So little time, etc. Aika täällä jotenkin vaan hujahtaa, vaikka ei tekisikään mitään erityisen merkittävää.
Maringán talvi jatkuu. Joka päivä on vaan kylmempi, ja mun ostamasta lämmittimestäkään ei oo juuri ollut hyötyä. Mulla on öisin päälläni pitkät housut ja college-paita plus kolme peittoa. Se ehkä kertoo, millaisessa ikiroudassa olen tällä hetkellä. On helpompaa olla ulkona, koska siellä lämpötila on kuitenkin ihan ok, mutta sisätiloissa se menee luihin ja ytimiin ja tekee sisällä olemisesta tosi epänautinnollista.
Ollaan katsottu menneellä viikolla S:n kanssa paljon elokuvia. Rakastetaan niitä molemmat, mutta meillä on vähän erilainen maku (mun on tietysti parempi). Siksi meillä on aina kauhea vääntö siitä, kumpi saa valita elokuvan. Jokin aika sitten S halusi ihan välttämättä katsoa koko Alien-saagan ja lupasi siitä hyvästä, että saan valita seuraavat elokuvat hamaan tulevaisuuteen. Ja se oli hyvä diili, koska nyt ollaan katsottu Hitchcockia, Dario Argentoa, Fritz Langia, vanhaa Woody Allenia (ok, myös S:n suosikki) jne. Yhtenä päivänä kahlattiin läpi internettiä löytääksemme hyviä (ja siis nimen omaan HYVIÄ) kauhuelokuvia, ja törmättiin leffaan nimeltä Begotten. Katsottiin siitä hieman alkua, joka jätti muhun mahdollisesti pysyvän emotionaalisen haavan. En suosittele herkkiksille tai hermoheikoille, kuten itse olen, saatika katsottavaksi syömisen aikana tai välittömästi sen jälkeen. Jos katsottavaksi ollenkaan. Mutta sainpahan nyt Begottenin ulos itsestäni. Sen kuvasto on nimittäin kummitellut päässäni jo monta päivää.
Menneellä viikolla kävin läpi myös pienen kriisin. Ajattelin ensin, etten edes kehtaa kertoa siitä, mutta mitäpä mä toisaalta olen aiemminkaan häpeillyt. Siitä asti, kun muutettiin yhteiseen asuntoon täällä Maringássa viime syksynä on S:llä ollut pöydällä kehyksissä valokuva itsestään ja toisesta tytöstä. Kuvassa he kaulailevat iloisina vähissä vaatteissa (ehkä rannalla tms.). Aluksi suhtauduin negatiivisesti siihen kuvaan, koska jotenkin se vaan tuntui oudolta. S selitti, että kuvassa on hänen hyvä ystävänsä, joka menehtyi muutama vuosi sitten autokolarissa. Tämän kuultuani asia oli mulle ok, eikä se kuva enää häirinnyt mua. Ajattelin, että ehkä on tärkeää pitää kuolleen ystävän muistoa yllä, tai jotain. Viime viikolla kuitenkin, ihan muussa yhteydessä kuin kyseisestä tytöstä puhuttaessa kuulin, että S:n suhde häneen ei ollutkaan pelkkä platoninen ystävyyssuhde vaan muutakin. Se pöydällä kehystettynä oleva kuva alkoi jälleen häiritä mua, ja koin sen jopa jotenkin loukkaavana. Toisaalta ajattelin, että olis jotenkin väärin pyytää S:ää laittamaan kuva jonnekin pöytälaatikkoon sen sijaan, että se olis meillä esillä. Se tyttö on kuitenkin kuollut. Ja jotenkin sekin olisi kai ollut loukkaavaa. Kävin ahdistavan henkisen kamppailun itseni kanssa, jonka tuloksena oli riita. Lopulta pyysin, että S ottaisi kuvan pois. Tästä on nyt viikko aikaa, mutta poden edelleen huonoa omatuntoa asiasta. Musta tuntui alkuun siltä, että mua varmaan rangaistaan tästä itsekkäästä vaatimuksesta jotenkin...oon ehkä flippaamassa pahemman kerran. Nyt se kuva on kuitenkin poissa näkyviltä, S:n pöytälaatikossa. Ja nyt avauduttuani tästä, se asia alkoi jälleen painaa mun mieltä.
Aargh.
Oon kuunnellut viime päivinä Feistiä. Tässä tän hetken lemppari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti