Katsoin eilen ekaa kertaa François Truffautin Jules et Jimin. En ymmärrä, miksi vasta nyt! Se oli nimittäin vaikuttavin elokuvakokemus vähään aikaan, siksi ajattelin kirjoittaa siitä jotain (spoiler alert!).
Jules et Jim on tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja epätoivosta. Ystävykset Jules ja Jim tutustuvat kiehtovaan naiseen, Catherineen, jonka kanssa Jules menee naimisiin. Elämä Julesin kanssa ei kuitenkaan ole Catherinelle tarpeeksi – Jules taas ei tarvitse elämältään muuta kuin vaimonsa fyysisen läsnäolon. Sodan jälkeen ystävykset tapaavat jälleen, jolloin Jim ajautuu Julesin myötävaikutuksella Catherinen pauloihin.
Ei sen enempää itse juonesta. Jules et Jim on paitsi kiehtova, ahdistava, raikas ja hämmästyttävä tarina, myös visuaalisesti hieno. Truffaut käyttää mielestäni todella taitavasti hyväkseen musiikkia ja leikkausta (joka saa elokuvan liikkumaan paitsi ajassa myös kuvallisesti). Visuaalisuus on selvästi loppuun asti valjastettu tarinan tueksi, ja etenkin Catherinen sielunmaisema tuntuu valottuvan visuaalisten ratkaisujen kautta. Harvassa elokuvassa kaikki päähenkilöt ovat yhtä sekaisin kuin Jules et Jimissä. Ehdottomasti tarinan kiinnostavin henkilö on Catherine, joka säilyy läpi elokuvan täytenä mysteerinä katsojalle mutta myös elokuvan hahmoille. Catherine on hahmo, josta katsojan on todella vaikea pitää: itsekäs, vastuuton ja täysin alkukantaisten vaistojen varassa elävä (jonka voi toisaalta tulkita myös tietynlaiseksi viattomuudeksi). Catherinen viehätys piilee uskoakseni täydellisessä vapaudessa ja lapsenmielisyydessä, mutta myös vahvuudessa ja näennäisessä määrätietoisuudessa. Toisaalta Catherine on loputonta rakkautta kaipaava, hämmentynyt, impulsiivinen ja tuntuu uskovan nuoruuden ideaalin romanttisesta rakkaudesta kantavan läpi koko elämän. Jules jumaloi Catherinea kuin kuningatarta, täysin varauksetta. Hän tekee kaikkensa saadakseen pitää Catherinen luonaan, koska ehkä kuvittelee rakastavansa tätä. Jules oli naiivi ja tavallaan elokuvan traagisin hahmo, sillä hänen tukahdutetusta epätoivostaan huokuu heikkous. Toisaalta Jules on kolmesta päähenkilöstä vahvin, sillä hän edustaa elokuvassa selviytymistä. Jim puolestaan on itsevarma ja hurmaava verrattuna ystäväänsä Julesiin. Hän on Catherinen suhteen pidättyväisempi, mutta luulen, että lopulta ystävyksistä se, joka todella lankeaa naiseen ja rakkauteen. Tämä lankeemus koituu myös lopulta Jimin kohtaloksi.
Jules et Jimin traagisuus on mielestäni paitsi henkilöhahmojen tietynlaisessa toivottomuudessa, myös lähes koko elokuvan läpi seuraavassa tukahtuneisuudessa. Se, kuinka kaksi miestä hyväksyy paikkansa suhteessa Catherineen ja sitä kautta oman elämänsä hallintaan, on ahdistavaa, mutta tekee elokuvasta niin kiehtovan kuin se on.
Jules et Jim on yksi parhaista näkemistäni Ranskan uuden aallon leffoista: runollinen, kaunis, hengästyttävä, syvällinen ja kiehtova. Miksei enää tehdä tällaisia elokuvia?
Jules et Jim on tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja epätoivosta. Ystävykset Jules ja Jim tutustuvat kiehtovaan naiseen, Catherineen, jonka kanssa Jules menee naimisiin. Elämä Julesin kanssa ei kuitenkaan ole Catherinelle tarpeeksi – Jules taas ei tarvitse elämältään muuta kuin vaimonsa fyysisen läsnäolon. Sodan jälkeen ystävykset tapaavat jälleen, jolloin Jim ajautuu Julesin myötävaikutuksella Catherinen pauloihin.
Ei sen enempää itse juonesta. Jules et Jim on paitsi kiehtova, ahdistava, raikas ja hämmästyttävä tarina, myös visuaalisesti hieno. Truffaut käyttää mielestäni todella taitavasti hyväkseen musiikkia ja leikkausta (joka saa elokuvan liikkumaan paitsi ajassa myös kuvallisesti). Visuaalisuus on selvästi loppuun asti valjastettu tarinan tueksi, ja etenkin Catherinen sielunmaisema tuntuu valottuvan visuaalisten ratkaisujen kautta. Harvassa elokuvassa kaikki päähenkilöt ovat yhtä sekaisin kuin Jules et Jimissä. Ehdottomasti tarinan kiinnostavin henkilö on Catherine, joka säilyy läpi elokuvan täytenä mysteerinä katsojalle mutta myös elokuvan hahmoille. Catherine on hahmo, josta katsojan on todella vaikea pitää: itsekäs, vastuuton ja täysin alkukantaisten vaistojen varassa elävä (jonka voi toisaalta tulkita myös tietynlaiseksi viattomuudeksi). Catherinen viehätys piilee uskoakseni täydellisessä vapaudessa ja lapsenmielisyydessä, mutta myös vahvuudessa ja näennäisessä määrätietoisuudessa. Toisaalta Catherine on loputonta rakkautta kaipaava, hämmentynyt, impulsiivinen ja tuntuu uskovan nuoruuden ideaalin romanttisesta rakkaudesta kantavan läpi koko elämän. Jules jumaloi Catherinea kuin kuningatarta, täysin varauksetta. Hän tekee kaikkensa saadakseen pitää Catherinen luonaan, koska ehkä kuvittelee rakastavansa tätä. Jules oli naiivi ja tavallaan elokuvan traagisin hahmo, sillä hänen tukahdutetusta epätoivostaan huokuu heikkous. Toisaalta Jules on kolmesta päähenkilöstä vahvin, sillä hän edustaa elokuvassa selviytymistä. Jim puolestaan on itsevarma ja hurmaava verrattuna ystäväänsä Julesiin. Hän on Catherinen suhteen pidättyväisempi, mutta luulen, että lopulta ystävyksistä se, joka todella lankeaa naiseen ja rakkauteen. Tämä lankeemus koituu myös lopulta Jimin kohtaloksi.
Jules et Jimin traagisuus on mielestäni paitsi henkilöhahmojen tietynlaisessa toivottomuudessa, myös lähes koko elokuvan läpi seuraavassa tukahtuneisuudessa. Se, kuinka kaksi miestä hyväksyy paikkansa suhteessa Catherineen ja sitä kautta oman elämänsä hallintaan, on ahdistavaa, mutta tekee elokuvasta niin kiehtovan kuin se on.
Jules et Jim on yksi parhaista näkemistäni Ranskan uuden aallon leffoista: runollinen, kaunis, hengästyttävä, syvällinen ja kiehtova. Miksei enää tehdä tällaisia elokuvia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti