just a baby bwock of soy

Nyt löytyi jotain ihan pimeetä.
Nimittäin tämä blogi: http://tofubabybwog.blogspot.com/

Pakko laittaa pari kuvaa. Etenkin tää ensimmäinen, koska maanantaiaamut ei ole hyviä tofuille eikä ihmisille.

One of those quiet obedient girls who doesn't say anything until she screams. Oh, the world's full of them. Sleepy girls, I call them. Sleepy girls.

Terveisiä Tampereelta!

Kirjoitan kiireessä, maailman pienimmällä läppärillä, maailman kylmimmässä ihanassa pikkukodissa joka kuuluu ystävälleni Annikalle. Tulin viettämään viikonloppua Pispalanharjulle Annikan luokse, ja talvella näissä ihanaakin ihanammissa taloissa on näköjään myös ihanan kylmä! Onneks on kakluuniuuni ja villasukat. Annikaa oli ehkä eniten ikävä Brasiliassa ollessa. Vaikka me ei nähdä niin usein, niin se on kuitenkin mun tärkein ystävä kaikista. Oli mahtavaa nähdä ja nyt meillä on ruhtinaalliset kolme päivää yhdessä.

Eilisillan muutama punaviinilasillinen painaa silmissä ja tuntuu päässä sen verran, että tekis mieli vaan nukkua. Mulla on tavallaan just tollainen olo, kuin kuvassa...joka on muuten UK Voguesta. Ihan mieletön. Mutta niin, nukkumisen sijaan lähden kohta kävelylle noihin superkauniisiin maisemiin ja otan kuvia, jos mun kamerassa on vielä eloa jäljellä. Hoppas!

Palaan kuvineni (mahdollisesti) sunnuntaina!
Hauskaa viikonloppua!

The age I'm at now, you go from being a young girl to suddenly you blossom into a woman. You ripen, you know? And then you start to rot.

Liv Tyler on niin ihana ja tää kuva on extraihana. Muistan kun katsoin 90-luvulla Aerosmithin musavideoita ja ajattelin, että Liv on niin paljon viileempi kuin Alicia. Ajattelen niin kyllä edelleen.

Do you remember that pact we made? We promised to never leave each other

Kuumeessa kotona. Päivä 2.

Tänään aamupäivällä musta tuntui, että saattaisi vihdoin olla hyvä hetki katsoa loppuun pari viikkoa sitten aloittamani Gaspar Noén Enter the Void. Olen vähän myöhässä tän elokuvan suhteen, mutta en saanut motivoitua itseäni katsomaan sitä aiemmin. Rakastan Noén edellistä elokuvaa Irréversible enkä olis uskonut, että Enter the Voidin kohdalla fiilis on lähinnä päinvastainen. Katsoin tosiaan pari viikkoa sitten melkein kolmetuntisesta elokuvasta noin 2/3 enkä sen jälkeen saanut itseäni viritettyä olotilaan, joka olis sopinut leffan loppuunsaattamiseen.

Tämä intro varmaan puhuu puolestaan: en siis tykännyt. Odotukset oli korkealla ja upeiden opening creditsien jälkeen entisestäänkin. Noh, nyt voinkin sitten todeta, että ne alkutekstit olikin koko elokuvan parasta antia.

Elokuvahan oli silkkaa visuaalista ilotulitusta - kuvaus ja editointi oli kunnianhimoista. Kaikki elementit, joilla katsojia ylipäänsä voi kuvitella sokeeraavansa, oli käytetty ja näytetty mahdollisimman graafisesti. Oli paljon suorasukaista seksiä (myös Boardwalk Empiressä näytellyt Paz de la Huerta oli alasti yli puolet elokuvasta, mikä ei sinänsä haitannut, koska nainen on aikamoista eye candya kenelle tahansa), naisten välistä seksiä, dildoja, close-uppeja sukuelimistä jne. Oli huumeiden tykittämistä, verta, spermaa, kolariuhreja, ja kaiken huippuna abortti ja sen jäljet gynekologin metallikupissa.

Toinen puoli elokuvan muistettavaa visuaalisuutta oli kuvaus, joka oli 95-prosenttisesti päähenkilö Oscarin näkökulmasta kuvattua. Oscar potkaisee tyhjää jo elokuvan alkumetreillä, joten loppuelokuvan hän ilmeisesti leijailee tapahtumien yllä seuraten etenkin siskonsa Lindan, eli de la Huertan, tekemisiä (joissa onkin sinänsä ihan riittävästi seurattavaa). Käsivarakuvaus, kameran jatkuva pyöriminen ja kiitäminen yli Tokion kattojen, kuvasta ja kohtauksesta toiseen on näin pitkässä elokuvassa lähinnä rasittavaa. Lisäksi tää elokuva ei todellakaan ole mitään epileptikon kevyttä sunnuntaiviihdettä - kuva nimittäin välkkyy niin, että se alkaa olla vähän liian häiritsevää ihan tavallisella aivosähkötoiminnalla varustetullekin. Tiivistettynä vois siis todeta, että ylenpalttinen visuaalinen kikkailu ampuu itseään vähän jalkaan. Lisäksi Enter the Void oli mun mielestä totaalisen ylipitkä.

Kun leffa tuli ensi-iltaan, luin jostain arviosta vertauksen Kubrickin Avaruusseikkailuun. En allekirjoita, todellakaan. Avaruusseikkailu on sentään mestariteos, ja kyllähän kai Enter the Voidissakin olis ainekset ainakin kulttiklassikon asemaan. Kuitenkin, kuten totesinkin jo aiemmin, liika mässäily ja kikkailu alkoi lopulta vaan väsyttää eikä lopun Love Hotelin seksihuumakaan jaksanut enää kiinnostaa.

Voisin antaa tälle elokuvalle vielä toisen mahdollisuuden, jos tulis tilaisuus nähdä se valkokankaalta. En tosin lähtis katsomaan Director's cutia, sillä en uskalla edes arvailla, kuinka pitkäks se olis venytetty.

Tähän vielä joitain kuvia, ei itse elokuvasta, vaan V-lehdestä vuodelta 2009. Kuvissa Enter the Voidin päähenkilöt Nan Goldinin kuvaamina, hyvin enterthevoidmaisissa kuvissa.





Edit : Oli pakko muuttaa otsikko, se edellinen tuntui jotenkin... ihmeelliseltä. Uusi siis lainaus elokuvasta.

No one will answer your prayers...until you take off that dress

Aamulla oli kuumetta, joten jäin kotiin. Harmitti, etten päässyt töihin, joten yritin nukkua myöhään että päivä tuntuis vähän lyhyemmältä, mutta kymmeneltä en enää saanut unta. Tänään oon tsempannut hulluna, että pystyisin löytämään tästä päivästä jotain iloisia ja positiivisia asioita.

Keitin aamulla ihan älyttömän hyvää kahvia.
Lakkasin kynnet vihreiksi, ja niistä tuli hienot.
Maksoin Ebaysta huutamani ihanat kengät (ne, jotka sopis täydellisesti niiden ruskeiden housujen kanssa), joten saan ne varmaan jo ensi viikolla.
Nukuin päiväunet.
Enää seitsemän päivää muuttoon.
Enää kymmenen päivää S:n tuloon.

Koska mun päivä meni melkein kokonaan sängyssä, ehdin lukea tosi paljon lehtiä, selailla blogeja ja kuunnella musiikkia. Oli outoa, kun en sähköpostin avaamisen jälkeen voinutkaan loggautua Facebookiin. Mutta sieltä nyt hetkeksi poistuminen tuntuu edelleen hyvältä ratkaisulta just tähän tilanteeseen. Halusin etsiä uutta musiikkia ja mun mieleen tuli juliste, joka löydettiin S:n kanssa Berliinistä viime kesänä. Se esitti poikaa, jolla oli musta silmä. Irroitettiin se, ja S teetti siitä Brasiliassa taulun joka sittemmin roikkui meidän olohuoneen seinällä, kuten kuvasta näkyy (mulla on niin ikävä tota asuntoa...).


Tajusin, etten oo itse asiassa koskaan kuunnellut millaista musiikkia ko. bändi Perfume Genius tekee, joten kuuntelin. Sitä löytyi Spotifysta ja rakastuin ensi kuulemalta. Toivoisin, että voisin just nyt soittaa S:lle ja kertoa, ja sanoa että senkin pitäis kuunnella, koska se tulisi todennäköisesti rakastamaan sitä vielä enemmän kuin minä. Se tykkää niin paljon Sigur Rosista ja Jonsista. Ja niihin vertaisin Perfume Geniusia. Niihin ja Sufjan Stevensiin, ehkä myös Bon Iveriin. Ne surusävelet ei olleet ihan parasta musiikkia tähän mun bluemoodiin, mutta suosittelen kuuntelemaan.

Sitten tapahtui jotain hämmentävää: katsoin elokuvan, jossa näyttelevät sekä Hugh Grant (yöks) että Emma Thompson (blah)! En voi sietää kumpaakaan, onneks tää ei sentään ollut Jane Austen/Shakespeare-mukaelma vaan leffa nimeltä Love Actually. En muista koska viimeks olisin katsonut romanttisen komedian. Ystäväni Sini suositteli sitä ja onneksi katsoin! Tuntui vähän paremmalta sen jälkeen, vaikka tavallaan myös vähän pahemmalta.

Ihaninta siinä elokuvassa oli Colin Firthin hahmo, joka rakastui portugalilaiseen kotiapulaiseensa. Samastuin heti sen haparoivaan portugaliin, kuulostan ihan samalta kun puhun. Ja tietty se oli elokuvan paras kohtaus, kun koko kylä lähti englantilaisen kanssa kosioretkelle. Kuva tuolla alussakin on siitä. Ja sitten soi Beach Boys. Parasta.

Nyt voin mennä nukkumaan, haikeana ja täynnä rakkautta...
God only knows what I'd be without you...

HELVETTI

Tänään mikään ei olis voinut mennä enemmän pieleen! Sen lisäks, että heräsin aamulla kuumeisena todella huonojen unten jälkeen, oon sinnitellyt koko päivän joko itku kurkussa tai vittuuntuneena. Lähdin silti töihin, koska en muistanut, olinko perjantaina tehnyt kaiken tarvittavan alkuviikoksi. Olotila oli koko työpäivän ajan ihan hirveä...naamaa kuumotti ja silmiä särki ja poltteli. Sen lisäksi ihan hirveä riita S:n kanssa kärjistyi ja lopulta räjähti käsiin ja naamalle ja peitti koko ympäröivän maailman alleen. Tadaa. Hyvä minä.

Ihan hirveän työpäivän päätteeksi päätin vielä mennä portugalin kurssille, vaikka päässä humisi. Sielläkin vaan vitutti, enkä jaksanut jutella tauolla kenellekään. Ennen kotiin lähtöä kävin vielä Gina Tricotissa junaa odottaessani ja sovitin yhtiä kivoimmista housuista, mitä aikoihin. (Huomasitte kai linkin!) Ne sopis täydellisesti mun juuri Ebaysta ostamien kenkien kanssa... Hetken tunsin olevani ihan ok. Ja siitä haaveillessani melkein myöhästyin junasta, mutta pääsin kuin pääsinkin vihdoin kotiin ja kaatumaan sänkyyn. Huomenna en aio mennä töihin, koska mulla on kuumetta nyt ja todennäköisesti huomennakin. Töihin menemättömyys ahdistaa, koska työ on mun päivissä se, joka pitää mun ajatukset poissa parisuhdekaaoksesta ja johon voin keskittyä ja joka tuntuu tosi hyvältä just nyt. Huomenna mä vaan hiivin kotona villasukissa ja ahdistun lisää. Pakko alkaa meditoimaan.

Kirjoitin aiemmin siitä, miten vaikeaa tässä kaukosuhteessa on elää, ja miten meidän molempien hermo on ajoittain niin kireällä, että me ei vaan kyetä keskustelemaan ilman, että se päättyy riitaan. Siis mikä tahansa sitten olikin syy, yleensä täysin merkityksetön. Ja mitä pahemmaksi riidat menee, sen pahemmin loukataan tahtomatta toisiamme. Ja riitojen selvittäminen tällä etäisyydellä on tosi vaikeaa... On vaikea vaan unohtaa, mitä on tullut sanottua ja mitä toinen toistaan huonompia fiiliksiä kahlattua läpi, kun ei voi katsoa toista silmiin eikä pyytää anteeksi ja halata. Ne riidat jää kytemään jonnekin, ja seuraavana päivänä tunnelma on jo valmiiksi kireä...ja siihen tarvitaan taas astetta pienempi syy ja hell is unleashed.

Joten tänään koettiin pitkästä aikaa pahin kulminoituma, joka johti siihen, että poistin itseni Facebookista. Mut saa siis tästä lähtien kiinni puhelimella tai meilillä. En aio palata sinne ainakaan viikkoon (kuulosti siltä, että mun maailma romahtaa jos joudun olla viikon pois sosiaalipornon ytimestä), mutta todennäköisesti tää tilanne ei parane hetkessä, joten oon valmistautunut olemaan facebookpimennossa pidempäänkin. Just nyt mulla on niin helpottunut olo tästä ratkaisusta! Niin rauhallinen ja huojentunut - toivon että se kestäis siihen saakka, kun S kahden viikon päästä on täällä.

Mä käyn nyt ilmeisesti läpi pahemmanlaatuista olosuhteisiin kytkeytyvää kriisiä, johon nopein ja tärkein ensiapu olis päästä muuttamaan pois mun vanhempien luota. Muutto häämöttää viikon päässä, mutta musta tuntuu, että mä tukehdun tähän tuskaiseen olooni sitä ennen.

Tää asuintilannekaan ei olis näin ahdistava ja sietämätön, jos elämä muuten olis jokseenkin stressitöntä! Mulla on niin käsittämätön ikävä S:n seuraa, ja sitä koko ihmistä, etten osaa sanoin kuvailla tätä tunnetta. Pakko vaan kestää olla nyt vähän aikaa ilman yhteydenpitoa, jotta me molemmat voidaan rauhoittua ja päästä yli tästä tän päiväisestä. Yks kauheimmista ajatuksista on se, että musta tuntuu, ettei kukaan juuri nyt voi ymmärtää miltä musta tuntuu.

Miksei kaikki vaan vois aina olla helppoa, ihmiset tasaisia ja tasapainoisia, aina niin kypsästi ajattelevia ja tunneköyhiä. Siis ainakin negatiivisista tunteista. Se olis varmaan sitten ihanaa!

Voisi myös auttaa, jos hengittäisin syvään, lopettaisin friikkailun ja hermoilun ja kaiken muun täysin turhan elämisen oheistoiminnan.
Terveisin: flippi

PS. Terkkuja mun kolmelle etelä-korealaiselle ja yhdelle mansaarelaiselle lukijalle!

And you'll pass this on, won't you?

Tänään oli sitten se kirppispäivä!

Heräsin aamulla epäinhimilliseen aikaan 6.30, koska olin luvannut olla hakemassa Veeraa Kalliosta jo kahdeksalta. Aamu alkoi muutenkin tosi hyvin, kun pysäytin auton Agricolankadun ja Flemarin kulmaan suojatien eteen ja odotin siinä Veeraa, niin joku aamukävelyllä oleva mies ottaa asiakseen tulla läksyttämään mua siitä, kuinka auton PYSÄYTTÄMINEN niin lähelle suojatietä on vaarallista. Olin ensin tosi ystävällinen, mutta kun se valitus vaan jatkui, vaikka selitin tilanteen, niin mulla paloi hermo! Olin muutenkin väsynyt. Lopputuloksena se mies käski mun painua helvettiin ja mä olin onnellinen, että se vihdoin painui helvettiin siitä.

Kun me lopulta päästiin Valtterin kirpputorille noin 20 yli kahdeksan, se oli jo ihan täynnä! Vaikka periaatteessa se aukeaa vasta yhdeksältä, alkaa siellä meiningit ilmeisesti kuitenkin jo seitsemän jälkeen. Kannattaa siis mennä ajoissa.

Mulla oli lopulta viisi täyttä Ikea-kassillista tavaraa ja Veeralla kolme. Siis toisin sanoen ihan liikaa tavaraa, että niitä olis saanut mitenkään järkevästi järjesteltyä siihen pienelle pöydälle. Joten lopulta päätettiin vaan ripustaa isoimmat rekille ja kaataa kaikki loput kasaan pöydälle ihmisten pengottavaksi. Parhaiten tavaraa meni varmaankin saapumisen ja klo 11 välillä. Sen jälkeen hiljeni, ja viimeiset tunnit ennen puoli kolmen lähtöä oli tosi hiljaisia. Loppuvaiheessa myin vaatteitani ihan pilkkahintaan, koska halusin vaan päästä niistä eroon. Hyvästä yrityksestä huolimatta lähdin kotiin kolmen Ikea-kassillisen kanssa! Tosin ei onneks enää yhtä täysien, kuin tullessa.

Oli ihanaa, että meitä kävi moikkaamassa päivän aikana Tuuva, Tommi ja Vertti, Epi ja Juha, Nixbe ja Ola sekä pari Veeran ystävää. Oli kiva nähdä kaikkia.






Vaikka vähän harmittikin myydä tosi hyvääkin tavaraa tosi halvalla (koska huomasin, että on yksinkertaisesti turhaa pyytää yli 10 euroa yhtään mistään), niin se ilmeisesti kuitenkin kannatti. Mun loppusaldo puhdasta tuottoa (eli pöydän hinta vähennettynä) oli 245,30 euroa! Piti heti sopia Veeran kanssa, että mennään pian uudestaan.

Sitä ennen pitää shoppailla tän kertaiset myyntirahat - tai ehkä laitan ne kuitenkin mun matkakassaan.

Une femme est une femme - même quand elle est malade

No niin, mä tulin sitten kipeäksi. Ei oo mitään rasittavampaa kuin olla kipeänä vällyjen välissä viikonloppuiltana, kun tiedossa olis ihanat juhlat ja kerrankin paljon ystäviä kokoontuneena yhteen. Vaikka mulla onkin aika huono olo, kävin tänään silti Reetan kanssa matkamessuilla. Menomatka messukeskukselle (kuten myös paluu) oli tukala, koska palelin ihan hulluna. Itse messuista ei oikeastaan jäänyt mitään käteen. Paitsi päivä Tukholmassa -risteily!!!! Omg.

Alunperinhän siis menin sinne etsimään lentoa Brasiliaan, mutta sitä ei löytynyt - ainoa lentotarjous löytyi TAP Portugalilta, ja niiden tarjouksessa maksimi perilläoloaika oli yksi kuukausi. Oli siis ihan pakko ostaa jotain muuta. Osuttiin Siljan ständille just silloin, kun niillä alkoi 15 minuuttia kestävä tarjousmyynti, Helsinki-Tukholma -risteily A-hytissä 50 euroa. Ihan oikeasti en halua risteilylle! En! Mutta koska S halusi niin tulenpalavasti jo kesällä päästä risteillen Tukholmaan (kieltäydyin keskustelemasta aiheesta, koska pelkkä puhekin siitä aiheutti suurta ahdistusta) ja musta tuntui lopulta kurjalta kun niin suorilta torjuin koko ajatuksen, niin päätin nyt sitten ostaa sille tän risteilyn syntymäpäivälahjaksi.

Messuista voin sanoa nyt tän kerran perusteella, että ei kannata mennä. Jos siis löytää etsimänsä netistä, kannattaa jäädä kotiin.

Tässä kipeässä lauanta-illassa oli tietysti myös hyviä puolia. Sain olla hyvällä omatunnolla kotona verkkareissa, sekä, mulla oli aikaa järjestää huomisen kirppiskäynnin myytävät tavarat, joita onkin siis ihan riittävästi ottaen huomioon, että saan kantaa ne yksin. Mulla tuli tavaraa siis neljä täyttä Ikea-kassillista ja paljon enemmänkin olis ollut, mutta ne ei mitenkään mahdu sille pöydälle joten jätän ne ens kertaan. Myytävänä mulla on ihan käsittämätön läjä vaatteita laidasta laitaan, talvitakkeja, kenkiä, käsilaukkuja ja vähän koruja. Ollaan siis Valtterilla ystäväni Veeran kanssa huomisesta aamuyhdeksästä, tulkaa moikkaamaan!

Kun olin saanut kaikki tavarat pakattua valmiiks aamua varten, aloitin katsomaan Godardin Une femme est une femmeä (jonka oon nähnyt aiemmin, ja jonka nyt sitten jätin kesken koska olen niin väsynyt). Mä rakastan Godardin elokuvia ja Nainen on aina nainen vuodelta 1961 on yksi mun Godard-lemppareista. Siinä on paitsi Jean-Paul Belmondo (miks musta tuntuu, että kaikkien 60-luvun ranskalaisten elokuvantekijöiden ensimmäinen nimi on Jean?), myös niin ihana ihana Anna Karina, joka oli Godardin muusa ja näyttelee muissakin sen elokuvissa.

Jos haluaa nähdä ranskalaisen uuden aallon elokuvia, kannattaa tässä ja ensi kuussa käydä Orionissa, muistaakseni siellä on Alain Resnaisin retrospektiivi. Vaikka Resnais ei kyllä vedäkään vertoja Godardille ja Truffaut'lle, niin ajattelin itse käydä katsomassa ainakin pakolliset klassikot Marienbadin ja Hiroshima, rakastettuni.

The basic need of the human heart in nearly every great crisis - a good hot cup of TEA

Mulla oli eilen jo sellainen olo, että olen tulossa kipeeks. Kurkku oli kipeä ja oli sellanen ihmeellinen olo, vähän poissaoleva ja sumuinen. Kävin silti bodypumpissa, ajattelin että ehkä se parantaa (kuten ajattelin, että bodybalance saa mut löytämään henkisen tasapainoni). No ei löytynyt enkä parantunut. Mulla on edelleen huono olo, mikä on ankeeta koska huomenna mun pitäis vääntäytyä matkamessuille etsimään itselleni lento Brasiliaan, ja illalla ystävän syntymäpäiväjuhliin. Ja sunnuntaina aikaisin aamulla kirppikselle myymään.

En saa tulla kipeeks, en enenenenenenenennenenenenen.

Onneksi oon vuosien saatossa päässyt irti pahimmasta sairastelukierteestä, jossa olin tosi pitkään. Kouluajoista asti mulla on ollut tapana sairastaa vähintään neljästi vuodessa ja vähintään viikko kerrallaan. Siks en koskaan ajattele kuumeen noustessa, että "jes, saikkua!" vaan paremminkin että toivoisin just nyt voivani tehdä IHAN mitä muuta tahansa kuin maata sairaana sängyssä.

Kipeenä on vaikea keskittyä asioihin, kuten nyt. Lisäks tuntuu, että sormet ei toimi niin kuin niiden pitäis. Näytön tuijottaminen sattuu silmiin. Väsyttää. Palelee. Kuva löytyi netistä...musta tuntuu tolta, huoh.

Taidan hakea lounaan jälkeen teetä – vaikka en kyllä oikeastaan edes juo teetä.

Nyt teen poikkeuksen. Usein poikkeukset on jopa hyvästä.

Chanel is in your attitude ♥

Love as a power can go anywhere. It isn't sentimental. It doesn't have to be pretty, yet it doesn't deny pain

Tulin just salilta vähän aikaa sitten. Kävin cyclingissä ja sen jälkeen body balancessa (ekaa kertaa). Body balancen loppurentoutuksen aikana mua itketti enkä pystynyt rentoutumaan ollenkaan. Siksi tuntuu, että voisin nyt kirjoitella näistä ikuisuuspohdinnoistani.

Kaikki alkoi siitä, kun kuuntelin tänään Spotifysta Queenia. Siitä tuli mieleen kaksi asiaa: tämä kuva ja se, kuinka vuosi sitten meillä oli S:n kanssa aika vaikeaa tässä kaukosuhteessa. Silloin S halusi erota, koska sen mielestä meidän kahden maan tilanne oli vaan ihan liikaa. Istuin kotona KOAS:n opiskelijasolun huoneessa, jonka ikkunasta paistoi ihanan kirkas talviaurinko, kuuntelin repeatilla Queenin Love of My Lifea ja itkin. Siis PARUIN. Silloin mä olin romuna. Ja mua itkettää vieläkin, kun kuulen sen biisin (laitankin sen nyt taustamusiikiks, pääsen varmaan hyvään kirjoitusmoodiin).

Musta tuntuu, että meistä molemmat on välillä paskana tästä tilanteesta. Se on yllättävän vaikeaa toisinaan, en suosittele kokeilemaan, ellei ole täysin varma siitä, että parin vuoden kärsimyksen jälkeen saat viettää loppuelämäsi onnellisena sen oikean kanssa. Kuka sitä voi koskaan edes tietää? Ehkä kaikki se kärsimys osoittautuukin turhaksi eikä juttu kestäkään. Kun S muutti pois Suomesta reilu vuosi sitten mulle oli ihan selvää, että suhde ei jatku. Jo silloin sanoin (ja tämän muistan aina), että musta ei ole kaukosuhteeseen. En pysty, enkä halua. En vaan kestä sitä jatkuvaa ikävää ja raastavaa odotusta, koska taas tavataan, ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Ja riitelyä ja sopimisen vaikeutta ja skypeä ja sähköposteja. Sinä yönä kun toi keskustelu käytiin, just ennen kuin S:n kone kohti Brasiliaa lähti aamulla, se pyysi että antaisin sille vuoden 2009 loppuun aikaa järjestää asiat niin, että voidaan elää yhdessä. Ja tässä me nyt ollaan. Jakuvan ikävän ja odotuksen kierteessä, skypen ja sähköpostin varassa, riidellään koska molempien on niin paha olla.

Kuitenkin, S on meistä se, joka on selvästi vahvempi tässä asiassa, vaikka joskus tää tilanne on sillekin tosi vaikea (mikä tuntuu musta niin sanoinkuvaamattoman pahalta, koska en halua nähdä sitä surullisena). Itse elän niin vahvasti tunteella ihan kaiken, että välillä se tunteiden myrsky käy ihan ylitsepääsemättömäksi. Mulla on vielä toisinaan tapana ruokkia omaa surua ja ahdistusta (vrt. kuka kuuntelee repeatilla jotain asiaan kuuluvaa biisiä just, kun on muutenkin tarpeeks paskana?) ja tadaa, kierre on valmis. Mulla tähän pahaan oloon on liittynyt myös hirveitä painajaisunia. Kun menin syksyllä Brasiliaan, näin ensimmäisen viikon ajan painajaisia, joissa S nöyryytti mua eri naisten kanssa, eri tavoin. Se oli selvästi stressireaktio. Nyt ne unet on palanneet, ja viime sekä tällä viikolla oon taas nähnyt niitä. Se tuntuu tosi pahalta, vaikka tiedänkin ettei niillä ole mitään totuuspohjaa.

Musta tuntuu, että mitä kauemmin tätä kaukosuhdetta on jatkunut, sitä vaikeampi mun on olla. Ei, etäisyyteen ei totu eikä se muutu millään tasolla helpommaksi. Siihen ei turru eikä sitä hups, tosta vaan unohda. Mä teen täällä tärkeitä asioita, käyn töissä ja urheilen, ja näen kavereita. Ilman niitä asioita mä en varmaan pysyiskään täysjärkisenä. Vaikka teenkin juttuja joista nautin, olen silti aika ajoin tosi hajalla. Mikään ei ole huonosti, mua ei vaan ole luotu tällaiseen. Joskus musta tuntuu, että olisin onnellisempi yksin kuin tässä suhteessa. Mutta niinä heikkoina hetkinä mietin, etten todellakaan olis onnellisempi ilman niitä yhdessä vietettyjä hetkiä, ja sitten jaksan taas.

Mun tunne-elämä on jatkuvaa vuoristorataa. Erossa oleminen kriisiyttää mun mielen säännöllisin väliajoin, mutta meidän jälleenkohtaamisetkin on usein vaikeita. Pitää opetella taas olemaan toisen seurassa ja lähellä, ja totutella uudestaan siihen, että me ollaan pariskunta eikä vaan kaksi toisilleen tuntematonta toisilta puolin maapalloa.

En niin malta odottaa, että S tulee tänne helmikuun alussa. Ja kun taas kuun lopussa sanon sille hyvästit, toivon ja uskon, että ne on meidän viimeiset hyvästit koskaan. Sen eteen kannattaa tehdä töitä.

...

Tulipas kevyt olo, oli ihana päästää näitä asioita ulos.
Taidankin kuunnella vielä Love of My Lifen kertaalleen ja mennä nukkumaan.
Kauniita unia.

This is why I am lying when I say, that I don't love you no more

Oon ihan idiootti kun kuuntelen tällasta kesken työpäivän. Nyt jos olisin kotona, nyyhkisin ja kyynelehtisin. Voi Cat Poweria...

♥

Tää vasta flippiä onkin...

Löysin mun moleskinen välistä pupun karvaa!!!!
Unohdin että se oli siellä...

Megaitku ♥

Pretending to be wicked and being really good all the time would be hypocrisy

Otsikko vähän mukaeltu lainaus Oscar Wildelta.

Luin muutama päivä sitten jostain (olisko ollut .joku verkkolehti tai blogi) Suomessa tunnetuista, nimeltämainitsemattomista bloggaajista ja kuinka heidän bloginsa ovat täynnä rakkautta, mahtavia juhlia, brunsseja ystävien kanssa, onnistumisia työssä, kalliita vaatteita ja skumppaa. Sitten nämä bloggaajat itse kommentoivat, että juuri sellaisia asioitahan ihmiset haluavat toisten blogeista lukea. Että ketä kiinnostaa lukea, jos mun koti on just nyt tosi paskaisessa kunnossa?

MUA KIINNOSTAA!

Kaiken ihme esittämisen ja hipsterinä olemisen sivutuotteena tosielämän realiteetit näyttää tulleen jotenkin noloiksi monen mielessä. No mun mielestä kaikki ulkokultaisuus vasta noloa onkin, ja itse ainakin nautin ihan älyttömästi siitä, että ihmiset uskaltaa kirjoittaa rehellisesti elämästään. Rehellisyys ja rohkeus olla heikko on uusi hipster! Nostan hattua teille ystäväni, jotka kirjoitatte loskan masentamasta kotimatkasta työpäivän jälkeen ja päivistä kun kaikki menee päin persettä, ja siitä miten soitatte kännipuheluita entisille hoidoille, tai miten poikaystävän kanssa menee helvetin huonosti. Ootte parhaita ja pelastatte mun jokaisen päivän!

Kenenkään elämä ei oo lempeä ja skumppaa joka päivä, tai vaikka oliskin, niin se ei tee kenenkään elämästä jatkuvan onnellista. Mä en henkilökohtaisesti jaksa lukea jokapäiväistä hehkutusta siitä, miten siistiä on taas ollut, ja miten esimerkillistä jonkun elämä on, selata sivukaupalla mahtavia kuvia mahtavasta hipsterarjesta ja lukea lässytystä elämän "pienistä ja suurista ihanuuksista".

Mä aion jatkossakin kirjoittaa mun huonoimmista hetkistä, itsesäälin aallokoissa vellomisesta ja siitä, miten sieltä pääsee ylös. Ja siitä, että kriiseilen ja draamailen, ja että mun parisuhde on ajoittain hiton vaikea. Ja myös välillä siitä, miten mahtavaa näissä tilanteissa on tajuta, miten hyviä ystäviä mulla on. Ja miten ihana mun kummipoika on, ja mun pupu. Ja mun mies.

Olen ylpeä siitä, että olen flippi!
Koska jokainen on joskus.

Bennyn metamorfoosi

Tänään S lähetti mulle uuden kuvan meidän pupusta ja vauvasta, Bennystä (lässyn lässyn ja oksennus, joo joo tiedän, mutta mä tykkään pupustani vähän keskivertoihmistä enemmän - siis enemmän kuin pidän monista ihmisistä). Mutta Benny on muuttunut nyt kyllä pupusta joksikin ihan muuksi.

Tässä siis Bennyn tämänhetkinen look.


Oon vakuuttunut siitä, että kun meen takaisin Brasiliaan, Benny näyttää tältä.

Musta on ihan hullua, miten paljon ikävöinkään onnetonta karvamöykkyä, joka tykkää musta ainoastaan sen takia, koska tietää ettei ilman mua pysyisi hengissä (tai siis eli ainakin tossa harhaluulossa siihen saakka kunnes lähdin). Musta tuntuu, että Benny pehmitti sekä mun että S:n aivot jollain tasolla. Mun mielestä oli maailman parasta, kun sain opetettua Bennyn tulemaan mun luokse sanomalla "Benny tule, tule, tule!" ja rummuttamalla lattiaa sormilla. Myös S:n mielestä se oli jotain maailman parasta... Vaikka monesti Benny myös vitutti, koska se paskoi kaikkialle ja joskus mielenosoituksellisesti pissi lattialle kun jäi liian pitkäks aikaa yksin, niin silti mä niin mielelläni siivoaisin sitä paskaa lattioilta jos voisin vaan paijailla ja rutistaa sitä nytkin.

Me mietittiin, että Benny lentäis tänne Suomeen nyt talvella. Sitten päädyttiin siihen, että se jää Brasiliaan. Ja mä näen sen sitten toukokuussa taas. Tähän päätökseen oli kaks syytä: ensinnäkin jopa noin pienten eläinten kuljettaminen on aivan järjettömän kallista. Kanin lentäminen mannertenvälisellä lennolla on 200 euroa ja rapiat, sen lisäks pitäis tietysti ostaa kunnon kuljetusvälineet ja hoitaa paperiasiat, joiden hinnasta ei ole tietoakaan.

Toinen syy oli se, että mua pelottaa ettei Benny selviäis siitä matkasta. Luin, että kanit stressaantuu sydärin partaalle äärimmäisen herkästi. Toisaalta Bennyn kokoisen minieläimen sais ottaa matkustamoon, joten voisin olla sen seurana koko ajan. Siitä huolimatta uskoisin, että mitä vähemmän sen on pakko matkustaa, sen parempi. Olis kamalaa tappaa oma lemmikki stressiin pelkkien omien huvien vuoksi. Siispä kärsin täällä ikävää ja Bennystä tulee Suomen brasilialainen sit vasta syyskuussa.

Ai niin, mun piti tänään aloittaa seuraava kielikurssi Português Basic 1 Brasilian suurlähetystöllä Kaivarissa (mutta se oli peruttu). Kävin siellä kesällä myös portugalin intensiivialkeet, joka oli tosi hyvä. Niillä on kaikentasoisia kursseja, eikä mitenkään hinnalla pilattuja (60 euroa/12 kertaa). Suosittelen, jos portugalin opiskelu kiinnostaa.

Our hell is a good life

Tää on vaan niin ihanan raastava. Byhyy.

Whoever said money can't buy happiness simply didn't know where to shop

Oon tänään pääasiassa vaan laiskotellut (mua ahdistaa poistua sisätiloista tonne kylmään joten en mennyt ees pilatekseen vaikka olin niin päättänytkin - mä niin EN kuulu näille korkeuksille), mutta sentään tehnyt myös jotain tärkeää. Nimittäin inventoinut lähes koko omistamani vaatemäärän, joka on siis ihan järjetön. Aikaa meni monta tuntia, mutta nyt homma on vihdoin tehty, jee! Mennään siis ystäväni Veeran kanssa myymään Valtterin kirppikselle sunnuntaina 23.1. ja tätä ennen lupasin myydä veljeni kihlatulle parhaat päältä. Jenni lähti kolme muovikassia täynnä vaatteita ja mä olen nyt 50 euroa rikkaampi (halvalla lähti ja lähtee muuten siellä Valtterillakin). Loput on viikattu ja pakattu Ikean sinisiin kasseihin odottamaan viikonloppua.

Suurimmaks ongelmaks muodostui mun vuosien saatossa haalimat päällystakit, kengät ja käsilaukut. Mulla on siis kymmeniä kappaleita, jotka oon ostanut jossain huumassa ja jotka oon hylännyt yhden tai kahden käyttökerran jälkeen. Löytyy nahka- ja villakangastakkeja, nahkasaappaita ja pikkukenkiä, isoja ja pieniä käsilaukkuja jne. jne. jne. Mä en vaan voi myydä sadan euron takkia, jossa on vielä hintalappu kiinni, kolmella eurolla kirppiksellä. Aion ottaa ne mukaan, mutta pistän mielestäni asialliset hinnat ja jos niillä kukaan ei niitä osta, niin sit mun pitää tuoda ne takaisin. Heti kun pääsen muuttamaan, aion tehdä seuraavaa: laitan näistä tavaroistani kuva-albumin Facebookkiin ja jos joku tykkää, saa tulla sovittamaan ja mahdollisesti ostamaan.

Mulla tuli myös aika kova moral hangover kun viikkailin vaatteita ja ladoin niitä "myyntiin" -kategoriaan. Siis huono fiilis omista kulutustottumuksista! Onneks mulla ei oo enää aikoihin ollut rahaa käytössä niin paljoa, että olisin voinut impulsiivishoppailla kuten vielä niinä vuosina, joina olin vakituisesti palkkatyössä. Ihan kauheeta, että oon ostanut kalliita vaatekappaleita käyttääkseni niitä kerran tai pari. Mulla on varman mennyt noihin kamoihin tuhansia euroja, miten paljon paremmin nekin olis voinut käyttää?

Huonot tapansa kai kullakin. Mulle shoppailu on aina ollut hyvää terapiaa: jos on paska päivä ja menee huonosti ja surettaa, niin shoppailu auttaa fo shoo. Onneks oon joutunut opiskelijastatuksen myötä luopumaan ylenpalttisesta päivittäisestä shoppailusta = tuhlaamisesta! Mähän oon ollut myös täysin koukussa Ebayssa shoppailuun, mutta rahantulon lakkaamisen myötä oon päässyt siitäkin pahasta suurimmaksi osaksi eroon - vaikka aika usein siellä edelleenkin surffailen hyvien löytöjen toivossa.

Varmaan Dr. Philkin on kaikkivoipaisuudessaan löytänyt ratkaisun maanisten shoppailijoiden parantamiseksi, mutta löysin myös Oprah'n ohjeet, mahtavaa ♥ Mun pitää siis vaan ymmärtää, että shoppailu ei voi tehdä mua lopulta onnelliseksi. Kiitos Oprah.

Ai niin...

Niin olihan mulla hyviä ja kivojakin asioita jaettavana, totta, totta!

Se mummon asunto, josta aiemmin kerroin...no, siinä asiassa tuli nyt sitten suvun erimielisyydet esteeksi, jonka vuoksi en lopulta voinutkaan muuttaa siihen. Nice. Mutta siis viikko sitten ryhdyin ahkeraan kodinmetsästykseen ja tänään vihdoin suullisesti sovin asunnon vuokraamisesta kevään ajaksi! Se on ihanan iso 33,5 neliön yksiö Porvoonkadulla. Huonoja puolia on minikokoinen keittokomero ilman uunia, mutta mä ratkaisen mun kokkausvimman sitten pilkkomalla ja valmistelemalla ruuat vaikka olohuoneen baaritiskillä. Ja ehkä mä selviän muutaman kuukauden ilman mun NIIN USEIN kokkailemia uuniruokia. Kylppäri on myös melko pieni, mutta se ei haittaa yhtään mitään. Itse huone on ihanan iso, vien sinne keittiön pöydän, joka mahtuu hyvin koska siellä on hyvin minimaalistisen tyylikäs sisustus. Niin, sit siellä on jättimäinen parvi, jonka alla on VAATEHUONE!!! Mä oon aina unelmoinut kämpästä, jossa on vaatehuone...huoh. Ja tää on vieläpä niin kaunis. Mä voin olla vaikka 3 kuukautta kokkaamatta jos saan vaan pitää sen vaatehuoneen.

Suunnitelmat ei muuten oo sen selvemmät, paitsi että oon tossa asunnossa huhtikuun loppuun. Toivottavasti matkamessuilta löytyy lennot Brasiliaan toukokuulle!

We live in a beaut....sorry, unequal world

Sori, että oon ollut hiljaa, se on johtunut siitä, että mulla on ollut kriisi! Ja tämä tietohan varmasti tulee kaikille mut tunteville suurena yllätyksenä. Mähän elän draamasta! Jos siihen ei löydy varsinaista "oikeaa" syytä, niin aina löytyy joku semisyy. Siitä kuitenkin sitten ensi kerralla.

Nyt mua vituttaa niin paljon, että pakko avautua tästä täysin samantekevästä aiheesta, mutta avaudun nyt kuitenkin, koska täällä ei kukaan edes käy lukemassa. Päästän höyryt pihalle. Toivottavasti bloggerissa on vittu-filtteri tällasille keskenkasvusille kiroilijoille.

Mun suuren vitutuksen syy, joka itse asiassa vasta äsken iski kun luin uutisia, on noi Australian tulvat. Siis ne sinänsä ei vituta, vaikka onkin ihan hirveetä, että ihmiset menettää kotejaan ja vaikka ei menettäiskään, niin elämä vaikeutuu ja kaikki on epävarmaa. Suuret sympatiani niille australialaisille, joita tämäkin luonnomullistus koettelee. Onneksi massiivisessa tulvassa on kuitenkin kuollut vain kymmenisen ihmistä, se on aina lohdullista.

Samaan aikaan kun media hypettää ja kauhistelee joka helvetin päivä tota Australian tulvaa, tulvii Brasiliassa Rio de Janeiron ja São Paulon osavaltioissa ja maanvyöryt on jyränneet alleen pieniä kyliä. Muutaman päivän aikana on kuollut lähes 400 ihmistä. Tänään näin ensimmäisen uutisen aiheesta. Siinä sanottiin, että Brasiliassa kuollut ainakin 260 ihmistä. Siinä uutisessa oli kolme parin rivin kappaletta. Samaisen uutisen yläpuolella ko. aviisin sivuilla oli kuinka KATASTROFAALINEN AUSTRALIAN TULVA ON JA KOKO MAA KAAOKSESSA, SUOMALAISET PINTEESSÄ , MIKKO SANOO: KAIKKIALLA OLI VAIN VETTÄ! Voi vittu oikeesti. Mulla tulee mieleen 2004 vuoden tsunamiuutisointi, vaikka mistään samankaltaisesta ei tässä voida puhuakaan. Olihan se hirveetä, että Thaimaassa kuoli toistasataa suomalaista ja 500 saksalaista ja muita eurooppalaisia. No Indonesiassa ja jopa Sri Lankassa kuoli aivan helvetin paljon enemmän ihmisiä, joilla ei ollut helikopteria pelastamassa hotellin katolta.

Niin se vaan tuntuu länsimaalaisen henki olevan niin paljon "kehitysmaalaista" henkeä arvokkaampi. Eikä tarvii jeesustella mitään, näin se vaan näyttää olevan. Vai miten muuten tällainen käsittämätön uutisointi on selitettävissä?

Kiitos ja anteeks.

http://www.guardian.co.uk/world/gallery/2011/jan/12/brazil-landslides-leave-hundreds-dead

Uusi tai tavallaan vanha työ, kauniita unia kiitos

Aloitin tänään väliaikaisen työn entisessä työpaikassani. Tarkoituksena olis siis säästää näiden kuukausien aikana niin paljon rahaa, että voin sillä rahoittaa paluun Brasiliaan kesäksi ja joulukuussa matkan Nykiin. Heippa shoppailu, heippa ulkona syöminen ja juominen, heippa elokuvissa käyminen. Moi askeesi ja erakoituminen (taas tää!).

Niin, siis piti sanoa, että olipa kiva tulla tänään aamulla toimistolle, kun vastaanotto oli niin mukava. Kuherruskuukausi on todennäköisesti ohi jo huomenna, siks pitääkin hehkuttaa nyt kun vielä voi. Kivaa ei ollut se, että en nukkunut viime yönä silmäystäkään. Mulla on varmaan vieläkin se jetlagi, koska en oo lomaillessani juurikaan edes yrittänyt siirtää sisäistä kelloani pois Brasilian ajasta. Toisin sanoen oon mennyt nukkumaan myöhään yöllä ja herännyt joskus puolenpäivän aikaan. Oon siis henkisesti edelleen Brasiliassa ja se tuntuu nyt unettomuutena, yyh.

Mut nyt lähden piloxingiin ja mun mahaan sattuu, koska aloitin tänään uuden elämän = itseni näännyttämisen terveellisemmillä ruokailutottumuksilla. Moikka.

Uusi vuosi & 2010 in pictures

Hyvää uutta vuotta tyypit!

Eilinen meni pahasti sumussa, joten vuodenvaihteen hehkutukset jäi tälle päivälle. Juhlistin vuoden vaihtumista jo perinteeksi muodostunein menoin Tuuvan ja Tommin luona. Yllätys että tarjolla oli taas Tuuvan tekemiä herkkuja, nami. Vuoden vaihtuessa käytiin Torkkelinmäellä ihastelemassa ilotulituksia. Soitin yhden hyvää uutta vuotta -puhelun. Lähetin myös yhden hyvää uutta vuotta -viestin, johon en koskaan saanut vastausta. En ampunut yhtään rakettia - rakettien ihailun sijaan keskityin kuuntelemaan vieressä naama syljessä "esiintynyttä" beatboxaajaa (joka oli varmasti mielestään oikeinkin hyvä). Join paljon skumppaa. Ihastelin Tuuvan ystävän vauvaa Aaroa (hellyys). Valoin tinaa ja siitä tuli paksu, sileä ja litteä...jota kukaan ei osannut tulkita. Päällimmäisenä tietty nautin pitkästä aikaa ihanien ihmisten seurasta! Tajusin myös sen, että mun antisosiaalisuus on johtunutkin siitä, että mitä pidempään olen omasta tahdostani antisosiaalinen, sitä enemmän laiskistun olemaan tekemisissä ylipäänsä kenenkään kanssa. Onneksi perjantaina tajusin, miten mahtavaa ihmisten kanssa onkaan! Musta ei siis ole tulossa erakkoa, kuten pelkäsin.

En tehnyt uuden vuoden lupauksia. Mun mielestä ne on turhia, koska näin heikolla itsekurilla niitä ei pidä kumminkaan. Lupasin kuitenkin yrittää olla entistä mukavampi, ymmärtäväisempi ja empaattisempi ihminen. Perherauhan nimissä lupaan myös yrittää paremmin sietää uutta kälyäni (promise).

Tässä vielä jotain kuvia viime vuodelta.