Brazilian election: Dilma vs. Serra

Tänään on brasseilla jännä päivä, kun maassa äänestetään uudesta presidentistä. Samalla päättyy Brasilian istuvan presidentin Lulan toinen neljän vuoden kausi.

Työväenpuoluetta edustavan Lulan väistyminen presidentinvirasta on varmaan monen brasilialaisen mielestä kova kolaus maan politiikalle. Vasemmistopuolueessa vaikuttavan Lulan valitseminen presidentiksi vuonna 2002 oli kuulemma suuri voitto brasilialaiselle demokratialle ja mies on ollut paitsi äärimmäisen karismaattinen johtaja myös "uudisraivaaja", joka on kahden kauden aikana onnistunut nostamaan miljoonia brasilialaisia köyhyysrajan yläpuolelle, lieventämään sosiaalista eriarvoisuutta brasilialaisten keskuudessa (esimerkiksi vauras etelä vs. köyhä koillinen), edistämään maan huimaa talouskasvua ja auttamaan maan selviämään viimeisimmästä talouskriisistä huomattavasti helpommalla kuin monet länsimaat. Obamakin on kutsunut Lulaa nimellä O cara, THE dude, ja tituleerannut tyypin maailman suosituimmaksi poliitikoksi. Lulan suosiosta kertoo myös se, että tän vuoden alussa Brasiliassa on käyty jopa keskustelua siitä, voisiko perustuslakia muuttaa niin että presidentin olisi mahdollista hakea jatkoa kahden kauden jälkeenkin. Lula kuitenkin kieltäytyi jatkamasta tätä keskustelua, joka jälleen luo uskoa Brasilian demokratiaan.

Mutta uudet presidenttikandidaatit sitten. Ensinnäkin selvää varmaan on, että oli maan tuleva presidentti kuka tahansa, on hän kohtaava suuren haasteen Lulan saappaiden täyttämisessä.


Toinen sitä yrittävistä on Dilma Rousseff, Lulan itselleen valitsema seuraajakandidaatti työväenpuolueesta. Dilman menneisyys on erikoinen (korjatkaa, jos olen väärässä, mun brasilialaisen politiikan wikipedia on juuri tällä hetkellä vaalilounaalla perheensä kanssa, joten faktoissa saattaa olla aukkoja): diktatuurin aikakaudella 60-luvulla Dilma palveli guerilla-liikkeessä ja oli aktiivinen marxilaisuuden ja sosialistipuolueen kannattaja. Kuulin, että noina aikoina pidätettynä ollessaan Dilma on joutunut kokemaan muun muassa kidutusta. Lulan työväenpuolueeseen, eli hieman maltillisempaan vasemmistoon Dilma liittyi vuonna 2000 ja on toiminut tän vuoden alkupuolelle saakka Lulan henkilöstöpäällikkönä. Noh, tällainn historia, jos joku on tietty herättänyt paljon keskustelua ja loanheittoa vaalien ympärillä. Jopa siinä määrin, että näin suomalaisen silmissä on käsittämätöntä sitä seurata. Dilma on leimattu terroristiksi ja televisio pursuaa mainoksia, jossa parjataan Dilmaa ja hehkutetaan vastaehdokas Serraa. Ihan ongelmattomalta Dilman tulevaisuus ei muutenkaan näytä, koska Lulaan verrattuna nainen on todella karismavapaa, eikä esimerkiksi kovin osaava puhuja tai median edessä toimija. Suuri kysymys on, pystyykö Lula siirtämään suosionsa seuraajalleen ja onnistuuko työväenpuolue pitämään valtavan suosionsa, jos Dilma valitaan maan presidentiksi? Tietty selvää on sekin, ettei suosion ylläpitämiseen riitä Lulan perinnön perässäraahaaminen, vaan Dilman pitää tehdä itsestään uskottava johtaja, jonka hallitus nauttii myös pienempien puolueiden (joita ilmeisesti on paljon) luottamusta.



Oppositiosta presidenttiehdokkaaksi on noussut sosiaalidemokraatti ja São Paulon kuvernööri José Serra. Serra on tunnustettu politiikan tuntija ja toimija, mutta Dilman tapaan ei pärjää Lulalle karisman määrässä eikä kansansuosiossa. Itse asiassa Serra vaikuttaa paperilla hyvin vähän ns. "kansan presidentiltä". Serran suurin ongelma tulee varmasti olemaan se kaikkein perustavanlaatuisin: hän tulee eri puolueesta kuin supersuosittu Lula. Muutoksen tarjoaminen brasilialaisille ei todennäköisesti tule toimimaan, koska Lulaa rakastava kansa ei pääasiassa halua muutosta. Joten se, millä Serran on täytynyt käydä presidenttikisaan on luvata vieläkin suurempaa talouskasvua ja vieläkin tehokkaampaa köyhyyttä vastaan taistelua kuin Lula koskaan konsanaan sai aikaan. Lisäksi Serra on iskenyt jokaiseen vastapuolen heikkoon kohtaan - kuten jo mainitsinkin - kuten järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaan ja kansalaisten turvallisuuden parantamiseen Brasilian suurkaupungeissa. Niin, ja luonnollisesti siihen, että vaikka Dilma on työväenpuolueen kandidaatti ja Lulan valitsema seuraaja, Dilma ei silti ole Lula.

Tänään äänestyspaikoilla käy todennäköisesti yli sata miljoonaa brasilialaista. Ensimmäinen kierros päättyi Dilman voittoon, mutta alle 50 prosentilla äänistä mentiin toiselle kierrokselle. Nyt pollit veikkaavat Dilman voittavan vaalit, jonka seurauksena Brasilia saisi ensimmäisen naispresidentin.

Jännä ilta on siis tulossa. Kirjoitan vaalin lopputuloksesta paikallisten kommenttien kera huomenna. Toivottavasti kukaan ei tylsistynyt kuoliaaksi jo tätä lukiessa.

Macacos, macacos, mais macacos!

Apuaa, oon ollut laiska viime aikoina päivittämään blogia! Suokaa anteeksi! Ja nytkin tästä tulee tällainen pikapostaus, koska mun tekemiset ei viime aikoina oo olleet läheskään niin kiinnostavia kuin tämä:

Tänään olin aamupäivällä lenkillä, ja apinat oli taas lähteneet puistosta lenkkipolulle hengailemaan. Tänään on tosi kuuma, luulis että siellä viidakossa niiden olis vilpoisampaa, mutta siinä ne kuitenkin oli laumana kiljumassa ja juoksemassa ohikulkijoiden perässä herkkujen toivossa.

Tässä muutama kuva, jotka sain napattua (värit huonot, oli vähän liian varjoisaa).

Viimeinen otos on aika hätäinen siitä syystä, että vietin vissiin vähän liian kauan sihtaillen vesikupilla leikkivää apinanpoikasta. Se luultavasti luuli, että aion viedä sen lelun, ja säntäsi mua kohti sitä mukia "uhkaavasti" heilutellen, hih.

Näin lenkillä myös masturboivan apinan - sekä maailman hellyttävimmän apinaperheen, mutta kun palasin kameran kanssa, hommat oli hoidettu ja perhekin oli kadonnut, höh.

Sir! I would like you to accept the proposal, sir, that I am not as big a fool as I must seem, sir!

Kuka muistaa vielä ihan mahtavan ysärisarjan Huulipunaa kauluksessa (Lipstick on Your Collar)? IMDB:n mukaan sarja valmistui vuonna 1993 ja muistaakseni noihin aikoihin oli myös Suomen telkkarissa. Olin tuolloin siis ehkä kymmenen, enkä periaatteessa olis saanut katsoa tollasia ohjelmia. Mutta tätä äiti antoi kuitenkin joskus katsoa yhdessä sen kanssa ja peitti siveät lapsensilmät aina tarpeen tullen. Mulle on painunut elävästi mieleen tän sarjan fiftaritunnelma, laulukohtaukset - kannattaa katsoa YouTubesta! - ja tietty nuori Ewan McGregor, jolle Huulipunaa kauluksessa oli käsittääkseni ensimmäinen iso roolityö ever.

Joskus pari vuotta sitten ajattelin viimeks tätä sarjaa, ja yritin silloin etsiä sen DVD:tä käsiini. Kävi selväks, ettei sellasta oo olemassakaan, ja Britti-ebaystakin löytyi vaan yks hullunkallis ja nuhruinen VHS.

Mutta nyt luin, että sarjan DVD on julkaistu 4. lokakuuta ja myynnissä ainakin Amazonissa. For real! Pakko ostaa! Oumaigaad!

The Others, and where they all come from

Ei, mulla ei ole tarttuvaa trooppista ihosairautta, joka mädännyttää raajat ja johtaa lopulta amputaatioon. Voit ihan hyvin lopettaa siis kyyläämisen ja olla rauhallisin mielin mun vieressä kaupan kassajonossa.

Toisaalta en voi moittia totakaan tyyppiä, sillä tällä hetkellä mun sääret näyttää aika pahalta. Oon saanut kokemuksen kautta huomata olevani aika allerginen paikallisille hyttysille. Yks öinen tunti ulkoilmassa ilman hyttysmyrkkyä on kostautunut mun säärille tulipunaisina ja violetteina, epämuodostuneina ja suurina paiseina, joita on yhteensä 20 molemmissa jaloissa nilkan ja polven välillä. Lisäks vasemmassa jalkapöydässä on joku ennenkuulumattoman oksettava pistos, joka on tummanvioletti ja levittäytynyt hämmentävän suurelle pinta-alalle. Näihin on nyt kokeiltu kaikkia rohtoja, mutta vieläkin mun kintut kirkuu huomionhakuisina minne meenkin. Ja mikä tuskaisempaa, ne tietty kutiaa ihan helvetisti.

Mä en tajua, miten en oo huomannut, että joku on syönyt tunnin aikana mun jalat tähän kuntoon...oon hörppinyt kai niin onnessani kaljaa ja syönyt maailman rasvasimpia kanankoipia. Eipä ollu niin hyvää, että olis ollut tän kaiken arvoista.

Parasta tässä on se, että kesä on nyt kunnolla kai tullut Maringáan! Eilen oli yli 30 astetta, samoin tänään, ja aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. I LOVE IT! Mutta koko päivä farkuissa (yritän säästää kanssaihmisiä) oli ihan hirveetä tuskaa. Olin eilen ensimmäisellä portugalin kurssilla, jonne menin liian aikaisin. Vietin sit kaks tuntia kierrellen helteisellä kampuksella, hikoillen kaikki nesteet kehostani niihin farkkuihin...

Ötököistä vielä sen verran, että eilen näin ekaa kertaa torakoita meidän kodissa. Ensin makuuhuoneen kylppärissä. Panikoin. Hakkasin sitä kengällä, mutten uskaltanut nostaa sitä kenkää ja katsoa onko se kuollut. YÖK! No se oli, kun S sitten kuuli mun valituksen ja tuli katsomaan, mikä hätänä. Viis minuuttia myöhemmin toisen huoneen matolla patsasteli uus kaveri. Hyi hitto ne on vastenmielisiä ja turhia otuksia. Vaikka mikäpä oikeus mulla kai on sanoa, että jonkun elämä on turhaa. Mutta mä en silti halua asua niiden kanssa samassa asunnossa. Piste.

Oon edelleen valkoinen, ja siks meenkin nyt aurinkoon juoksemaan! Ai niin, mulla ei oo paniikissa otettuja kuvia torakoista ja jalkojani ette halua nähdä :)

Facebook, again

Välillä Facebookissa oleminen oikeasti ahdistaa mua. En tiedä ihan suoranaisesti miksi. Ehkä siks, että niin monet ihmiset näkee siellä mun tunnontuskat (vaikka olenkin yrittänyt rajoittaa sitä), tai ehkä siksi, että sama tapahtuu toisinpäin. Ja ihan kaikkea en vaan haluaisi/jaksaisi aina tietää.

Nytkin mun tekis mieli deletoida itteni sieltä - siis JOS se ylipäänsä olis mahdollista, kiitos vaan Zuckerberg. Mutta sitten mun elämässä todennäköisesti vallitsisi sosiaalisuustyhjiö. Mitä mä tekisinkään, kun en enää päivittäin tietäisi, mitä kaikki tyypit tekee ja ajattelee ja haluaa ja aikoo? Ja sit en taas haluakaan poistua sieltä, en mistään hinnasta.

Onks se pelottavaa, vai onko tää vaan nykyisin sitä, miten elämän kuuluu olla?

You are my brother

Mikään ei oo parempaa itsesäälissä kieriskelymusiikkia kuin Antony and the Johnsons. Sitä tulikin kuunneltua viime viikon lopulla kaikki päivät läpeensä...kurjuuden maksimointi kunniaan! Erityisesti rakastan I am a Bird Now -levyä, joka on kaikessa riipaisevuudessaan ja haikeudessaan ylitsepursuavan kaunis. Tää kappale jotenkin tuntui sopivan nykyiseen olotilaan erityisen hyvin. Tätä tuntuu hyvältä kuunnella siis myös onnellisena! :)

You are my sister, we were born
So innocent, so full of need
There were times we were friends but times I was so cruel
Each night I'd ask for you to watch me as I sleep

I was so afraid of the night
You seemed to move through the places that I feared
You lived inside my world so softly
Protected only by the kindness of your nature

You are my sister
And I love you
May all of your dreams come true

We felt so differently then
So similar over the years
The way we laugh the way we experience pain

So many memories
But theres nothing left to gain from remembering
Faces and worlds that no one else will ever know

You are my sister
And I love you
May all of your dreams come true
I want this for you

They're gonna come true

Everything's on its right place

Sori monen päivän hiljaisuus. Kiitos silti, että ootte jaksaneet käydä katsomassa, olisinko päivittänyt kuulumisia! Ja kiitos erityisesti kannustavista viesteistä ♥

Kriisi on ohi.

Mua ahdisti täällä niin paljon muutaman päivän ajan, etten tiennyt miten mun olis pitänyt olla, että olo olis ollut ees vähän parempi. Kävin läpi kaikki mahdolliset tunteet ja ajatukset, ja lopulta päätin asennoitua uudestaan. Siitä kai kaikki on lopulta kiinni. Tajusin, kuinka turhaa mun on haikailla johonkin, joka on Suomessa, tai kaivata ja ikävöidä sinne. Kun se ei kuitenkaan muuta yhtään mitään. Enkä ainoastaan satuta niillä ajatuksilla itseäni, vaan myös toista, joka tekee kaikkensa mun hyvinvoinnin eteen, ja jolle mun pitäis olla paras ystävä, parasta seuraa, nauraa ja pitää hauskaa ja olla onnellinen ja tyytyväinen kaikesta siitä, mitä on just nyt. Totuus on, että oon täällä enkä Suomessa. Oon ihmisten ympäröimänä, jotka on tosi onnellisia siitä, että olen täällä. Asiat oikeasti paljon paremmin, kuin mitä suostuin vielä toissapäivänä näkemään.

Pitää kertoa, mitä täällä on tapahtunut! Mulla ei oo juurikaan kerrottavaa muutamasta viime päivästä, sunnuntaita lukuun ottamatta, koska ne meni vitutuksen ja itsesäälin merkeissä. Eilen sunnuntaina heräsin enkä tuntenutkaan enää sitä paskaa oloa, joka oli vellonut mussa jo monta päivää. Se oli varmaan merkki siitä, että nyt voin itse tehdä jotain asian eteen. Ja jos en olis päättänyt muuttaa asennetta, se paska olis varmaan vyörynyt takaisin mun sisuksiin. Onneks päätin. Tein sen kunniaks aamulla jopa bannoffee-piirakan! Sunnuntai oli ihana. Syötiin lounasta pitkään ja hartaasti S:n perheen kanssa. Pääruoka oli taivaallista - valkoista kalaa ja suuria katkarapuja sisältävää pataa nimeltään vatapá (<- huomatkaa linkki reseptiin, tosin mun syömässä versiossa oli käytetty siis rapuja, ei mitään pulveria), joka saa makunsa mm. kookosmaidosta, pähkinöistä ja erityisesti palmuöljystä. Jälkkäriks syötiin sitä mun tekemää bannofeeta, joka oli succee. Miten sillä sokeri- ja rasvamäärällä voiskaan mennä vikaan? Niin ja brassithan rakastaa kondensoitua maitoa kaikissa muodoissaan.



Tänään maanantaina oli seuraava ihana päivä. Oon löytänyt juoksemisen mahtavuuden - MINÄ, joka oon aina raivokkaasti vastustanut ja vihannut lenkkeilyä - ja kävin tänäänkin aamupäivällä juoksemassa. Käyn lenkillä lounasaikaan, jolloin polulla ei oo juurikaan muita. Tää siks, että on kivaa kun ei oo tungosta, ja siks, että saisin aurinkoa. Oon ostanut tätä tarkoitusta varten pienet shortsit, jotka kerää epätoivottua huomiota ohikulkijoilta. Tänään mulle tööttäili muun muassa BUSSIKUSKI!

Vietettiin myös S:n kanssa päivää meidän parvekkeen riippumatossa. Vitsit se oli maailman parasta! Kameralle tallentui paljon kuvia ja videoklippejä. Tässä vaan pari kuvaa, videoita en osaa lisätä tänne, eikä ne ehkä ketään kauheesti kiinnostaiskaan. Kyllä te ootte kuullu ihan tarpeeks, kun laulan karaokessa.



Päivä huipentui, kun yritettiin päästä mun suuresti ikävöimään body pumppiin - onnistuttiin vihdoin löytämään kuntokeskus, jossa tunteja järjestetään (pumppi on täällä jo so 00's). Ihan oikein meille, ettei lopulta koskaan päästy sinne tunnille - täällä nimittäin siirrettiin kelloja viikonloppuna ja tästä tietämättöminä mentiin paikalle tuntia liian myöhään. Jea.

Asiat siis muuttuu. Ihanaa, että joskus asiat muuttuu myös huomattavasti parempaan suuntaan. Pitää kai joskus mennä kauas, että näkisi lähelle.

Nyt mä sanon sen suoraan. Tässä blogissa, koska mulla ei oo täällä ketään, kenelle puhua.

Mua masentaa. Oon ahdistunut. En tiedä, onko vuoden kaukana oleminen vienyt musta kaikki voimat, mutta tuntuu, etten enää osaa enkä pysty olla lähellä. Tää tunne on niin kamala, etten toivois ikinä tuntevani näin.

Just nyt haluaisin vaan kotiin.

Oh rainy day, come 'round

Täällä on satanut tänään koko päivän. Melkein siis. Nukuin hullun myöhään, heräsin vasta puol kahdeltatoista! Keitin kahvia ja join sen parvekkeella. Ulkona paistoi aurinko ja oli tosi hiostavaa. Halusin lähteä juoksemaan, vaikka meidän viereisen puiston (jonka ympäri siis lenkkeilen, ja jossa asustaa kaikkia eläimiä) takaa näkyi pahaenteisen harmaat pilvet. Yllättäen sain S:nkin suostuteltua mukaan lenkille!

Päätettiin aloittaa kevyesti, koska S valitteli tupakoijankeuhkojaan...eli juostiin ensin lähimmälle treenipaikalle, jossa on kuntosalityyppisiä laitteita kevyeen lihaskuntotreenaamiseen. Siitä käveltiin suunnilleen saman mittainen matka, ja sitten taas juostiin seuraavalle vastaavalle treenipaikalle - JOSKIN S antoi periks jo ennen kuin päästiin sinne asti, joten sain juosta loppumatkan yksin. Melkein heti kun päästiin sinne, alkoi kauhee ukkonen ja sade. Lähdettiin kävelemään takaisinpäin ja tietty kastuttiin matkalla ihan läpimäriksi. En usko, että brasilianportugalissa on edes sanaa "tihkusade". Mentiin sit lohdutukseks lounaalle siihen kasvisravintolaan, josta kerroin eilen, joka on ihan meidän vieressä - ja joka oli taas lähes orgastinen kokemus! É o melhor restaurante vegetariano que eu conheco! Tänään söin muun muassa vegeversiota Brasilian kansallisruoasta, feijoadasta, jota ne tuolla ravintolassa ruokaistaa lihan ja makkaran sijasta savujuustolla ja palasilla, jota ne kutsuu sanalla glutein. Siitä tehtyä ihan uskomattoman herkullisia ruokalajeja on siellä muitakin. Se on tummanruskeaa, vähän kuin soijaa...muttei kuitenkaan. Onkohan kellään mitään hajua, mitä se vois olla suomeksi?

Ai niin, eilen kaupasta löytyi uusi suosikkinami! Nimittäin Amor-niminen kuution muotoinen karkki, joka on helposti murenevaa ja maistuu kuin se olis tehty sokerista ja maapähkinävoista!

EDIT: S kutsuttiin puhumaan ens kuussa yhteen uuden median seminaariin Brasíliassa!!! Mikä tarkoittaa, että änkeän tietty sen mukaan, jotta näkisin taas uuden kaupungin täällä ja tapaisin meidän yhteisen JKL-aikojen tutun Daniellan siellä samalla! JEE!

Positiivinen ruokapostaus!

Tuli huono omatunto aiemmasta meganegatiivisesta postauksesta.

Koska siis, tänäänhän tapahtui myös yksi ihan mahtava juttu! Löysin nimittäin tieni parhaaseen kasvisravintolaan, missä oon koskaan syönyt! Lounasbuffa (R$ 12,90) oli täynnä ihan mielettömiä kasvisruokia, jotka oli oikeasti niin hyvin valmistettuja ja maustettuja, että multa meinas päästä itku jokaisesta suupalasta. Ja siellä oli lisäks ihana salaattipöytä. Namiiii! Parasta on tietysti se, että tää ravintola on suoraan kulman takana meidän kodista!

Tänään käytiin myös jälleen supermercadossa...vitsi että mä rakastan käydä ruokakaupoissa ulkomailla! Se on jotain ihan parasta. Hassua oli, että siellä oli kokonainen hylly pelkille light-tuotteille: oli vaikka mitä keksejä, jälkkäreitä, suklaita, hilloja, ja sit tietty suolaisia herkkuja koko mahdollinen skaala. Brassit on hulluina kondensoituun maitoon, mitä tungetaan lähes jälkkäriin kuin jälkkäriin, joten sitäkin oli tietty sokerittomana (what?). Pitää testata.

Asiat, joita olisin halunnut ostaa, mutta joita ei löydy maringálaisista marketeista:

- fetajuusto!!!
- basilika (ei tuoretta eikä edes kuivattua)
- rucola
- ranskankerma
- punainen currytahna (tai ylipäänsä mikään aasialaiseen kokkailuun käytettävä elintarvike, kookosmaitoa lukuun ottamatta)
- tahini
- pakastepinaatti

Carbohydrate destruction

Masentavaa! Oon ollu täällä nyt viikon, kuten mainittua edellisessäkin postauksessa, ja oon lihonut. Siis oon lihonut niin, että huomaan sen selvästi. Mun maha on kasvanut, eikä se oo enää litteä kuten vielä viikko sitten. Syytän tästä kaikesta itseni lisäks coxinhaa (kuvassa) ja muita ruokia, jotka vaan uhmaa kaikkia järkevien ruokailutottumusten lakeja.

Tiedän, että tää on nyt turhaa valittamista ja kysymys kuuluukin "mikset tee mitään" jne. Mutta siis teen. Oon käynyt juoksulenkeillä (tänään mulla oli jalassa hotpantsit, koska haluan mun valkoisille kintuille ees vähän aurinkoa - keräsin paljon liian pitkiä katseita keski-ikäisiltä miehiltä, ne ilmeisesti ymmärtää, ettei selluliitti välttämättä oo niin kauhea asia!) ja tehnyt vatsalihaksia kotona, mutta se ei oo sama asia kuin se, että pääsisin spinningiin ja pumppiin hikoilemaan monta kertaa viikossa. Mä en vaan tajua, miten maringálaisilla voi olla varaa maksaa yli 50 euroa tunnista. Mutta jos asiat jatkuu tähän malliin, niin mä pistän varmaan lopulta kaikki rahani kuntosaleihin. Paitsi ne, joilla matkustan Buenos Airesiin.

Sori tää valitusvirsi. Lupaan olla huomenna positiivisempi ja kirjoittaa jotain kivaa. Tänään mua vaan ahdisti ja ahdistaa, kun jenkkakahvat ja maha pursuaa farkkujen vyötärön yli.

Those were the days

Oon ollut Maringássa nyt viikon. Tänä aikana oon käynyt läpi varmaan koko olemassaolevan tunneskaalan. Tänään on hyvä päivä, aurinko paistaa ja on ihanan lämmin (paitsi sisällä)! Täällä on tänään pyhäpäivä, joten kaikki paikat on kiinni. Yllättäen S on kuitenkin töissä jossain muotikatalogin kuvauksissa, jonka se taittaa. Oon siis yksin koko päivän ja illan, ellen innostu käymään siellä kuvauksissa. Ja se on itse asiassa kivaa, koska kerrankin mä saan käyttää nettiä silloin kuin haluan! Täällä ei siis vielä oo langatonta modeemia, joten koska S tekee töitä 10h päivässä, on se etuoikeutettu käyttämään meidän ainutta nettipiuhaa. Törkeetä, sen jutut on muka tärkeempiä kuin se, että saan jutella kavereille Suomeen! No, ehkä ne on, tavallaan.

Niin, huomasin siis, että kaikki paikat on kiinni, kun lähdin lähimmälle isolle marketille ostamaan vettä, kahvia ja hammastahnaa. Onneks lähellä oli huoltoasema, joka oli auki, joten sain ostettua sen vesipullon. Huoltiksella oli joku ihme perhekokoontuminen, varmaan tän juhlapyhän takia. Brassit on perhekeskeistä jengiä. Olin ainoa asiakas, joten all eyes were on me. Ja sit kun kävi ilmi, että oon ulkomaalainen, niin siitäkös riemu repesi! Se oli itse asiassa kivaa, kuinka uteliaita ne ihmiset oli, ja kuinka paljon ne halus jutella mun kanssa (ylipäänsä pitää sanoa, että kaikki mun täällä tapaamat ihmiset on olleet aivan mahtavia ja sydämellisiä mua kohtaan). Tietysti ne ei kukaan puhuneet sanaakaan englantia, joten oli pakko pärjätä mun surkealla portugalilla. Ymmärsin ehkä 60 prosenttia kaikesta mitä ne mulle puhui, josta olin aika ylpeä! Tuli kuitenkin sellainen olo, että olisin halunnut sanoa niin paljon juttuja, joita en loppujen lopuks osannut. Turhautti! Siitä jäi kuitenki tosi hyvä mieli ja hymyilin koko matkan kotiin.

Huomenna meen ehkä ensimmäiselle portugalin kurssille täällä - riippuen siitä, järjestetäänkö se tunti huomenna, koska tänään on pyhä (outoa). Se on Maringán yliopiston järjestämä kurssi português para estrangeiros, joka pidetään periaatteessa joka keskiviikko klo 13-17. Jos se on huomiselta peruttu, meen S:n kälyn Jéssican kanssa pallopilatekseen (again, maringálaiset ja pilates). Eilinen pilateskokemus personal trainerin kanssa oli aivan mahtava, mutta luulen, että mulla on käyttöä siihen uppoaville rahoille (70 euroa/kerta) muutenkin.


Tänään jatkui myös mun exotic animal spotting! Eilen näin apinoita ja liskoja - joista olisin ottanut kuvia, jos mulla olis ollut kamera mukana. Tänään join aamukahvia parvekkeella kun yhtäkkiä kadulla tepasteli joku iso, pitkäkoipinen lintu! Juoksin sisälle hakemaan kameraa, ja just kun ehdin takaisin partsille, niin joku pyöräilijä säikäytti sen linnun ja se säntäs lähimpään puskaan. Laitoin tähän kuitenkin todisteeksi maailman epätarkimman kuvan pakenevasta tipusta (kuvassa keskellä katua oleva möhkäle).

Ai niin, äiti jos luet tätä, niin mun läppäri on nyt ihan oikeasti rikki. Pitää varmaan käydä ostamassa uus Paraguaysta.

Reader's digest

Voi hitto, eilen sitten sain ekan merkin mun läppärin lopullisesta hajoamisesta, kun E-kirjain lähti irti :( Itse asiassa tää tietokonevanhus on pelastettu kuolemalta jo kahdesti ja syytä olis pian ehkä vaihtaa masiinaa, onhan tää ollut mulla jo kuusi vuotta!

Tänään katsoin mun blogin lukijatilastoja. Ne ehkä hieman masensi... Toivoin, että tätä oikeasti ehkä lukisi joku kymmenen ihmistä päivässä, mutta mun blogin keskimääräinen päivän lukijamäärä on viisi. Joinain päivinä lukijoita on kaksi, ja joinain päivinä kymmenen.

Kiitos kuitenkin teille, jotka jaksatte lukea mun juttuja!! Se tuntuu erityisen mukavalta nyt, kun oon täällä kaukana Etelä-Amerikassa enkä voi jutella teille joka päivä täällä, ja myös siellä, tapahtuvista asioista. KIITOS SIIS! Ajattelen teitä usein.

Tänään, itse asiassa ihan kohta, meen ensimmäistä kertaa siihen pilatekseen josta kerroin. Jota tehdään laitteiden ja personal trainerin kanssa. Kukaan siellä ei puhu englantia, katsotaan miten pärjään! Tänään pitkällä aamukävelyllä näin myös apinoita. Harmi, ettei mulla ollut kameraa. Ne peuhaili nimittäin parhaimmillaan puolen metrin päässä musta.

Ainiin!!! Paljon paljon paaaaljoooonnnn onnea veljelleni ja Jennille, jotka eilen 101010 menivät kihloihin!!! Otan teidän onnelle tänään ehkä drinksun ♥

O que?!? Not in my country...

Tykkään tehdä listoja, joten nyt aloitan ehkä listoja Brasiliasta -sarjan. Tänään kun join aamukahvia parvekkeella mietiskelin, mihin kaikkeen mun pitää täällä ollessa totutella. Niitä asioita on paljon, mutta mikään niistä ei onneksi ole mitenkään ylitsepääsemätön. Kulttuurieroja alan varmaan bongailla sitä enemmän mitä pidemmän aikaa täällä vietän. Tässä asioita, joihin tähän mennessä olen törmännyt - osa hyvin itsestään selviä, ja pätevät myös useissa Euroopan maissa.

8. Kenkien pitäminen sisällä
Brassit käyttävät kenkiä kotona ollessa aina. Jos esim. aamulla herättyäni tassuttelen paljain jaloin kylppäriin, S kysyy heti, missä mun Havaianasit on. Useimmiten kengät jalassa ei onneksi loikoila sängyllä tai sohvalla, mutta joskus sitäkin tapahtuu. Ei tosin mun kodissa. Käytännön tasolla kenkien pitäminen on fiksua, koska asunnot on nyt kevätaikaan vielä jääkylmiä, kun varsinainen hellekausi ei ole kunnolla alkanut.

7. Jonottaminen
En tiedä, päteekö tää vain ruokakaupoissa, mutta jos Suomessa valittaa markettien pitkistä jonoista, ei kannata tulla Brasiliaan. Jonottaminen on käsittämätöntä ja siihen kuluu käsittämättömän paljon aikaa. Asiat eivät tapahdu rivakasti (kts. seuraava kohta) eikä se tunnu haittaavan ketään, paitsi mua.

6. Parempi myöhään...
Tarkoittaa siis, että asiat täällä tapahtuvat usein hitaammin, kuin mihin oon tottunut Suomessa. Brasilialaiset kävelee hitaasti. Lähteminen ylipäänsä minnekään on hidasta. Lounasaikaan on turha odottaa, että mitään tapahtuis. Työtapaamisista on fine olla myöhässä, tai vaihtoehtoisesti ilmoittaa tekstiviestillä olevansa vähän myöhässä, kun tapaamisen olis pitänyt jo alkaa (vähän on suhteellinen käsite, ja voi merkitä kaikkea 20 minuutin ja tunnin väliltä). Asioita hoidetaan silloin, kun niiden hoitamiseen sattuu sopiva hetki - amanhã, amanhã jne. Toisaalta tällainen elämänrytmi sopii mulle, sillä täällä mun ei kerrankin tarvii potea huonoa omatuntoa siitä, että oon aina myöhässä!

5. Sisätiloissa tupakointi
Ei tavallaan mikään iso juttu, mutta toisinaan hieman häiritsevä. Brassit nimittäin tupakoi kotonaan melkeinpä missä tahansa. Myös toisten luona kyläillessä on ihan ok pistää tupakaksi olohuoneessa. Hyväksyn sisällä tupakoinnin paitsi koska mun on pakko, myös koska ulkona on kohtalaisen lämmin ja ikkunat sekä parvekkeen ovi suurimman osan ajasta auki. Mun makuuhuoneessa ei kuitenkaan kessuttele kukaan. Keittiössäkään tupakoinnista en voi sanoa varsinaisesti tykkääväni.

4. Henkilökohtainen tila
Stereotypiat brassien fyysisyydestä eivät oo täysin tuulesta temmattuja. Täällä pussaillaan, halaillaan ja kosketellaan jatkuvasti. Jos suomalaiselle henkilökohtainen tila, jonne ei parane tunkeutua ilman erillistä lupaa, on yksi metri, brasilialaisille se on huomattavasti vähemmän. Itse asiassa välillä musta tuntuu, että brassit eivät edes tajua oman kroppansa ulottuvuuksia, koska ventovieraiden kyljessä seisominen ei esimerkiksi ole juttu eikä mikään, vaikka tilaa olis seistä kauempanakin. Läheisempiä ihmisiä kosketellaan jatkuvasti ja kaikkialla. Ihmiset keskustelee seisoen mun mittakaavassa hyvin lähekkäin. Myös vastakkaista sukupuolta on ihan okei kosketella juttelun lomassa, mä en tosin vielä oo voinut sopeutua siihen tapaan. Vierailtaessa muiden ihmisten kotona, tai esim. juhlissa, kaikki paikallaolijat poskisuudellaan läpi sekä tullessa että lähtiessä.

3. Julkiset hellyydenosoitukset
Suomessa julkinen kuhertelu koetaan yleensä kiusalliseksi. Jos iltaa vietetään ystävien kesken, ja kaks tyyppiä viettää puolet ajasta toisiinsa liimautuneina, se ON kiusallista. Vaan ei Brasiliassa. Täällä pariskunnat osoittaa hellyyttä toisilleen ihan jatkuvasti. Perhelounailla, kavereiden seurassa, kadulla, kaupassa, where ever. Yllättävää kyllä, siihen hiljalleen tottuu, että seurassa ihmiset saattaa suudella kesken jutustelun. Ehkä tulee vielä sekin hetki, kun oppii, mitä sinä aikana pitäis tehdä - peukaloidenpyörittelyn sijaan.

2. Minha casa é sua casa
Brasilalainen vierailukulttuuri on omaa luokkaansa. Tällaisesta meillä ei oo mitään hajua Suomessa. Toisten, etenkin perheenjäsenten ja sukulaisten, kodeissa kyläillään lähes päivittäin. Ihmiset kutsuu mielellään myös itse itsensä kylään. Kyläilyt saattaa kestää puolesta tunnista useisiin tunteihin, ja yleensä mitä enemmän ihmisiä, sen pidempään on kohteliasta olla paikalla. Oon tottunut siihen, että kotona vietetään aikaa pääasiassa yksinään, mutta pari kertaa viikossa on kivaa kutsua joku kylään, tai vaikka viettää iltaa jonkun toisen kodissa. Jokapäiväinen vieraileminen on väsyttävää, vaikka joskus (kuten tänpäiväisellä viiden tunnin sunnuntailounaalla) on tietysti tosi kivaakin.

1. Sanansa mittainen nainen
Vaikeinta on tähän mennessä ollut tottua siihen, että ihmiset ei oikeastaan tarkoita, mitä ne sanoo. Iso osa brasilialaista kulttuuria tuntuu olevan muiden miellyttäminen. Ei voi olla mitään raivostuttavampaa kuin se, että kysyn S:ltä jotain, ja se vastaa kuten haluaisin sen vastaavan pelkästään siksi, että se tietää mun haluavan kuulla tietyn vastauksen. Ja sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa, mitä se todellisuudessa ajattelee. Täällä saa myös tottua siihen, että tehdään lupauksia ja suunnitelmia, joita ei koskaan olla edes aikeissa toteuttaa. On kohteliasta kutsua joku illalliselle/lounaalle/kahville, mutta oikeasti kutsu on esitetty pelkän yleisen kohteliaisuuden vuoksi. "Don't take it literally" on lause, jonka oon kuullut S:n suusta moneen otteeseen.

TOP10-listan sijasta tästä tuli nyt TOP8. Mietiskelin tänään, että todennäköisesti mun listan ykkösenä olisi tän maan vastakohtaisuudet, jos asuisin jossain muualla kuin Maringássa, esimerkiksi Riossa, missä varmaan kiteytyis täysin uudella tavalla ajattelu vastakohtapareista köyhyys/rikkaus, valkoiset/mustat, väkivalta/konfliktinratkaisu, kurjuus/kauneus, korruptio/kunnia jne.

Better early than...?

Ehkä kaikki tätä blogia lukevat on jo tottuneet siihen, että avaudun asioistani kaikkia sensuurin lakeja halveksuen just silloin kun siltä tuntuu. Nyt tuntuu! Mulla oli eka tosi paska päivä täällä eilen. Ja huom. oon ollut täällä VASTA KOLME KOKONAISTA PÄIVÄÄ! Joten Matti, I feel for you! Olin niin hajalla, etten pystynyt edes päivittämään blogia! Ahdisti. Vitutti. Vitutti vähän lisää. Ja sit taas ahdisti ja halusin vaan käpertyä nurkkaan.

Ahdistukseen ja huonoon fiilikseen oli useita syitä, joista osa täysin typeriä ja naurettavia ja lapsellisia, ja osa kai sitten jotain sopeutumiseen ja ehkä myös koti-ikävään liittyvää hätäilyä. Ensinnäkin, täällä oli eilen tosi kylmä. Palelin ja vettä tuli kaatamalla koko päivän. Masentavaa. Toisekseen juttelin Özgürin kanssa Skypessä. Se oli eka kerta, kun täällä ollessa puhuin kenenkään kaverin kanssa. Öze kertoi, miten Jyväskylässä menee, kertoi meidän yhteisistä kavereista ja muun muassa niiden järjestämästä dinneristä, jonka piti alun perin olla reilu viikko sitten ja jossa munkin piti olla. Soitin myös pikapuhelun äidille kertoakseni, että täällä on kaikki hyvin ja mut on otettu lämpimästi vastaan. Äiti kuulosti kireältä, mikä johtuu varmaan osaksi siitä, että sille mun lähtö saattoi olla kova paikka loppujen lopuksi... Ja osaksi siitä, että se oli juuri meidän loppukesällä poisnukkuneen mummun asunnolla päättämässä kaiken sinne jääneen omaisuuden kohtalosta. No, nää kaksi asiaa sai mut sitten kai koti-ikävän valtaan, mutta sen jälkeen olin jotenkin tosi herkillä.

Viimeinen tikki oli (nyt tulee se typerä/naurettava/lapsellinen-osuus), kun S kertoi että sen kaverit järjestää tänään perjantaina juhlat, jonne tulee muun muassa yksi sen parhaista ystävistä, joka asuu São Paulossa eikä ne oo nähnyt toisiaan pitkään aikaan. Se oli luonnollisestikin innoissaan ja halusi, että lähden sinne sen mukaan. Noh. Sinne juhliin on tulossa sit myös yksi sellainen tyyppi, joka on aikaisemmin aiheuttanut mulle huonoja fiiliksiä - ja lopulta koko juttu meni ihmeelliseksi sekasotkuksi, jossa moni ihminen lähetteli toisilleen sähköposteja ja lopulta mua vaan alkoi ahdistaa ihan liikaa edes ajatus sen ihmisen kanssa kaveeraamisesta. Sanoin siis, että en halua lähteä, mutta S:n pitää mun mielestä aivan ehdottomasti mennä sinne, lähteä niiden kanssa ulos ja viettää hauska ilta. Siitä lähti helvetti irti ja lopulta siihen meni alle kolme päivää, että aina niin rauhallinen S paiskas oven kiinni mun naaman edessä ja käski nätisti sanottuna tehdä jotain kivaa itelleni. Ja oikeesti se on siltä aika paljon...koska siinä on ihminen, jolla on ehkä maailman pisin pinna, ja joka sietää multa niin paljon, etten välillä ymmärrä miksi ja miten. Mulla jäi tietty asiasta huono mieli ja huono omatunto, mutta asia saatiin kuitenkin sovittua.

Tänään onkin jo parempi mieli. Se eilinen vei vaan kaikki mehut niin, että aamulla kun heräsin, en olis oikeasti halunnut herätä vaan jäädä sänkyyn vaikka koko päiväksi. Tuntuu ihan kuin mulla olis silmätulehdus. Tai ainakin niitä kutiaa. Se voi myös olla allergiaa.

Nyt kuuntelen vähän CocoRosieta ja mietin, mitä Brasiliassa kuuluu tehdä perjantai-iltana!

No object is so beautiful that, under certain conditions, it will not look ugly

Brasiliassa, tai ainakin Maringássa, ollessa on mahdotonta olla huomaamatta, kuinka pakkomielteisesti brasilialaiset suhtautuu ulkonäköönsä. Etenkin naiset. Jokainen haluaa olla kavereitaan paremman näköinen, ja ulkonäöllä on selkeesti iso merkitys näiden flirtintäyteisessä kulttuurissa. Brasiliasta tulee mieletön määrä supermegahuippumalleja, kuten esimerkiksi pisamanaama Cintia Dicker tossa kuvassa.

Mä oon tässä kaupungissa tosi erinäköinen kuin muut, ja erotun ihan selvästi ulkomaalaiseksi. Tavallaanhan sillä nyt ei ole mitään merkitystä, mutta täällä tulee jotenkin sellainen olo, että on yritettävä näyttää hyvältä, koska muutkin näkee vaivaa sen eteen. Ihan kivaa on se, että ihmisten mielestä oon tosi kaunis, ja mun ulkonäköä kehuu käytännössä jokainen uusi ihminen, jonka tapaan. Mun ohuet hiukset, valkoinen iho ja pystynenä on erityisen yllättäviä ihailun kohteita. Tällaseen vois tottua Suomessakin, hahaa!

Tänään - huom. tokana päivänä Maringássa - mulla tuli kuitenkin ekaa kertaa sellainen olo, että jos jatkan elämääni kuten se on nyt täällä alkanut, niin tästä ei tuu kohta mitään. Puhun siis ruuasta, ja siitä miten sairaan epäterveellisesti täällä syödään! Tänään oon juonut kaljaa ja syönyt mm. kakkua, pannacottan tyyppistä vanukasta, vaaleeta leipää, kalkkuna-kananmunamajoneesisalaattia, friteerattua valkosipulileipää ja brasilialaisia (okei, ne on kyllä aivan mahtavia) friteerattuja palleroita, joissa on sisällä esim. juustoa, lihaa tai katkarapua. Mun suosikki niistä kaikista on coxinha, jonka sisältä löytyy useimmiten kanan lisäks catupiry-nimistä paikallista tuorejuustoa. Coxinha = taivas.

Mutta siis tällä tyylillähän en mitenkään voi jatkaa vuoden loppuun. Muuten seurauksena on katastrofi. Joten tänään menin käymään samassa korttelissa sijaitsevassa pilates-keskuksessa ja varasin sieltä ilmaisen kokeilukerran ens maanantaille (koska nyt oon vähän kipeä). S lähti mukaan tulkiksi, koska arveli, ettei siellä kukaan kuitenkaan ymmärrä mua. Oikeassa oli. Paikka oli hieno, siellä oli pilates-sali sekä yläkerrassa kuntosali. Erikoista siinä oli se, että kumpaakaan ei voi mennä ominpäin, vaan mukana on aina oma personal trainer. Pilatesta ei harjoiteta miten tahansa, vaan siihen suunnitelluilla laitteilla. Perinteiseen kuntokeskuspilatekseen Suomessa tottuneena olin ihan äimänä niistä masiinoista. Ilmeisesti brasseilla on, paitsi pakkomielteinen suhtautuminen ulkonäköön, myös pilatekseen, koska vastaavia pilates-keskuksia on joka kadunkulmassa, toinen toistaan hienompia. Vähintään joka toisessa rakennuksessa on myös erilaisia kauneushoitoloita, esteettisen kirurgian sairaaloita, hammaspraktiikoita, you name it. Ihmisiä urheiluvaatteissa ja treenikassit olalla on kaikkialla ja puiston, jonka vieressä asun, laitamat on täynnä lenkkeilijöitä aamusta iltaan.

Urheileminen täällä, paitsi tietty lenkkeily, ei todellakaan ole edullista. Tunti personal trainerin ohjaamaan pilatesta siinä keskuksessa, jossa tänään kävin, maksaa 140 realia, eli noin 70 euroa. Mä en tiedä, miten näillä ihmisillä on siihen varaa, mutta mä en ainakaan aio haaskata realejani tollaseen. Huomenna S saa auton huollosta (se kolaroi sen eilen...) ja lupasi viedä mut vähän kauempana sijaitseviin kuntokeskuksiin kyselemään niiden tarjontaa ja hintoja. Jos hyvä löytyy, niin mun pitää ostaa pyörä, että pääsen käymään niissä.

Mutta coxinhojen ja herkkujen syömistä on siitä huolimatta pakko rajoittaa. Muuten...en tiedä, mitä tapahtuu.

Photo: Vanity Fair

Brasil, Brasil!!!!!

TÄÄLLÄ MÄ OON! Vihdoin perillä Brasiliassa, siis! Mai gaad, musta tuntuu vieläkin täysin absurdilta, että oon nyt täällä, tosi kaukana kotoa, ihan hirveen pitkän ja ongelmaisen(kin) matkan jälkeen... Täällä on ihanaa! Vastaanotto on ollut mitä sydämellisin, täällä on lämmin ja aurinko paistaa - tosin eilisiltana oli tosi kylmä, olis tarvinnut takkia - ja oon taas päässyt jatkuvan herkuttelun (kakkuja, jälkiruokia, suklaata, makeita drinkkejä) makuun.

Yritän nyt ehkä kertoa edes vähän järkevästi jotain matkastani ja ekasta päivästä Maringássa.

Mun matka tänne alkoi siis maanantaina 4.10. (tänään on vissiinkin tiistai) klo 03:00 kun heräsin lähteäkseni lentokentälle. Hirveetä. Olin siinä vaiheessa kai torkkunut jännityksestä kankeena muutaman tunnin, joten olo oli kovin pirtsakka. Onneks iskä heitti kentälle ja kantoi mun laukkua. Mun reitiksi muodostui lopulta Helsinki-Amsterdam-São Paulo-Curitiba-Londrina-Maringá. Alun perin mulla piti olla suora lento São Paulosta Maringáan, mutta lento olikin peruttu, joten matka piteni lopulta huomattavasti. Lento Damista São Pauloon oli tähänastisista kaukolennoista paras! KLM on ensinnäkin aivan mahtava lentoyhtiö (en saa tästä mainoksesta vouchereita): maailman ystävällisin palvelu ja parhaat lentokoneruuat ever! Valittamista ei ollut matkaseurassakaan, kun mun vieressä istui Recifestä kotoisin oleva übergay (kuka asui muuten Saksassa, joten puhuttiin osaksi aikaa saksaa!) brassi, joka kertoi mulle matkan aikana koko elämäntarinansa. Se kertoi mulle myös kaiken mitä tarvitsee tietää koillis-Brasiliasta ja sovittiin, että jos matkustan akselille Salvador-Recife-Natal, ollaan yhteydessä ja se kertoo parhaat vinkit, minne mennä ja mitä tehdä. Toisaalta, se kertoi käyvänsä husbandinsa kanssa usein Ibizalla bailaamassa, joten en tiedä uskoako ainakaan sen baarisuosituksia.

Saavuin sit lopulta kuolemanväsyneenä yli 16 tunnin matkustamisen jälkeen São Pauloon ja odottelin lentokentällä myöhässä olevan jatkolennon lähtöä vaikka kuinka pitkään, kunnes lopulta joku tuli ilmoittamaan (portugaliksi), että lento on peruttu. En tietenkään tajunnut mitään, joten kysyin lähimmältä ihmiseltä ensin puhuuko se englantia (hataralla portugalillani pystyn just ja just tähän) ja sen jälkeen, mitä ihmettä tapahtuu ja miks kaikki näyttää niin tuohtuneilta. Neljän naisen porukka, joista yksi puhui sujuvaa englantia, thank God, kertoi mulle että voisin neuvotella lentoyhtiön kanssa, jotta ne maksais mulle hotelliyön Sampassa. Sanoin, etten missään nimessä halua jäädä sinne, koska mua odotetaan Maringássa. Kysyin sit saisinko liittyä niiden seuraan, koska jonnekinhan niidenkin oli pakko olla menossa. Lopulta mulla tuli aivan ihana matka niiden kanssa - mielettömän sydämellisiä tyyppejä, joiden ystävällisyys ja apu tuli siinä väsymyksen ja lievän epätoivon tilassa todellakin tarpeeseen.

Parasta oli, että kun vihdoin saavuin keskellä yötä Londrinan ja Curitiban kautta Maringáan, niin S oli entisen duunipaikkansa ZAZ-lehden 10-vuotiskemuissa! Soitin sille Londrinan kentältä, kun bussi kohti Maringáa oli lähdössä ja mua tietysti vitutti niin paljon kuin matkaväsyneenä nyt voi ylipäänsä vituttaa, kun se hehkutti puhelimessa kauheessa metelissä niitä bileitä. Sanoi vielä, kun pahoittelin et se joutuu jättämään hauskat kekkerit kesken hakeakseen mut kentältä, että "it's okay". VÄÄRÄ VASTAUS! Senhän olis pitänyt riemuita siitä, että tuun! No sit meillä oli lopulta sopivan vittuuntunut jälleentapaaminen. Ai että muuten vituttikin... Ja kaiken lisäks se oli juonut, joten mua vitutti mennä sen kyytiinkin. Huomaa, että Suomessa on harvinaisen tiukka suhtautuminen (ja mielestäni ainoa oikea) alkoholiin ja autolla ajamiseen. Tuntuu, että missä tahansa muualla on ihan ok lähteä baari-illan jälkeen autolla kotiin.

Nojoo, se siitä viime yöstä. Nukuin vajaat kuusi tuntia uudessa kodissani, joka on ÖVERI! Neljä huonetta (olohuone/ruokasali, makuuhuone, kirjasto, työhuone) ja keittiö, kodinhoitohuone sekä kaks kylppäriä, joissa molemmissa suihku, vessanpönttö ja pisuaari, ja parveke, jossa riippumatto. Tää talo on myös aivan ihana, hitchcockmaisine kierreportaineen ja tosi kauniine eksteriööreineen. Mä en vaan tiedä, mitä tällä kaikella tilalla pitäis tehdä. Tuntuu, että meen koko ajan väärästä ovesta sisään, täällä on liikaa huoneita! Päivä on hujahtanut tosi nopeasti. Oon ollut tietty ihan sairaan väsynyt myös. Meille tuli tänään uus jääkaappi, nopeampi nettiyhteys ja kaapeli-tv. Käytiin supermercadossa eli marketissa ostamassa hullut määrät ruokaa, vierailtiin S:n sukulaisten ja perheenjäsenten luona (oon kuulemma kauniimpi kuin viimeks...tarkottaakohan se, että olin silloin ruma?), pääsin puhumaan ekaa kertaa portugalia ja join liikaa kahvia. Jotenkin vaan niin outoa, että oon oikeasti täällä.

Nyt oon yksin täällä lukaalissa, juon kaljaa ja nuokun. Parin tunnin päästä S tulee jostain tapaamisesta ja sen veli tulee kylään. Kymmeneltä illalla! Mä en tajua tätä kyläilykulttuuria...kerron siitä myöhemmin lisää. Mua väsyttää ja haluisin vaan nukkua. Olkkarin kattolampulla tepastelee joku oksettava iso koppakuoriainen. Yritän ehkä nyt häätää sen täältä.

Toivottavasti joku jaksoi lukea tän romaanin loppuun! Huomenna pitäis tehdä vaikka mitä... Kerron niistä lisää huomenna!

If I'd be drowning, would you save me?

Pakkaaminen on muuttamisen ja gradun jälkeen eniten stressiä aiheuttavaa tekemistä! Etenkin pitkälle matkalle pakkaaminen on ihan kamalaa! Ja näin varsinkin, jos olosuhteet on ne, mitkä mulla nyt: rahatilanne ei anna myöten ylettömään shoppailuun määränpäässä. Paitsi ehkä jollenkin extreme-budget-shoppailulle.

Mistä mä voin nyt jo tietää, mitä haluun pukea päälleni kuukauden kuluttua? Miten mä osaan muka varautua kaikkeen? Missä on mun kaikki kivat kesävaatteet? Miten mä voin saada pakkaamisen finaaliin huomiseen mennessä, kun pitää vielä nähdä kavereita, kiertää kauppoja viimeisiä tarvittavia juttuja varten jne.? Missä on mun mielenrauha ja kyky pitää pää kylmänä? Hirvee stressi!

Jos jollekin on siis vielä epäselvää, niin mä lähden aikaisin maanantaiaamuna kohti Brasiliaa, tarkemmin ottaen Etelä-Brasiliaan noin 300 000 asukkaan Maringáan. Oon innoissani: ihanaa päästä pois kylmyydestä (vaikkakin tänään haikein mielin hiplailin kaupoissa ihania syys- ja talvivaatteita!), todennäköisesti aivan mahtaviin tilanteisiin ja paikkoihin kivojen ihmisten kanssa - mut silti samalla panikoin ja jännitän ja hermoilen!

Ja sit mulla on myös haikea olo.
Mietin ihmisiä, jotka jää tänne...joita en haluais jättää.
Ja nyt mua itkettää.

Miks lähteminen on usein vaikeeta, vaikka tietäiskin, että siitä tulee kivaa?

Nobody, not even the rain, has such small hands

Pendolinossa on langaton nettiyhteys! Katson Woody Allenin Hannah and Her Sistersiä, ja oli pakko keskeyttää E.E. Cummingsin runon takia. Tää on lähes itkettävän kaunis...

somewhere i have never traveled
gladly beyond any experience
your eyes have their silence:
in your most frail gesture are things which enclose me
or which i cannot touch because they are too near

your slightest look easily will unclose me
though i have closed myself as fingers
you open always petal by petal myself as spring opens
(touching skilfully, mysteriously)
her first rose

or if your wish be to close me
i and my life will shut very beautifully, suddenly
as when the heart of this flower imagines
the snow carefully everywhere descending;

nothing which we are to perceive in this world equals
the power of your intense fragility:
whose texture compels me with the colour of its countries
rendering death and forever with each breathing

i do not know what it is about you that closes and opens
only something in me understands
the voice of your eyes is deeper than all roses
nobody, not even the rain, has such small hands

~e.e.cummings

Good hair day

Ai niin, mulla on uus tukka! Julkaisen uskaliaasti siitä tänne eilen ottamani kuvan (olin siis kampaajalla jo eilen). Kukaan ei sit huomaa, että tuolla takana on hyllyllinen tyhjiä kaljapulloja.


Tänään pitäis pakata ja siivota ja käydä kirjastolla kopioimassa muutama juttu. Sit jätän tän kaupungin taakseni. Mutta ehkä parempi, kun en tee liian suuria suunnitelmia: mä niin ens vuonna löydän itteni taas täältä, blah...

Leaving Jyväskylä

Melkein ku leaving Las Vegas. Tää ei vaan oo yhtä glamouria ja neonvalojen kyllästämää täällä Keski-Suomessa. Tänään oli kuitenkin siis mun viimeinen päivä Jyväskylässä. Huomenna pakkaan tavarat ja luovun huoneestani haikein mielin.

Mutta Jyväskylän jättämistä suurempi asia on se, että lähden Brasiliaan maanantaina 4. lokakuuta klo 7:00. Siihen on enää neljä yötä ja kolme kokonaista päivää... Täysin absurdi olo. Täysin käsittämättöminä vellovat tunteet. Kirjoitan niistä lisää todennäköisesti vielä viikonlopun aikana.

Tänään kävin sanomassa heipat Jyväskylä-ystävilleni toisessa olohuoneessani eli Vakkarissa. Viisaudenhammasongelman takia en viittinyt vetää umpitunnelia ja kontata kotiin aamuneljältä (kuten mulla tietysti on usein tapana), vaan juotiin yhdet oluet ja tulin kotiin. Haikeaksi mielen tekee se, että mun ystävistä suurin osa on ulkomaalaisia, ja vaan lyhytaikaisesti Suomessa, opiskelemassa tai töissä yliopistolla. Joten se, milloin ja missä seuraavan kerran kohdataan, on täysi mysteeri. Kunnes sitten taas kohdataan.

This is for you Catia, Özgür, Melanie, Gül, Ferrante, Ernesto, Giovanni and all the others I had a pleasure to spend time with in JKL!

Ja nyt mä sit palaan sen muhun suurimman vaikutuksen ikinä tehneen, Jyväskylästä löytyneen ulkkarin luokse (niitä ensitapaamisia ei unohda meistä varmaan kumpikaan, ei mennyt heti alusta ihan yksiin meidän chemistryt :). Kannatti kuitenkin jaksaa raahautua viime vuoden pimeinä lokakuisina iltoina Development in Film -luennoille...