Cause I am a material girl...

Mun Maringásta lähtevät tekstit tuntuu pyörivän kahden aiheen ympärillä: perhekriisit ja sää. Näistä olisi kerrottavaa taas, mutta kerron lyhyesti. Perhekriisi lieventyi kunnes viikko sitten kärjistyi taas, ja nyt pahemmin kuin aiemmin. Olin vihainen ja ahdistunut, kunnes kuulin että mun paappa Suomessa kärsii sydänvaivoista ja on tällä hetkellä huonossa kunnossa sairaalassa. Tiedosta tuli niin huono olo, että oli pakko tehdä jotain. Niinpä ehdotin asianosaisille täällä, että jokainen meistä yrittäisi olla huomaavaisempi ja ystävällisempi toisiamme kohtaan, koska itse ainakaan en näe yhtäkään oikeaa syytä miksi ei. Rauha on taas maassa, toivottavasti se jatkuu ainiaan. Säästä puolestaan voin mainita sen verran, että nyt on kylmempi kuin ikinä! Aamulla mittarissa oli +3 C ja tällä hetkellä (klo 13) se näyttää +7 C. Eilen oli kymmenen astetta, toivottavasti lämpötila ei enää laske yhtään.

Tänne tullessani en varsinaisesti osannut varautua brasilialaiseen talveen. Niinpä otin mukaan vain pikkukenkiä, ballerinat ja toiset matalat, avokärkiset kengät sekä kahdet korkkarit. Kun kylmä alkoi oikeasti vaivata, puhuin siitä äidin kanssa puhelimessa, ja äiti sanoi lähettävänsä mulle pikapostissa talvikengät. Pyysin laittamaan mukaan myös yhdet käyttämättömät farkut ja pitkähihaisen paidan, sekä Vii Voanista ostettuja massaman curry -tahnoja (täältä ei löydy mausteita aasialaiseen kokkailuun, paitsi japanilaisen ruoan valmistukseen). Viikko meidän keskustelun jälkeen ovipuhelin soi ja S vastasi. Pian se tuli mun luokse ja sanoi, että portilla olisi mulle lähetys - joka maksaa 937 realia eli noin 450 euroa. Mentiin alas ihmettelemään tilannetta, ja siinähän ne oli, nätissä Postin oranssissa paketissa: rakkaan Annikan kirpparilta löytämät talvisaappaat, Topshopista haalitut mustat farkut ja lämmikepaita. S kävi lyhyen keskustelun kuriirin kanssa, josta ymmärsin että mitään ei ollut tehtävissä. Syynä oli, että isä, joka paketin lopulta lähetti, oli maininnut sisällön arvoksi 500 euroa. VIISISATAA EUROA! Kun todellinen arvo lienee noin 50 euroa. Sao Paulossa paketti jäi näin ollen tulliin, jossa siihen lätkäistiin mukavat verotarrat päälle ja lähetettiin edelleen kohti Maringáa. Kylmä totuus kuulemma oli, että joko maksaisin 450 euroa ja saisin tavarani, maksaisin 450 euroa, lähetyksen takaisin Suomeen ja mahdolliset verot Suomessa, tai paketti TUHOTTAISIIN, how dramatic. En siis tule näkemään tavaroitani enää koskaan, heippa. Kaiken perheriidan aiheuttaman totaalisen väsymyksen keskellä en edes jaksanut soittaa mun isälle valittaakseni siitä, miksi sen piti merkitä tähtitieteellinen summa paketin sisällön hinnaks. Soitin sen sijaan äidille ja kerroin tilanteen. Äiti ei ollut ollenkaan huolissaan siitä, että menettäisin rakkaan materiani, vaan kehotti olemaan onnellinen ja tyytyväinen, olihan se vain tavaraa ja olemmehan me kaikki terveitä ja meillä on asiat muutenkin hyvin.

Huoh. Paketin kohtalossa jäi kuitenkin mietityttämään, miksi siihen ylipäänsä lisättiin niin suuri vero? Koska enhän ollut ostanut mitään, vaan lähetys sisälsi vain mun omia vaatteita. Tämä jäänee mysteeriksi. Ehkä parhaillaan joku paketintuhoamiskone jauhaa mun kauniita talvisaappaita...

Benny the bunny...or the pony?

Rakkaasta pörröeläimestäni Bennystä oli kasvanut Suomessa oloni aikana jättiläispupu, jota ei oikeastaan meinaa edes tunnistaa pupuksi. Benny on asustellut S:n isoäidin luona siitä lähtien, kun S oli helmikuussa Suomessa neljä viikkoa ja antoi pupun hoitoon. Nykyisin Benny on niin iloinen ja onnellinen pihapupu, etten yksinkertaisesti voi ottaa sitä enää meille kerrostaloasuntoon. Ikävöin mun pupulasta joka päivä, ja harmittaa, että se on näiden kuukausien aikana villiintynyt eikä tule enää omasta tahdostaan lähelle ihmisiä. Mutta sen on  parempi pomppia vapaana ja syödä pihamaalta tainnoksiin kaikki mummun kasvattamat kasvit kuin olla täällä vankina, mun rutisteltavana.

Viime viikonloppuna kävin kuvaamassa Bennyä. Se näyttää vähän pieneltä ponilta, tai chinchillalta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ripsipidennys, manikyyri, turhamaisuuksien rovio jne.

Kerroinkin viimeksi täällä Maringássa ollessani brasilialaisten pakkomielteisestä itsensä puunaamisesta ja kauneushoitoloiden, hammasklinikoiden, plastiikkakirurgien, personal trainer -paikkojen jne. sumasta, joka tässä kaupungissa vallitsee. Itse en ole vielä palannut täällä kuntosalille, vaan keskittynyt lähinnä syömiseen ja laiskotteluun. Kävin kuitenkin jo ensimmäistä kertaa kauneushoitolassa, sehän kuuluu asiaan.

Ennen lähtöäni kävin Suomessa ekaa kertaa laitattamassa ripsipidennyksen. Kyseltyäni ihmisiltä kadulla, hississä, salilla, bussipysäkillä ja vähän kaikkialla, missä he ovat saaneet hienot räpsyttimensä, päätin ottaa riskin ja ostin Citydealin kautta halvan pidennyksen kalliolaisessa kampaamossa. Parin tunnin ripsioperaation jälkeen olin onnellisempi kuin mistään asiasta vähään aikaan (luulen, että koukutuin myös pidennyksiini niin, että palaan paikkaan heti Suomeen tultuani). Ripsistä tuli käytännössä täydelliset, enkä voinut tehdä koko päivän aikana muuta kuin peilailla itseäni jokaiselta heijastavalta pinnalta. Ripset laitettiin myös niin hyvin, että niistä oli nyt kuukaudenkin jälkeen jäljellä vielä kaksi kolmasosaa. Päätin silti käydä fiksauttamassa ne samassa paikassa, jossa kävin viimeksi manikyyrissä (mulle laitettiin siellä viime syksynä myös huono ripsipidennys, tipahtivat 1,5 viikossa).

En oikein tiedä miten ne pidennyksensä siellä tekevät, liimaavatko karvat ripsien sijasta silmäluomen ihoon, vai MIKSI ne heti alusta saakka harittavat ja näyttävät todella huonosti tehdyiltä. Lisäksi nykyräpsyttimet ovat huomattavasti pidemmät kuin Helsingissä laitetut, joten kaikkialle sojottavina näyttävät todella typerältä. Tämän tietysti huomaa vain läheltä katsottaessa, ja hintakin korjaukselle oli vain 25 euroa, joten käyn siellä varmaan jatkossakin. Huoh turhamaisuus. Ripsien lisäksi kävin manikyyrissä, joka ekaa kertaa sattui, koska mun kynsinauhat oli tässä muutaman kuukauden aikana kasvaneet epäluonnollisen paksuiksi. Pieni japanilainen tyttö leikkasi kynsinauhasaksilla lisäksi kahdesti mua sormeen, mutta lopputuloksesta tuli silti upea (vaikkakin S:n mielestä väärän värinen, sillä se olisi toivonut mieluummin vesimeloonia muistuttavaa kaksiväristä lakkausta). 

Yksi brasilialaisten kauneudenhoitovimman ilmenemismuoto on maaninen hiusten puunaaminen. Tästä kielii muun muassa se, että kaikkein tavallisimmistakin päivittäismarketeista löytyy hyllyittäin hiustenhoitotuotteita. Lisäksi kaupungilla on pieniä, apteekkia muistuttavia putiikkeja, joista löytyy lähes pelkkiä hiustenhoitotuotteita. Paikalliset ilmeisesti hamstraavat kaikenlaisia ihmevoiteita ja -litkuja, ainakin valikoimasta, pakkausten koosta (löytyy mm. kilon hiusvoidepurkkeja) ja naisten upeista hulmuhiuksista päätellen. Iso osa on sellaisia tuotteita, joita ei suomalaisista marketeista löydy, minkä vuoksi aion tuoda tällä kertaa kavereille näitä erikoisia tuliaisia. Ulkomaiset merkit täällä maksaa muuten aivan järjettömän paljon, esimerkiksi iso pullo Osis+ -hiuslakkaa oli liikkeessä noin 80 euroa.

Arrested development a.k.a. perhe on...

Laiskistunut kotirouva on taas keskittynyt laiskottelusta nauttimiseen ja unohtanut kirjoittaa. Mutta se ei tarkoita, etteikö täällä olis tapahtunut kaikenlaista.

Ehdottomasti merkittävin tapahtuma on, että S:n ja mun perheasioihin liittyvät ikuisuusriidat on vihdoin kuopattu. Merkittävän siitä tekee se, että kärsittiin niistä paljon, ja jatkuva riitely ja väärinymmärrykset luonnollisesti vaikuttaa kaikkeen, vaikka itse suhteessa asiat olisikin hyvin. Kerroinkin aiemmin pintapuolisesti siitä, kuinka tein kaiken voitavani sen yhden perheenjäsenen kanssa, ja miten yritin parhaani mukaan miellyttää perhettä ja kunnioittaa heidän tahtoaan saamatta vastineeksi yhtään mitään. Ja ei, ei ollut helppoa luopua kaikista ylpeydenrippeistäni ja saada toistuvasti kuraa naamalleni, joten sinänsä en kai voi kutsua itseänikään suureksi laupeuden ruumiillistumaksi tässä sotkussa.

Koska sen kuitenkin tein ja lopputulos oli yhtä huono kuin aina ennenkin, katsoin YouTubesta pari jaksoa Cheatersia ja opettelin, mitä tarkoittaa kunnon confrontation. Sen jälkeen menin rohkeasti puhumaan asiasta perheen kuningattarelle, S tulkkinani. Päästin ulos kaiken: miltä musta tuntuu, miten olen tehnyt parhaani miellyttääkseen heitä ja mikä sen yrittämisen lopputulos on ollut. Päästin samalla ulos myös hävettävän vihaisuusitkun sekä kiukussani myös statementin siitä, kuinka olen yrittänyt olla epäitsekäs heitä kohtaan, mutta että yhdessä asiassa aion tästä lähtien olla itsekäs. Että en enää hyväksy siltä naiselta jatkuvia yrityksiä olla läheisessä tekemisessä S:n kanssa. Ei siksi, että pelkäisin. Vaan yksinkertaisesti siksi, että  jos se nainen haluaa kaveerata meidän perheen toisen osapuolen kanssa, niin sen on parasta lopettaa mun ignoraaminen tilanteissa, vastata kun puhuttelen sitä ja noudattaa muutenkin yleisiä kohteliaisuus- ja käytösnormeja. Meidän ei tarvitse olla ystäviä, mutta huonoa käytöstä ei tarvitse kenenkään suvaita, ellei sitten itse käyttäydy yhtä huonosti takaisin (on ollut kyllä harkinnassa, perkele).

Sen keskustelun, tai oikeastaan monologin jälkeen tuntui kuin hullu taakka olis pudonnut harteilta. Mikään ei ehkä muuttunut, mutta mun sisällä tapahtui suuri muutos, samoin mun ja S:n suhteessa. Siitä asti koko asia on tuntunut pieneltä ja mitättömältä, S on ottanut siihen täysin uudenlaisen suhtautumisen ja mulla on niin paljon parempi olo kuin pitkään aikaan. Pääsin vihdoin puolustamaan itseäni ja kertomaan oman kantani. Ja nyt sain vielä purkaa asian tännekin, tuplahelpotus (vaikka periaatteessahan mulla ei pitäis olla tarvetta kirjoittaa tällaisista asioista, aight?). Nyt mua lähinnä ihmetyttää sen toisen ihmisen käytös, koska se on vaan...no, absurdia. Eikä kukaan kai tiedä, mistä se johtuu. Mun ulkomaalaisuudesta, hänen huonosta itsetunnostaan, kateudesta (why, oh why), yleisestä haluttomuudesta tehdä tuttavuutta toiseen naiseen tai mistä lie. Mun eforttien lisäksi mm. S:n veli on anellut rakastaan muuttamaan käytöstään mua kohtaan. Kaikki voitava on siis tehty, ja lupaan, että oli viimeinen kerta kun kirjoitan tästä aiheesta.

Täällä on muuten alkanut paistaa taas aurinko ja sen ansiosta päivisin on ihanan lämmin. Ajattelin käydä kuvaamassa Maringáa, olis vihdoin jotain, mitä näyttää tästä kaupungista!

When you've got nothing left, all you can do is get into silk underwear and start reading Proust

I heart Jane Birkin.

Mutta parempaa kuin Jane on tietysti molemmat Serge Gainsbourgin muusat yhdessä.

 

 

 

I feel it all, I feel it all

So little time, etc. Aika täällä jotenkin vaan hujahtaa, vaikka ei tekisikään mitään erityisen merkittävää.

Maringán talvi jatkuu. Joka päivä on vaan kylmempi, ja mun ostamasta lämmittimestäkään ei oo juuri ollut hyötyä. Mulla on öisin päälläni pitkät housut ja college-paita plus kolme peittoa. Se ehkä kertoo, millaisessa ikiroudassa olen tällä hetkellä. On helpompaa olla ulkona, koska siellä lämpötila on kuitenkin ihan ok, mutta sisätiloissa se menee luihin ja ytimiin ja tekee sisällä olemisesta tosi epänautinnollista. 

Ollaan katsottu menneellä viikolla S:n kanssa paljon elokuvia. Rakastetaan niitä molemmat, mutta meillä on vähän erilainen maku (mun on tietysti parempi). Siksi meillä on aina kauhea vääntö siitä, kumpi saa valita elokuvan. Jokin aika sitten S halusi ihan välttämättä katsoa koko Alien-saagan ja lupasi siitä hyvästä, että saan valita seuraavat elokuvat hamaan tulevaisuuteen. Ja se oli hyvä diili, koska nyt ollaan katsottu Hitchcockia, Dario Argentoa, Fritz Langia, vanhaa Woody Allenia (ok, myös S:n suosikki) jne. Yhtenä päivänä kahlattiin läpi internettiä löytääksemme hyviä (ja siis nimen omaan HYVIÄ) kauhuelokuvia, ja törmättiin leffaan nimeltä Begotten. Katsottiin siitä hieman alkua, joka jätti muhun mahdollisesti pysyvän emotionaalisen haavan. En suosittele herkkiksille tai hermoheikoille, kuten itse olen, saatika katsottavaksi syömisen aikana tai välittömästi sen jälkeen. Jos katsottavaksi ollenkaan. Mutta sainpahan nyt Begottenin ulos itsestäni. Sen kuvasto on nimittäin kummitellut päässäni jo monta päivää.

Menneellä viikolla kävin läpi myös pienen kriisin. Ajattelin ensin, etten edes kehtaa kertoa siitä, mutta mitäpä mä toisaalta olen aiemminkaan häpeillyt. Siitä asti, kun muutettiin yhteiseen asuntoon täällä Maringássa viime syksynä on S:llä ollut pöydällä kehyksissä valokuva itsestään ja toisesta tytöstä. Kuvassa he kaulailevat iloisina vähissä vaatteissa (ehkä rannalla tms.). Aluksi suhtauduin negatiivisesti siihen kuvaan, koska jotenkin se vaan tuntui oudolta. S selitti, että kuvassa on hänen hyvä ystävänsä, joka menehtyi muutama vuosi sitten autokolarissa. Tämän kuultuani asia oli mulle ok, eikä se kuva enää häirinnyt mua. Ajattelin, että ehkä on tärkeää pitää kuolleen ystävän muistoa yllä, tai jotain. Viime viikolla kuitenkin, ihan muussa yhteydessä kuin kyseisestä tytöstä puhuttaessa kuulin, että S:n suhde häneen ei ollutkaan pelkkä platoninen ystävyyssuhde vaan muutakin. Se pöydällä kehystettynä oleva kuva alkoi jälleen häiritä mua, ja koin sen jopa jotenkin loukkaavana. Toisaalta ajattelin, että olis jotenkin väärin pyytää S:ää laittamaan kuva jonnekin pöytälaatikkoon sen sijaan, että se olis meillä esillä. Se tyttö on kuitenkin kuollut. Ja jotenkin sekin olisi kai ollut loukkaavaa. Kävin ahdistavan henkisen kamppailun itseni kanssa, jonka tuloksena oli riita. Lopulta pyysin, että S ottaisi kuvan pois. Tästä on nyt viikko aikaa, mutta poden edelleen huonoa omatuntoa asiasta. Musta tuntui alkuun siltä, että mua varmaan rangaistaan tästä itsekkäästä vaatimuksesta jotenkin...oon ehkä flippaamassa pahemman kerran. Nyt se kuva on kuitenkin poissa näkyviltä, S:n pöytälaatikossa. Ja nyt avauduttuani tästä, se asia alkoi jälleen painaa mun mieltä.

Aargh.

Oon kuunnellut viime päivinä Feistiä. Tässä tän hetken lemppari.

The eternal B.B.

Katsoin just ikuisuusprojektini, elokuvan Serge Gainsbourgin elämästä. Eipähän ollut kaksinen, pakko myöntää. Olisin halunnut tykätä paljon enemmän, sillä rakastan ja jumaloin Gainsbourgia muusikkona.

Mutta olipahan B.B. Siis melkein kuin se oikea Brigitte. Vaikka se on kyllä kaikessa täydellisyydessään melko lyömätön.