Snakes in paradise etc.

Ajattelin, ettei tästä tulis välttämättä mikään valitus/vitutus/avautumisblogi, mutta nyt on vaan ihan pakottava tarve valittaa ja avautua.

Ensinnä uskon, että avautumistarpeelle on syy, jonka tunnistin, kun kävin viikonloppuna Jyväskylässä. Oon ollut kesän ajan jotenkin surullinen. Siis sen jälkeen, kun S lähti Suomesta ja kaikki jäi taas ihan auki. Ja tajusin nyt viikonloppuna sen johtuvan (ainakin suureksi osaksi) siitä, ettei mulla ole Helsingissä ihmisiä joille jutella mun asioista. Siis on paljon ystäviä ja hyviä kavereita, mutta musta tuntuu usein, ettei ketään oikein kiinnosta.

Nojoo, mutta tämä on siis johtanut siihen, että oon joutunut käymään läpi kaikkia kurjia fiiliksiä aiheuttaneita juttuja yksin omassa päässäni. Se on saanut mut itkemään jonkin verran. Suurin ongelma, joka on taas nostanut päätään mun ja S:n väleissä on ajankäyttö. Se on ollut suurin kriisien ja riitojen aihe, koska musta tuntuu, että jos me ei pidetä koskaan yhteyttä, mun kiinnostus hiipuu ja kuolee lopulta kokonaan. Ja siinä ei olla vielä löydetty kompromissia, joka olis ollut molempien mielestä sopiva. Musta tuntuu, että mä olen kaiken lisäksi ollut se, joka on pyrkinyt kompromissiin, mutta se on yksin (jostain syystä) ollut hieman hankalahkoa...

Ongelman ydin on siis siinä, että mä haluaisin pitää suhteellisen paljon yhteyttä, mutta S ei koe, että meidän välien laatu on yhteydenpidon määrästä kiinni. Sen mielestä on ok, että juteltiin viime viikon aikana Skypessä yhteensä 45 minuuttia, jonka lisäksi se lähetti mulle öisin muutaman parin rivin mittaisen sähköpostin siitä, mitä se on tehnyt päivän aikana töissä. Mun mielestä se ei ole ok, mikäli se haluaa pitää jotain romanttista yllä meidän välillä. Mun mielestä on outoa, että se kykenee järjestämään aikaa ihan kaikelle muulle, paitsi ei sille asialle, jonka pitäis kaiken järjen mukaan olla sille aika tärkeä. Kaiken huippu oli sunnuntaina (ai niin, unohdin kertoa, että meidän töistä ja kuuden tunnin aikaerosta johtuen meillä on aikaa jutella Skypessä vain viikonloppuisin), kun vihdoin sovittiin että jutellaan illalla klo 23 Suomen aikaa, niin se ei ilmesty! Odotin sitä 45 minuuttia (ok, olen tyhmä) vaikka olisin voinut nukkua, etten olis ollut kuolemanväsynyt aamulla töissä. Se ei vaivautunut edes laittamaan viestiä ettei pääsekään tulemaan. Tää nyt tietysti oli vaan jäävuoren huippu, ja tavallaan pikkujuttu, mutta kun niitä tulee tarpeeksi usein, niin se ei enää tunnu vähäpätöiseltä. Ei kai kukaan jättäis vaan tulematta sovittuun tapaamiseenkaan? Mun mielestä tapahtunut on täysin rinnastettavissa siihen.

Niin, toissa päivänä sitten sanoin S:lle, että me ollaan riidelty tästä aiheesta nyt 8kk ja mulle alkaa riittää. Sanoin, että asiaan ei ole tullut muutosta, joten en jaksa enää kovin kauaa uskoa, että siihen tuliskaan, joten mitä se olis mieltä siitä, jos me vaan jatkettais erillään tätä elämää. Jos siitä alkais tuntua, että sen elämä työn orjana ei teekään sitä täysin onnelliseksi, ja se olis valmis muuttamaan tapojaan, voitais harkita uudestaan. Mutta sanoin, että haluaisin olla vähän aikaa pitämättä yhteyttä, jotta se todella huomais millaista sen elämä on ilman meidän yhteydenpitoa ja miltä se tuntuu. No, se ei käynyt sille. Ensin sen mielestä vaadin liikaa ja valitin TAAS asiasta, joka ei ole mikään ongelma. Sen jälkeen, kun perustelin, miksi "valitan" ja vaadin, se pyysi että antaisin sille vielä mahdollisuuden muuttaa tapansa. Sen mielestä ainoa hyvä syy lopettaa yhteydenpito olis, että kaikki tunteet olis kuollu. Mun näkökantani ei ole ihan noin mustavalkoinen, mutta lopulta keskustelun päätteeksi myönnyin ja lupasin yrittää vielä löytää jonkin kompromissin tälle tilanteelle. Mutta musta tuntuu silti pahalta. Tuntuu, että sen pitäis nähdä ihan hirveästi vaivaa voittaakseen mut takaisin. Että sen pitäis näyttää, kuinka paljon se oikeasti haluaa kuulla musta ja olla yhteydessä, ja tietää, mitä oon hommaillut täällä ja kenen kanssa. Ja koska varmaan pohjimmiltaan en usko, että sen työnarkomaanius tulee muuttumaan, on mulla lähtökohtaisesti huono tunne, ei tee mieli ottaa yhteyttä siihen, vaan odotan, että se tekee ne aloitteet osoittaakseen että tällä on sille merkitystä.

Nää asiat ahdistaa ja vituttaa mua paljon. Ne ahdistaa fyysisestikin. Kun en saa purettua juttuja keskustelemalla kenenkään kanssa, en tiedä oonko täys friikki kun vaadin niin paljon, vai onko kaikki tää vaan jotain ylidramaattista tyhmyyttä.

That's all for now. Onneks tätä ei varmaan kukaan koskaan lue, mutta tuntui edes vähän hyvältä purkaa asioita. Ehkä pystyn tänä aamuna jopa hengittämään.