Joulu on vaan jotenkin niin ihana juhlapyhä. Ehkä siksi, että sain mahtavia joululahjoja: ison kasan Marimekon astioita, lahjakortin Helsinki Day Spahan, urheiluvaatteita, oloasun, vaatelahjakortin, lompakon ja gradunkirjoitusoppaan (lol). Lisäks oon LUONNOLLISESTI syönyt itseni ihan ähkyyn. Mun ruokahalu on huomattavasti kasvanut Brasiliassa ja Tuuvan isän sanoin, olen kerännyt läskiä ylleni. Jouluherkkujen äärellä tein pyhän lupauksen, että ne läskit lähtee nyt. Joten nyt siis tietysti pitää mässyttää kuin viimeistä päivää. lol. Nauttikaa siis tekin joulusta.
Jatketaan Brasilialla. Mulla jäi blogin kirjoittaminen viimeisinä viikkoina Brasiliassa kokonaan. Varmaan johtui lähinnä siitä, että vietin huomattavasti vähemmän aikaa koneella kuin aiemmin. Kaikki aika ja energia meni pupun kanssa! Yritän nyt tiivistää, mitä olennaista tänä hiljaisena aikana tapahtui.
Ensimmäisenä mieleen tulee muutaman viikon takainen itävaltalaissuku Brennerin (S:n äidin puolen suvun) sukukokoontuminen Curitibassa, Paranán osavaltion pääkaupungissa noin seitsemän tunnin automatkan päässä Maringásta. Itse juhlasta ei ole sen ihmeellisempää kerrottavaa - siellä juotiin olutta ja syötiin keksejä ja seurusteltiin useita tunteja, brasseille tyypilliseen tapaan. Curitibasta lyhyesti sen verran, että se on varmaan kivoin kaupunki jossa olen Brasiliassa käynyt. Eläväistä kaupunkikulttuuria ja jotenkin siinä paikassa on hyvin eurooppalainen fiilis. Kivoja baareja, kivannäköisiä ihmisiä - ja kääntöpuolena ihan karmea ilmasto = kylmä ja sataa ympäri vuoden. Pointti kertoa matkasta Curitibaan on kuitenkin se, että sen matkan aikana pelkäsin ensimmäistä kertaa elämässäni kuolemaa ihan tosissaan. Paljon kaukomailla reissanneet on varmaankin tottuneet paikkojen kaoottisiin liikennekulttuureihin, mutta mulle kokemus oli ensimmäinen.
Menomatka sujui mukavasti yöbussissa jonka penkit sai käännettyä täysin makuuasentoon ja tarjolla oli myös peittoja, tyynyjä, syötävää ja juotavaa. Paluumatkassa ajateltiin säästää ja päätettiin ottaa kimppakyyti S:n sukulaisten täydessä henkilöautossa. Virhe numero yksi. Heti alkumatkasta satoi helvetillisesti, näkyvyys autosta oli käsittämättömän huono, autoa ajanut muija oli todennäköisesti reputtanut inssinsä tai ehkä vielä todennäköisemmin ei koskaan sitä käynytkään, tie oli koko seitsemän tunnin matkan ajan kiemurainen, huonokuntoinen ja täynnä vettä ja kaahaavia autoja. Kuskin ja mun lisäksi kenelläkään ei ollut turvavyötä. Kuskin mielestä oli ok ajaa 60 rajoitusalueella yli satasta koska kyllähän muutkin. Niillä ajotaidoilla se tuntui lähinnä vääjäämättömältä itsemurhalta. Viimeinen pisara oli, kun puolimatkassa tultiin onnettomuuspaikalle vain hetkeä sen jälkeen kun ilmeisesti rekka oli ajautunut märällä tiellä väärälle kaistalle ja törmännyt henkilöautoon. Pysähdyttiin ja ihmiset meidän autosta sekä edellä ajaneesta sukulaisten autosta lähti katsomaan, oliko sen peltiromun sisällä kukaan elossa. Päätin kauhunsekaisista tunteista huolimatta katsoa itsekin. Virhe numero kaksi. Siitä autosta ei ollut enää jäljellä paljoakaan, kaikki tavara oli lentänyt ulos, mm. lasten petivaatteita ja leluja, lasia kaikkialla jne. Näky oli tosi lohduton. Järkytyin pahasti koko tapahtumasta ja vielä enemmän kun kuulin, että romun sisällä oli elossa pieni lapsi, joka oli jäänyt sinne jumiin eikä päässyt ulos. S yritti lohduttaa parhaansa mukaan, että "kohtahan me ollaan jo perillä, enää neljä tuntia". Se ihmetteli, enkö ollut aiemmin nähnyt onnettomuuspaikkaa, siellä kun auto-onnettomuudet on arkipäivää. Nyt en enää lainkaan ihmettele niitä tarinoita, kuinka siltä on useita läheisiä ihmisiä kuollut liikenneonnettomuuksissa ja oman äidinkin henki ollut hiuskarvan varassa samasta syystä. Jopa mä itse tiedän suomalaisen kaverin kaverin, joka on täpärästi selvinnyt hengissä auto-onnettomuudesta São Paulossa. Mitä tämä kertoo brasilialaisesta liikennekulttuurista? Sen ainakin tiedän, että matka Curitibasta Maringáan oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun matkustan pitkää matkaa Brasiliassa henkilöautolla.
Seuraava mainitsemisen arvoinen kokemus on onneksi positiivisempi (huom. edellä kuvaamani kokemus oli ainoa negatiivinen kokemukseni Brasiliasta). Kerroinkin jossain aiemmassa postauksessa brassien maanisesta tarpeesta kaunistaa itseään erinäisin tavoin. Lievin muoto tästä kaunistautumisesta on varmaan ne kymmenet kauneushoitolat joihin törmäsin Maringássa. Kävin siis aiemmin kokeilemassa manikyyriä, mutta kun saatiin kutsu S:n ystävän häihin ja S kertoi brasilialaisten naisten kaunistautumisrituaaleista ennen hääjuhlia, päätin minäkin ottaa täyshoidon läheisessä kauneushoitolassa. Tähän kuului siis manikyyri, kampaus, meikki ja ripsipidennys. Myös pedikyyri olis ollut tarjolla, mutta kaiken sen keskellä ajattelin sen olevan a bit too much. Hyviksi puoliksi koko treatmentissa pitää ehdottomasti sanoa hinta. Suomessa vastaavista palveluista saa maksaa ainakin tuplahinnan! Sen takia kai niin harvat sellaiseen tuhlaavat ja täällä asenne vastaavia hoitoja kohtaan yleisesti on nimen omaan, että se on silkkaa rahantuhlausta. Brasiliassa Maringán kaltaisessa vauraassa kaupungissa nainen, joka ei pidä ulkonäöstään huolta, on vähemmistössä. Maksoin manikyyristäni 20 realia eli alle kymmenen euroa, kampauksesta 80 realia eli noin 35 euroa, meikistä 70 realia eli noin 30 euroa ja ripsipidennyksestä 120 realia eli noin 55 euroa. Se olikin vuokranmaksun ja matkojen lisäksi ainoa asia, johon pistin isosti rahaa Brasiliassa ollessani. Lopputuloksena mun kynnet oli kauniimmat kuin varmaan koskaan, kampaus oli lisätyn hiuskasan ansioista aivan mahtava ja ripsetkin sellaiset räpyttimet että. Meikki sen sijaan oli...mielenkiintoinen. Koin erinäisiä sydämentykytyksiä asian tiimoilta, mutta kiteytettynä voin sanoa, että en koskaan uskonut, että voisin mennä ihan täydestä miehenä naisen vaatteissa. Drag queen. Tranny. Kotona sudin järkyttyneenä meikit hillitymmiksi ennen häihin lähtöä ja sen vuoksi valokuva jäi ottamatta. Itse hääjuhla oli mahtava: hyvää musiikkia, hyvää ruokaa, järjetön määrä kauniita ihmisiä ja upeita asuja, uima-allas ja riittävästi alkoholia. Aamukuudelta pääsin vihdoin painamaan pään tyynyyn herätäkseni muutaman tunnin kuluttua elämäni ihanimpaan krapula-aamuun!
Koko kolmen kuukauden Brasiliassa elelyn kohokohta oli siis ehdottomasti mun viimeinen päivä Maringássa. Jos joku on kyllästynyt mun ainaiseen lässytykseen rakkaudesta ja parisuhteesta, niin suosittelen lopettamaan lukemisen tähän. Niin... Facebookissa varmaan ainakin joku huomasi, että mun ja S:n suhde otti tuona krapulaisena aamuna askeleen eteenpäin. Se, että juuri sinä aamuna mulle tuotiin aamiainen sänkyyn ja kerrottiin, kuinka mun kanssa halutaan viettää koko loppuelämä ja kuinka kaikki asiat ja tekemiset saa merkityksen vasta, kun ne saa jakaa mun kanssa, tuli TÄYTENÄ yllätyksenä. En osannut aavistaa yhtään mitään, enkä etenkään sellaisena aamuna. Huh. Selvää oli, että tunne on molemminpuolinen. Vaikka meillä oli myös vaikeita aikoja Brasiliassa, eikä mun ollut heti helppoa sopeutua, ei ole epäilystäkään siitä etteikö S olisi paras mies, jonka olen näiden 28 vuoden aikana kohdannut. En osaa sanoin kuvailla, miten onnellinen olen siitä että meillä on ollut etuoikeus tutustua toisiimme ja toivon, että meidän kotimaiden suuresta välimatkasta huolimatta saadaan asiat aina järjestymään. Ensimmäiset suunnitelmat on jo tehty, ja palaan Brasiliaan niin pian kuin taloudellisesti mahdollista.
Paljon muutakin kerrottavaa tietty olisi, mutta ehkä kirjoitan niistä vielä myöhemmin. Tästä tuli jo nyt ihan liian pitkä, sormet ja silmät väsyy.
Nyt käyn syömässä vähän lisää jouluruokaa ja lähden jumppaan.
Jatketaan Brasilialla. Mulla jäi blogin kirjoittaminen viimeisinä viikkoina Brasiliassa kokonaan. Varmaan johtui lähinnä siitä, että vietin huomattavasti vähemmän aikaa koneella kuin aiemmin. Kaikki aika ja energia meni pupun kanssa! Yritän nyt tiivistää, mitä olennaista tänä hiljaisena aikana tapahtui.
Ensimmäisenä mieleen tulee muutaman viikon takainen itävaltalaissuku Brennerin (S:n äidin puolen suvun) sukukokoontuminen Curitibassa, Paranán osavaltion pääkaupungissa noin seitsemän tunnin automatkan päässä Maringásta. Itse juhlasta ei ole sen ihmeellisempää kerrottavaa - siellä juotiin olutta ja syötiin keksejä ja seurusteltiin useita tunteja, brasseille tyypilliseen tapaan. Curitibasta lyhyesti sen verran, että se on varmaan kivoin kaupunki jossa olen Brasiliassa käynyt. Eläväistä kaupunkikulttuuria ja jotenkin siinä paikassa on hyvin eurooppalainen fiilis. Kivoja baareja, kivannäköisiä ihmisiä - ja kääntöpuolena ihan karmea ilmasto = kylmä ja sataa ympäri vuoden. Pointti kertoa matkasta Curitibaan on kuitenkin se, että sen matkan aikana pelkäsin ensimmäistä kertaa elämässäni kuolemaa ihan tosissaan. Paljon kaukomailla reissanneet on varmaankin tottuneet paikkojen kaoottisiin liikennekulttuureihin, mutta mulle kokemus oli ensimmäinen.
Menomatka sujui mukavasti yöbussissa jonka penkit sai käännettyä täysin makuuasentoon ja tarjolla oli myös peittoja, tyynyjä, syötävää ja juotavaa. Paluumatkassa ajateltiin säästää ja päätettiin ottaa kimppakyyti S:n sukulaisten täydessä henkilöautossa. Virhe numero yksi. Heti alkumatkasta satoi helvetillisesti, näkyvyys autosta oli käsittämättömän huono, autoa ajanut muija oli todennäköisesti reputtanut inssinsä tai ehkä vielä todennäköisemmin ei koskaan sitä käynytkään, tie oli koko seitsemän tunnin matkan ajan kiemurainen, huonokuntoinen ja täynnä vettä ja kaahaavia autoja. Kuskin ja mun lisäksi kenelläkään ei ollut turvavyötä. Kuskin mielestä oli ok ajaa 60 rajoitusalueella yli satasta koska kyllähän muutkin. Niillä ajotaidoilla se tuntui lähinnä vääjäämättömältä itsemurhalta. Viimeinen pisara oli, kun puolimatkassa tultiin onnettomuuspaikalle vain hetkeä sen jälkeen kun ilmeisesti rekka oli ajautunut märällä tiellä väärälle kaistalle ja törmännyt henkilöautoon. Pysähdyttiin ja ihmiset meidän autosta sekä edellä ajaneesta sukulaisten autosta lähti katsomaan, oliko sen peltiromun sisällä kukaan elossa. Päätin kauhunsekaisista tunteista huolimatta katsoa itsekin. Virhe numero kaksi. Siitä autosta ei ollut enää jäljellä paljoakaan, kaikki tavara oli lentänyt ulos, mm. lasten petivaatteita ja leluja, lasia kaikkialla jne. Näky oli tosi lohduton. Järkytyin pahasti koko tapahtumasta ja vielä enemmän kun kuulin, että romun sisällä oli elossa pieni lapsi, joka oli jäänyt sinne jumiin eikä päässyt ulos. S yritti lohduttaa parhaansa mukaan, että "kohtahan me ollaan jo perillä, enää neljä tuntia". Se ihmetteli, enkö ollut aiemmin nähnyt onnettomuuspaikkaa, siellä kun auto-onnettomuudet on arkipäivää. Nyt en enää lainkaan ihmettele niitä tarinoita, kuinka siltä on useita läheisiä ihmisiä kuollut liikenneonnettomuuksissa ja oman äidinkin henki ollut hiuskarvan varassa samasta syystä. Jopa mä itse tiedän suomalaisen kaverin kaverin, joka on täpärästi selvinnyt hengissä auto-onnettomuudesta São Paulossa. Mitä tämä kertoo brasilialaisesta liikennekulttuurista? Sen ainakin tiedän, että matka Curitibasta Maringáan oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun matkustan pitkää matkaa Brasiliassa henkilöautolla.
Seuraava mainitsemisen arvoinen kokemus on onneksi positiivisempi (huom. edellä kuvaamani kokemus oli ainoa negatiivinen kokemukseni Brasiliasta). Kerroinkin jossain aiemmassa postauksessa brassien maanisesta tarpeesta kaunistaa itseään erinäisin tavoin. Lievin muoto tästä kaunistautumisesta on varmaan ne kymmenet kauneushoitolat joihin törmäsin Maringássa. Kävin siis aiemmin kokeilemassa manikyyriä, mutta kun saatiin kutsu S:n ystävän häihin ja S kertoi brasilialaisten naisten kaunistautumisrituaaleista ennen hääjuhlia, päätin minäkin ottaa täyshoidon läheisessä kauneushoitolassa. Tähän kuului siis manikyyri, kampaus, meikki ja ripsipidennys. Myös pedikyyri olis ollut tarjolla, mutta kaiken sen keskellä ajattelin sen olevan a bit too much. Hyviksi puoliksi koko treatmentissa pitää ehdottomasti sanoa hinta. Suomessa vastaavista palveluista saa maksaa ainakin tuplahinnan! Sen takia kai niin harvat sellaiseen tuhlaavat ja täällä asenne vastaavia hoitoja kohtaan yleisesti on nimen omaan, että se on silkkaa rahantuhlausta. Brasiliassa Maringán kaltaisessa vauraassa kaupungissa nainen, joka ei pidä ulkonäöstään huolta, on vähemmistössä. Maksoin manikyyristäni 20 realia eli alle kymmenen euroa, kampauksesta 80 realia eli noin 35 euroa, meikistä 70 realia eli noin 30 euroa ja ripsipidennyksestä 120 realia eli noin 55 euroa. Se olikin vuokranmaksun ja matkojen lisäksi ainoa asia, johon pistin isosti rahaa Brasiliassa ollessani. Lopputuloksena mun kynnet oli kauniimmat kuin varmaan koskaan, kampaus oli lisätyn hiuskasan ansioista aivan mahtava ja ripsetkin sellaiset räpyttimet että. Meikki sen sijaan oli...mielenkiintoinen. Koin erinäisiä sydämentykytyksiä asian tiimoilta, mutta kiteytettynä voin sanoa, että en koskaan uskonut, että voisin mennä ihan täydestä miehenä naisen vaatteissa. Drag queen. Tranny. Kotona sudin järkyttyneenä meikit hillitymmiksi ennen häihin lähtöä ja sen vuoksi valokuva jäi ottamatta. Itse hääjuhla oli mahtava: hyvää musiikkia, hyvää ruokaa, järjetön määrä kauniita ihmisiä ja upeita asuja, uima-allas ja riittävästi alkoholia. Aamukuudelta pääsin vihdoin painamaan pään tyynyyn herätäkseni muutaman tunnin kuluttua elämäni ihanimpaan krapula-aamuun!
Koko kolmen kuukauden Brasiliassa elelyn kohokohta oli siis ehdottomasti mun viimeinen päivä Maringássa. Jos joku on kyllästynyt mun ainaiseen lässytykseen rakkaudesta ja parisuhteesta, niin suosittelen lopettamaan lukemisen tähän. Niin... Facebookissa varmaan ainakin joku huomasi, että mun ja S:n suhde otti tuona krapulaisena aamuna askeleen eteenpäin. Se, että juuri sinä aamuna mulle tuotiin aamiainen sänkyyn ja kerrottiin, kuinka mun kanssa halutaan viettää koko loppuelämä ja kuinka kaikki asiat ja tekemiset saa merkityksen vasta, kun ne saa jakaa mun kanssa, tuli TÄYTENÄ yllätyksenä. En osannut aavistaa yhtään mitään, enkä etenkään sellaisena aamuna. Huh. Selvää oli, että tunne on molemminpuolinen. Vaikka meillä oli myös vaikeita aikoja Brasiliassa, eikä mun ollut heti helppoa sopeutua, ei ole epäilystäkään siitä etteikö S olisi paras mies, jonka olen näiden 28 vuoden aikana kohdannut. En osaa sanoin kuvailla, miten onnellinen olen siitä että meillä on ollut etuoikeus tutustua toisiimme ja toivon, että meidän kotimaiden suuresta välimatkasta huolimatta saadaan asiat aina järjestymään. Ensimmäiset suunnitelmat on jo tehty, ja palaan Brasiliaan niin pian kuin taloudellisesti mahdollista.
Paljon muutakin kerrottavaa tietty olisi, mutta ehkä kirjoitan niistä vielä myöhemmin. Tästä tuli jo nyt ihan liian pitkä, sormet ja silmät väsyy.
Nyt käyn syömässä vähän lisää jouluruokaa ja lähden jumppaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti