Kirjoitinkin eilen siitä kuntosalin jäsenillanvietosta, johon olin aikeissa mennä. Eilen oli niin hyvä fiilis siitä, että teen jotain, mikä on mun oma juttu ja lisäks tietty pääsen tapaamaan uusia ihmisiä.
Illalla oli kaatosade ja aika viileää, joten yksi kuntosalilla tapaamani nainen tuli ystävällisesti hakemaan mua kotoa ja mentiin sinne tapaamiseen yhdessä sen ja sen tyttären kanssa. Illanvietto järjestettiin, kuten kerroinkin, ison cachaçarian kellarin yksityistilassa, joka oli hieno. Sinne oli kokoontunut yli 60 kuntosalin jäsentä, pelkästään naisia. Ja nyt on pakko sanoa, sori vaan naiset, etten oo ikinä nähnyt niin paljon silikonia yhdessä paikassa. En varmaan edes Girls of the Playboy Mansion -ohjelmassa, jota oon joskus erehtynyt katsomaan.
Kun saavuttiin, siellä oli illan järjestäjät vastassa ottamassa valokuvia kaikista sisääntulijoista. Ensimmäinen kysymys oli, joka esitettiin (kuten tavallista) mun seurassa oleville ihmisille, ei mulle itselle: onko tuo SE amerikkalainen. Oon alkanut jo tottua siihen, että oon täällä ihmisille automaattisesti americana. En tosin tykkää siitä, mutta toisaalta olis ihan sama minkä maan Etelä-Amerikan ulkopuolelta mainitsisin kotimaakseni, harvalla on pienintäkään hajua missä on joku Finlândia. Nykyisin en ees enää viitsi kysyä, tietääkö mun tapaamat ihmiset, missä Suomi sijaitsee, koska se johtaa yleensä poikkeuksetta kiusalliseen tilanteeseen. Kerran multa on rohkeasti kysytty (kun sanoin asuvani Helsingissä), onko se lähellä Kiinaa.
Nojoo, mutta takaisin eilisiltaan. Agendalla siellä oli juoda brasilialaisia hedelmämehuja, ei siis cachaçaa, syödä ja seurustella. Mehut oli hyviä, ruokakin järjestyi pienen keskustelun jälkeen, siitä kiitos mun ystävälliselle pöytäseurueelle. Niillä oli nimittäin tarjolla vain erilaisia lihoja. Lopulta sain syödäkseni escondidinho-nimistä herkkua, joka on valmistettu muussatusta maniokista (tyypillinen perunan korvike ja mihin tahansa käytetty juures Brasiliassa), hienonnetusta broilerista ja paksusta juustokuorrutuksesta. Nami!
Muutoin ne kolme tuntia, jotka vietin siellä, tuntui todella, todella pitkiltä. En tietenkään voinut osallistua yleiseen seurusteluun, kielitaidon puuttuessa. Onneks mun pöydässä istui muutama ihminen, jotka puhui vähän englantia, ja pystyin juttelemaan edes hieman illan aikana. Lisäks naisten keskustelu siinä pienessä tilassa yltyi usein hirveeks huutamiseksi, ja musta tuntuu että olin koko ajan ihan pihalla, kun en tiennyt mille huudetaan ja hakataan pöytää ja nauretaan.
Ilta huipentui siihen, kun jokaiselle jaettiin oma lahja. Lahjapöydässä oli ihania koreja täynnä ihon- ja kauneudenhoitotuotteita, suihkutuotteita, vaatteita, koruja ja erikoisempia alkoholeja. Korviahuumaavan huudon säestämänä sitten jokainen sai vuorollaan lahjan. Kun tuli mun vuoro, sain isohkon paperikassin joka oli sidottu kiinni kauniilla nauhalla. Avasin sen innoissani...ja nostin sieltä esiin peltilaatikollisen keksejä. Nyt voin rehellisesti sanoa, että kyllä muuten vitutti, kun katselin ympärillä istuvien ihania kauneudenhoitotuotteita. Ne varmaan ei halunneet syödä niitä keksejä itse, joten päättivät antaa ne ahneelle amerikkalaiselle. Illan päätteeks arvottiin vielä yli jääneet muutamat lahjat, joista yksi osui mulle! Jes, ajattelin, mä niin ansaitsin sen revanssin. No ainakin aiheutin hilpeyttä muissa ihmisissä, kun lahjapaketista paljastui kahdet narustringit. Ei vissiin auta syödä kauheesti keksejä, jos haluan yrittää mahtua niihin.
Olin niin ONNELLINEN päästessäni kotiin! Sain potkaista korkkarit jalasta, rojahtaa sohvalle vihdoin sen cachaça-lasin kanssa ja katsoa leffaa S:n kainalossa. Täällä sosialisointi on todellakin bodypumppia rankempaa urheilua.
Illalla oli kaatosade ja aika viileää, joten yksi kuntosalilla tapaamani nainen tuli ystävällisesti hakemaan mua kotoa ja mentiin sinne tapaamiseen yhdessä sen ja sen tyttären kanssa. Illanvietto järjestettiin, kuten kerroinkin, ison cachaçarian kellarin yksityistilassa, joka oli hieno. Sinne oli kokoontunut yli 60 kuntosalin jäsentä, pelkästään naisia. Ja nyt on pakko sanoa, sori vaan naiset, etten oo ikinä nähnyt niin paljon silikonia yhdessä paikassa. En varmaan edes Girls of the Playboy Mansion -ohjelmassa, jota oon joskus erehtynyt katsomaan.
Kun saavuttiin, siellä oli illan järjestäjät vastassa ottamassa valokuvia kaikista sisääntulijoista. Ensimmäinen kysymys oli, joka esitettiin (kuten tavallista) mun seurassa oleville ihmisille, ei mulle itselle: onko tuo SE amerikkalainen. Oon alkanut jo tottua siihen, että oon täällä ihmisille automaattisesti americana. En tosin tykkää siitä, mutta toisaalta olis ihan sama minkä maan Etelä-Amerikan ulkopuolelta mainitsisin kotimaakseni, harvalla on pienintäkään hajua missä on joku Finlândia. Nykyisin en ees enää viitsi kysyä, tietääkö mun tapaamat ihmiset, missä Suomi sijaitsee, koska se johtaa yleensä poikkeuksetta kiusalliseen tilanteeseen. Kerran multa on rohkeasti kysytty (kun sanoin asuvani Helsingissä), onko se lähellä Kiinaa.
Nojoo, mutta takaisin eilisiltaan. Agendalla siellä oli juoda brasilialaisia hedelmämehuja, ei siis cachaçaa, syödä ja seurustella. Mehut oli hyviä, ruokakin järjestyi pienen keskustelun jälkeen, siitä kiitos mun ystävälliselle pöytäseurueelle. Niillä oli nimittäin tarjolla vain erilaisia lihoja. Lopulta sain syödäkseni escondidinho-nimistä herkkua, joka on valmistettu muussatusta maniokista (tyypillinen perunan korvike ja mihin tahansa käytetty juures Brasiliassa), hienonnetusta broilerista ja paksusta juustokuorrutuksesta. Nami!
Muutoin ne kolme tuntia, jotka vietin siellä, tuntui todella, todella pitkiltä. En tietenkään voinut osallistua yleiseen seurusteluun, kielitaidon puuttuessa. Onneks mun pöydässä istui muutama ihminen, jotka puhui vähän englantia, ja pystyin juttelemaan edes hieman illan aikana. Lisäks naisten keskustelu siinä pienessä tilassa yltyi usein hirveeks huutamiseksi, ja musta tuntuu että olin koko ajan ihan pihalla, kun en tiennyt mille huudetaan ja hakataan pöytää ja nauretaan.
Ilta huipentui siihen, kun jokaiselle jaettiin oma lahja. Lahjapöydässä oli ihania koreja täynnä ihon- ja kauneudenhoitotuotteita, suihkutuotteita, vaatteita, koruja ja erikoisempia alkoholeja. Korviahuumaavan huudon säestämänä sitten jokainen sai vuorollaan lahjan. Kun tuli mun vuoro, sain isohkon paperikassin joka oli sidottu kiinni kauniilla nauhalla. Avasin sen innoissani...ja nostin sieltä esiin peltilaatikollisen keksejä. Nyt voin rehellisesti sanoa, että kyllä muuten vitutti, kun katselin ympärillä istuvien ihania kauneudenhoitotuotteita. Ne varmaan ei halunneet syödä niitä keksejä itse, joten päättivät antaa ne ahneelle amerikkalaiselle. Illan päätteeks arvottiin vielä yli jääneet muutamat lahjat, joista yksi osui mulle! Jes, ajattelin, mä niin ansaitsin sen revanssin. No ainakin aiheutin hilpeyttä muissa ihmisissä, kun lahjapaketista paljastui kahdet narustringit. Ei vissiin auta syödä kauheesti keksejä, jos haluan yrittää mahtua niihin.
Olin niin ONNELLINEN päästessäni kotiin! Sain potkaista korkkarit jalasta, rojahtaa sohvalle vihdoin sen cachaça-lasin kanssa ja katsoa leffaa S:n kainalossa. Täällä sosialisointi on todellakin bodypumppia rankempaa urheilua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti