Mulla ei enää ikinä oo aikaa päivittää tätä blogia. En mä kyllä tiedä, mitä muutakaan kauheen tähdellistä mä muka koko ajan teen, mutta jotenkin tuntuu, et aina kun olen aikeissa ryhtyä kirjoittamaan, jotain muuta tulee tai pitää lähteä jonnekin. No, mutta nyt on aikaa.
Mulle tosiaan täällä Maringássa eläminen on ollut monellakin tavalla uusi kokemus. Ei pelkästään kaikki se uuteen kulttuuriin, tapoihin, ilmastoon, sosiaaliseen elämään (tai sen puutteeseen) jne. sopeutuminen, vaan myös sopeutuminen yhteisen kodin jakamiseen toisen kanssa. Tää on mulle siis ensimmäinen kerta, kun asun miehen kanssa yhdessä (vaikka siis oonhan mä asunut miespuolisten kämppisten kanssa, mutta nykyinen asuintilanne on kuitenkin ihan eri juttu) ja ei varmaan tuu yllätyksenä, että oon sen myötä ehtinyt viimeisen 1,5 kuukauden aikana käydä läpi aika villin tunteiden skaalan.
Pääasiassa kaikki on mennyt hyvin ja oon ollut täällä tosi onnellinen. Toisinaan tietysti olosuhteet on vaikuttaneet mun mielialaan, kuten se, ettei mulla oo ketään, jolle soittaa ja kysyä tehtäiskö jotain kivaa. Onneks mulla on sentään Skype ja Gtalk, sehän on melkein ku olis baarissa kavereiden kanssa! Ikävä kyllä ne olosuhteet on vaikuttaneet välillä myös mun ja S:n väleihin. Joskus yksinäisellä hetkellä tuntuu jotenkin epäreilulta se, että toisella on omat sosiaaliset kuvionsa ja vaikka mä oonkin niihin tervetullut, ei se ole aina niin yksinkertaista. Ensinnäkin kieli on täällä iso ongelma. 70 prosenttia ihmisistä, joita tapaan, ei puhu englantia. Nekin jotka puhuu, puhuu usein huonosti. Monta tuntia seurassa, jossa ihmisten vuorovaikutukseen ei millään tavalla voi osallistua, on aika raskasta, voitte kokeilla jos tilaisuus tulee. S:n työkaverin vaimo opettaa englantia jossain kansainvälisessä yrityksessä täällä, ja sanoi, että vuosi sitten Maringássa asui amerikkalainen nainen siinä firmassa komennuksella olevan miehensä kanssa, joka ei kahden vuoden aikana saanut yhtäkään ystävää. Kuulostaa täysin absurdilta, mutta tässä kaupungissa se ei suoraan sanottuna oo niin kovin yllättävää. Toisekseen, ne ihmiset ei oo MUN ystäviä. Tapaan niitä ainoastaan S:n seurassa, enkä mä voi avautua niille asioista, joista puhun mun ystävien kanssa. Siis vaikka yhteinen kieli oliskin. Esimerkiksi "kriisitilanteessa" tarvitaan kuuntelevaa korvaa, joka nyt puuttuu. Itse asiassa mulla on ollut täällä ollessa yksi hetki, jolloin oon ollut niin epätoivoinen, että pyysin josko voisin jutella S:n veljen kanssa. Ei kovin puolueeton maaperä, mutta se teki niin hyvää! Muutenkin välillä musta tuntuu, että meidän konfliktit on osittain kulttuurieroista johtuvia, jonka takia olis hyvä jakaa niitä asioita sellaisen tyypin kanssa, joka ymmärtää tätä kulttuuria. Toisaalta suurin osa riidoista liittyy epäilemättä tähän tilanteeseen ja siihen, että ilman työpaikkaa ja sosiaalista verkostoa täällä koen olevani liian riippuvainen S:stä, joka taas ahdistaa mua. Lisäksi en tietenkään ole ihmisenä konflikteja välttelevää tyyppiä, joten lauhkea ja sopuisa mieskin löytää itsensä mun kanssa joskus yllättävistä tilanteista.
Mun sosiaalisen elämän hiljaisuuteen, enemmän kuin mikään muu, on auttanut kuntosalilla käynti. Siitä on itse asiassa tullut tosi tärkeä asia mulle, eikä pelkästään siks, että oon lihonut viiden viikon aikana KOLME KILOA (ja se todellakin näkyy ja tuntuu) vaan myös siksi, että se on mun oma juttu täällä. Siellä oon päässyt juttelemaan ihmisten kanssa ja aistinut molemminpuolisia ilon tunteita siitä, että pääsee keskustelemaan paikallisen/ulkomaalaisen kanssa ja ihan pelkästään tutustumaan uuteen ihmiseen. Viime perjantaina pumppitunnin jälkeen kaksi tyttöä tuli juttelemaan, ja kertomaan että tänään tiistaina kuntosalin jäsenet kokoontuu viettämään iltaa yhteen Maringán cachaçariaan (eli paikkaan, jossa voi potentiaalisesti juoda itsensä todella hauskaksi cachaçalla), ja että olisin lämpimästä tervetullut, jos haluan liittyä seuraan. Miten onnelliseks pieni asia voikaan tehdä! Tänään siis meen sinne illanviettoon, jännittää vähän, mutta uskon että se menee hyvin.
Mutta nyt lähden lenkille ja sen jälkeen palkitsen itseni Yoguland-nimisen paikan jogurttijätskeillä uusseelantilaisen kaverini kanssa, johon tutustuin portugalin kurssilla (ei, en oo oppinut portugalia, mutta nyt asiat muuttuu, koska viime viikolla aloin opiskella kerran viikossa yksityisopettajan kanssa). Kavereiden saaminen ei siis ole mahdotonta - sen amerikkalaisenkin olis pitänyt vaan yrittää.
Mulle tosiaan täällä Maringássa eläminen on ollut monellakin tavalla uusi kokemus. Ei pelkästään kaikki se uuteen kulttuuriin, tapoihin, ilmastoon, sosiaaliseen elämään (tai sen puutteeseen) jne. sopeutuminen, vaan myös sopeutuminen yhteisen kodin jakamiseen toisen kanssa. Tää on mulle siis ensimmäinen kerta, kun asun miehen kanssa yhdessä (vaikka siis oonhan mä asunut miespuolisten kämppisten kanssa, mutta nykyinen asuintilanne on kuitenkin ihan eri juttu) ja ei varmaan tuu yllätyksenä, että oon sen myötä ehtinyt viimeisen 1,5 kuukauden aikana käydä läpi aika villin tunteiden skaalan.
Pääasiassa kaikki on mennyt hyvin ja oon ollut täällä tosi onnellinen. Toisinaan tietysti olosuhteet on vaikuttaneet mun mielialaan, kuten se, ettei mulla oo ketään, jolle soittaa ja kysyä tehtäiskö jotain kivaa. Onneks mulla on sentään Skype ja Gtalk, sehän on melkein ku olis baarissa kavereiden kanssa! Ikävä kyllä ne olosuhteet on vaikuttaneet välillä myös mun ja S:n väleihin. Joskus yksinäisellä hetkellä tuntuu jotenkin epäreilulta se, että toisella on omat sosiaaliset kuvionsa ja vaikka mä oonkin niihin tervetullut, ei se ole aina niin yksinkertaista. Ensinnäkin kieli on täällä iso ongelma. 70 prosenttia ihmisistä, joita tapaan, ei puhu englantia. Nekin jotka puhuu, puhuu usein huonosti. Monta tuntia seurassa, jossa ihmisten vuorovaikutukseen ei millään tavalla voi osallistua, on aika raskasta, voitte kokeilla jos tilaisuus tulee. S:n työkaverin vaimo opettaa englantia jossain kansainvälisessä yrityksessä täällä, ja sanoi, että vuosi sitten Maringássa asui amerikkalainen nainen siinä firmassa komennuksella olevan miehensä kanssa, joka ei kahden vuoden aikana saanut yhtäkään ystävää. Kuulostaa täysin absurdilta, mutta tässä kaupungissa se ei suoraan sanottuna oo niin kovin yllättävää. Toisekseen, ne ihmiset ei oo MUN ystäviä. Tapaan niitä ainoastaan S:n seurassa, enkä mä voi avautua niille asioista, joista puhun mun ystävien kanssa. Siis vaikka yhteinen kieli oliskin. Esimerkiksi "kriisitilanteessa" tarvitaan kuuntelevaa korvaa, joka nyt puuttuu. Itse asiassa mulla on ollut täällä ollessa yksi hetki, jolloin oon ollut niin epätoivoinen, että pyysin josko voisin jutella S:n veljen kanssa. Ei kovin puolueeton maaperä, mutta se teki niin hyvää! Muutenkin välillä musta tuntuu, että meidän konfliktit on osittain kulttuurieroista johtuvia, jonka takia olis hyvä jakaa niitä asioita sellaisen tyypin kanssa, joka ymmärtää tätä kulttuuria. Toisaalta suurin osa riidoista liittyy epäilemättä tähän tilanteeseen ja siihen, että ilman työpaikkaa ja sosiaalista verkostoa täällä koen olevani liian riippuvainen S:stä, joka taas ahdistaa mua. Lisäksi en tietenkään ole ihmisenä konflikteja välttelevää tyyppiä, joten lauhkea ja sopuisa mieskin löytää itsensä mun kanssa joskus yllättävistä tilanteista.
Mun sosiaalisen elämän hiljaisuuteen, enemmän kuin mikään muu, on auttanut kuntosalilla käynti. Siitä on itse asiassa tullut tosi tärkeä asia mulle, eikä pelkästään siks, että oon lihonut viiden viikon aikana KOLME KILOA (ja se todellakin näkyy ja tuntuu) vaan myös siksi, että se on mun oma juttu täällä. Siellä oon päässyt juttelemaan ihmisten kanssa ja aistinut molemminpuolisia ilon tunteita siitä, että pääsee keskustelemaan paikallisen/ulkomaalaisen kanssa ja ihan pelkästään tutustumaan uuteen ihmiseen. Viime perjantaina pumppitunnin jälkeen kaksi tyttöä tuli juttelemaan, ja kertomaan että tänään tiistaina kuntosalin jäsenet kokoontuu viettämään iltaa yhteen Maringán cachaçariaan (eli paikkaan, jossa voi potentiaalisesti juoda itsensä todella hauskaksi cachaçalla), ja että olisin lämpimästä tervetullut, jos haluan liittyä seuraan. Miten onnelliseks pieni asia voikaan tehdä! Tänään siis meen sinne illanviettoon, jännittää vähän, mutta uskon että se menee hyvin.
Mutta nyt lähden lenkille ja sen jälkeen palkitsen itseni Yoguland-nimisen paikan jogurttijätskeillä uusseelantilaisen kaverini kanssa, johon tutustuin portugalin kurssilla (ei, en oo oppinut portugalia, mutta nyt asiat muuttuu, koska viime viikolla aloin opiskella kerran viikossa yksityisopettajan kanssa). Kavereiden saaminen ei siis ole mahdotonta - sen amerikkalaisenkin olis pitänyt vaan yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti