tottahan on, että kymmenen vuotta sitten kuvittelin elämäni vähän erilaiseksi kuin se nyt on. Ajattelin varmaan, että mulla tähän ikään mennessä olisi vakituinen työpaikka ja omistusasunto, Helsingin keskustassa, olisin menestyvä haastavassa työssäni ja onnellinen, tietysti. Mikään noista ei lopulta ole toteutunut, paitsi se, että olen onnellinen. Musta tulikin lopulta se tyyppi, joka tekee pätkissä hanttihommia kerätäkseen rahaa ja matkustaakseen taas kauas pois. Jolla ei ole sitoumuksia ja joka ei siitä syystä myöskään kehitä ammatillista osaamistaan, kerää haasteita ja etene urallaan. Ajoittain tunnen aika kovaa syyllisyyttä siitä, että haluaisin tehdä yhtä sun toista, mutta juuri nyt en voi. Tai voisin kai, mutta olen tehnyt sellaisia valintoja, että esimerkiksi vakituisen työpaikan etsiminen ei nyt tule kysymykseen.

Niin, täällä Vantaalla asuminen on myös tehnyt musta antisosiaalisen. Oon ollut Suomessa nyt viikon enkä ole tavannut ketään perheen ulkopuolista ihmistä. Siis olen käynyt ulkona ja kaupungilla ja jumpassa, mutten varsinaisesti tavannut ketään. Kadehdin ihmisiä, jotka tapailee ystäviään joka päivä ja hengailee kaupungilla ja saa 20 puhelua päivässä puhtaasti sosialisoinnin nimissä. Munkin elämä oli joskus kai vähän tuollaista, mutta sitten asiat muuttui. Kai musta on tullut vanha. S:n kanssa puhutaan tästä aiheesta toisinaan. Se tuntee samoin, ja ehkä sen takia meille onkin syntynyt niin vahva yhteenkuuluvuuden tunne, kun molemmat tunnetaan ajoittain olevamme jollain tavalla vähän ulkopuolisia muiden ihmisten jutuista.

Mutta ehkä kaikki vielä muuttuu lyhyenkin ajan sisällä! Vuodesta 2011 on tuleva tähänastisista paras kaikista, se on ihan varmaa.