Täällä taas! Oon ollut viime aikoina suhteellisen laiska blogini kanssa. En siis ole kuollut tai muuten vaan kadonnut. Toisaalta viime aikoina oon tuntenut useaan otteeseenkin olevani vähän hukassa. Noh, täällä taas, anyway! Paluunkin päätin ajoittaa 9/11:n vuosipäivään. Harkittu teko.
Voisin varmaan kertoa, mitä kaikkea hiljaiseloni aikana on tapahtunut, mutta en nyt haluaisi a) mennä yksityiskohtiin ja b) että tästä tulis taas joku mega-avautuminen. Sen verran voin ehkä kuitenkin todeta, että oon kokenut jonkinlaista tunnemyrskyä viime aikoina. Hyvässä ja pahassa, kuten se kai aina menee. Tein jo kerran päätöksen olla sittenkin lähtemättä sinne Brasiliaan. Mun ja S:n yhteydenpito vaan alkoi jossain vaiheessa (taas) hiipua, kaikki tuntui aika ongelmalliselta ja mä en oikein nähnyt mitään syytä enää lähteä. Varsinaisesti, vaikka tavallaan halusinkin. Ja joka kerta, kun me sitten satuttiin samaan aikaan online, niin mua vaan vitutti ja harmitti sen välinpitämättömyys ja tyly asenne mua kohtaan. Ja musta tuntuu, että vitutus oli molemminpuolista, että aika ajoin se ei vaan voinut sietää mua. Mutta kaikkihan muuttui, kun vihdoin sanoin (tähän liittyi aika paljon muitakin tekijöitä, vanhoja ja uusia), että tästä ei taida enää tulla mitään, oon kyllästynyt ja haluan aikaa ja tilaa. Yhtäkkiä olinkin maailman tärkein ja ihmeellisin asia! Yhtäkkiä koko maailma olis saanut romahtaa, koska olin ainoa asia, jolla oli oikeasti merkitystä. Se tuntui tietty hyvältä - toisaalta mulla ei tunnu olevan enää hajuakaan, mikä on todellista ja mikä ei. En haluais ajatella itseäni asiana, jolla lopulta ei ole todellista merkitystä (tai jolla vaan luullaan olevan merkitystä, koska joskus tosiasioiden myöntäminen tekee kipeää). Että on kivaa, kun on joku kalmankalpea eurooppalainen tyttö, jota kaikki sukulaiset rakastaa kun se on kuin enkeli ja niin nätti, ja sillä on ihmeellisen kaunis pystynenä. En mä nyt tietenkään halua ajatella, että asia on noin. Niin, näiden ohella mulla oli oikeastaan myös yksi häkellyttävä henkilökohtainen syy ajatella Suomeen jäämistä, mutta nyt musta on alkanut tuntua, että mun pitäisi sittenkin lähteä. Että mulla ei oikeastaan kuitenkaan ole täällä yhtään mitään, joten miks jättäisin ne kortit kääntämättä? Epävarmuus on välillä niin...epävarmaa. Toisaalta, mä en ole kyllä koskaan pelännyt riskeerata ylipäänsä yhtään mitään.
Kuten joku viisas on joskus sanonut:
"To love is to risk not being loved in return. To hope is to risk pain. To try is to risk failure, but risk must be taken because the greatest hazard in life is to risk nothing."
Tästähän tulikin itse asiassa sit mukavan yksityiskohtainen mega-avautuminen.
Nojoo, se siitä. Kerronpa myös, että mulla loppui työsopimus kesätyöpaikassani 3.9. Siitä jäi hetkeksi ihan outo fiilis! Mulla oli niin kiva kesä; työ oli mukavaa ja työkaverit aivan mahtavia. Erityisesti mulla on ikävä Epiä, Tarua ja Kimmoa, ja sitä, ettei me nähdä enää päivittäin, vaikka tietty pidetäänkin yhteyttä. Näkemistä estää myös se, että tein paluumuuton. Jyväskylä mon amour. Tai sitten ei... En muuten oo nähnyt vieläkään Hiroshima mon amouria, vaikka monta kertaa on pitänyt katsoa. Tulin tänne nyt sit kuitenkin tekemään graduni tutkimussuunnitelman. Mutta en jaksa kirjoittaa siitä sen enempää, ehkä joskus. Nyt en halua pilata ihanaa lauantaifiilistäni miettimällä asiaa.
Mä otan nyt päiväunet ja lähden sit viettämään lauantaita! Kirjoitan taas pian, ja lupaan että pidättäydyn jatkossa näistä avautumisista!
Heippa!
Voisin varmaan kertoa, mitä kaikkea hiljaiseloni aikana on tapahtunut, mutta en nyt haluaisi a) mennä yksityiskohtiin ja b) että tästä tulis taas joku mega-avautuminen. Sen verran voin ehkä kuitenkin todeta, että oon kokenut jonkinlaista tunnemyrskyä viime aikoina. Hyvässä ja pahassa, kuten se kai aina menee. Tein jo kerran päätöksen olla sittenkin lähtemättä sinne Brasiliaan. Mun ja S:n yhteydenpito vaan alkoi jossain vaiheessa (taas) hiipua, kaikki tuntui aika ongelmalliselta ja mä en oikein nähnyt mitään syytä enää lähteä. Varsinaisesti, vaikka tavallaan halusinkin. Ja joka kerta, kun me sitten satuttiin samaan aikaan online, niin mua vaan vitutti ja harmitti sen välinpitämättömyys ja tyly asenne mua kohtaan. Ja musta tuntuu, että vitutus oli molemminpuolista, että aika ajoin se ei vaan voinut sietää mua. Mutta kaikkihan muuttui, kun vihdoin sanoin (tähän liittyi aika paljon muitakin tekijöitä, vanhoja ja uusia), että tästä ei taida enää tulla mitään, oon kyllästynyt ja haluan aikaa ja tilaa. Yhtäkkiä olinkin maailman tärkein ja ihmeellisin asia! Yhtäkkiä koko maailma olis saanut romahtaa, koska olin ainoa asia, jolla oli oikeasti merkitystä. Se tuntui tietty hyvältä - toisaalta mulla ei tunnu olevan enää hajuakaan, mikä on todellista ja mikä ei. En haluais ajatella itseäni asiana, jolla lopulta ei ole todellista merkitystä (tai jolla vaan luullaan olevan merkitystä, koska joskus tosiasioiden myöntäminen tekee kipeää). Että on kivaa, kun on joku kalmankalpea eurooppalainen tyttö, jota kaikki sukulaiset rakastaa kun se on kuin enkeli ja niin nätti, ja sillä on ihmeellisen kaunis pystynenä. En mä nyt tietenkään halua ajatella, että asia on noin. Niin, näiden ohella mulla oli oikeastaan myös yksi häkellyttävä henkilökohtainen syy ajatella Suomeen jäämistä, mutta nyt musta on alkanut tuntua, että mun pitäisi sittenkin lähteä. Että mulla ei oikeastaan kuitenkaan ole täällä yhtään mitään, joten miks jättäisin ne kortit kääntämättä? Epävarmuus on välillä niin...epävarmaa. Toisaalta, mä en ole kyllä koskaan pelännyt riskeerata ylipäänsä yhtään mitään.
Kuten joku viisas on joskus sanonut:
"To love is to risk not being loved in return. To hope is to risk pain. To try is to risk failure, but risk must be taken because the greatest hazard in life is to risk nothing."
Tästähän tulikin itse asiassa sit mukavan yksityiskohtainen mega-avautuminen.
Nojoo, se siitä. Kerronpa myös, että mulla loppui työsopimus kesätyöpaikassani 3.9. Siitä jäi hetkeksi ihan outo fiilis! Mulla oli niin kiva kesä; työ oli mukavaa ja työkaverit aivan mahtavia. Erityisesti mulla on ikävä Epiä, Tarua ja Kimmoa, ja sitä, ettei me nähdä enää päivittäin, vaikka tietty pidetäänkin yhteyttä. Näkemistä estää myös se, että tein paluumuuton. Jyväskylä mon amour. Tai sitten ei... En muuten oo nähnyt vieläkään Hiroshima mon amouria, vaikka monta kertaa on pitänyt katsoa. Tulin tänne nyt sit kuitenkin tekemään graduni tutkimussuunnitelman. Mutta en jaksa kirjoittaa siitä sen enempää, ehkä joskus. Nyt en halua pilata ihanaa lauantaifiilistäni miettimällä asiaa.
Mä otan nyt päiväunet ja lähden sit viettämään lauantaita! Kirjoitan taas pian, ja lupaan että pidättäydyn jatkossa näistä avautumisista!
Heippa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti